Sairaalassa Nong Khaissa

---

Minulla ei ole dengue! Kaikki muutkin arvot olivat ok, kun kavin asken niita sairaalassa mittauttamassa. Pienta kuumetta on nyt viidetta paivaa. Ensin oli maha sekaisin, sitten iski virtsatietulehdus ja sen jalkeen kuumeilua. Tosin kuume on hyvin alhainen, eli vain 37. (mikali laosilainen vanhanaikainen hyvin hidas mittari toimii) Antibiootit ovat onneksi hyvin purreet virtsatietulehduksen oireisiin. Jospa se tasta! Huomenna lahdemme Bangkokiin, jossa on huippusairaalat, joten siella on hyva sairastaa, jos tama viela jatkuu.

Aloitetaampa tama selitys vaikka eilisesta paivasta. Lahdimme aamulla hyvissa ajoin kavelemaan kohti bussiasemaa. Emme jaksaneet alkaa tappelemaan tuktuk kuskien kanssa kyydin hinnasta, joten piruuttamme paatimme kavella. Kuskit olivat Vientianessakin oppineet huutelemaan meidan peraamme ''tuk tuk?" Eivat he silti niin hyokkaavia olleet, kuten usein taalla Thaimaassa, tai monessa Aasian turistikohteessa. Vientiane kokemukset jaivat nyt aika pinnallisiksi, kun olin sen verran heikossa kunnossa. Laivafestifaaleilla pyorimme jonkin verran, mutta mitaan muuta emme siella harrastaneet. Hienoin kokemus oli laskea kukkaasetelma, jossa oli palava kynttila, virran vietavaksi. Tallainen seremonia kuului noihin juhliin. Kun nain ihmisten kantavan kukkaveneitaan joelle pain tuli tunne ''minakin haluan''. Kavin heti ostamassa oman kukkaalukseni ja ravintolassa tiedustelin tarjoilijlta kukkien merkitysta. Han selitti innokkaasti elehtien pahanonnen kaikkoavan niiden myota. Mutta han puhui sen verran epaselvaa englantia, etta en ymmartanyt kuin hanen eleidensa perusteella, etta he tosiaan pyrkivat luopumaan kaikesta pahasta taman rituaalin avulla. Virta vie mennessaan kaiken vanhan ja pahan ja tuleva on hyvaa jos laskiessa kukat vesille ajattelee tosissaan toivoen kaikkia hyvia asioita. Monet polvistuivatkin ikaan kuin rukoilemaan ennen kuin laskivat kukkaseppeleensa vesille. Joki oli hienon nakoinen, kun se oli taynna kukkaveneiden synnyttamia valopisteita. Jotkut laskivat vesille pitkia palmunoksista tehtyja veneita, jotka olivat taynna kynttiloita. Mutaiset pikku pojat tekivat bisnesta, silla etta tarjoutuivat uimalla kulettamaan kukkaveneet kaemmaksi joelle.

Nyt takaisin eiliseen paivaan. Kavelimme siis bussiasemalle. Tarkoitus oli lahtea Udon thaniin, mutta sinne lahteva bussi oli juuri tayttynyt. Kello oli kahdeksan ja seuraava sinne lahteva bussi olisi mennyt vasta 10.30, joten paatimmekin lahtea Nong Khaihin, koska sinne bussi lahtisi tuntia aikaisemmin. Lueskelimme ja kavimme tuhlaamassa loppuja rahoja evaisiin. Loysin Kallelle jopa granaattiomenan, joka on hanen suuri heikkoutensa, mutta tama omppu ei ollut aivan yhta hyva vaaleudessaan kuin Kiinan punaiset omenat. Joka tapauksessa granaattiomena on aina taattu ajantappaja. Kun sita alkaa syomaan, aika saa siivet! Se on niin tyolasta puhaa, etta odottavankin aika menee huomaamatta. Bussi oli myohassa ja, kun se saapui, sielta virtasi loputtomasti porukkaa ulos. Se oli lastattu aariaan myoten tayteen, mutta yllattaen meilla seuraavilla matkustajilla olikin paikkaliput. Tama asema on kansanbussiasema, ei mikaan Vib-bussejen lahtopaikka. Silti juuri tuo bussi oli hieno ja ilmastoitu, johtuen varmaankin siita, etta se meni rajan yli. Ylitimme rajan kuuluisaa Friedship siltaa myoten, joka erottaa Laosin ja Thaimaan. On kylla varmaankin hyvin harvinaista, etta paakaupunki on maan rajalla, kuten Vientiane! Rajamuodollisuudet sujuivat yllattavan helposti. Lahjoitimme loput kippi-rahamme erilaisiin hyvantekevaisyys kerayksiin, kuten Punaiselle Ristille.

Matka oli lyhyt, silla Nong Khai on rajakaupunki. Odotimme tahallaan pitkaan bussissa ennen kuin astuimme ulos, silla naimme tuktuk kuskien vaijyvan meita innoissaan. He kurkistelivat bussiin ja viittoilivat suu virneessa. Hioimme taktiikkaamme, silla tiesimme olvamme nyt hieman heikoilla, koska emme tienneet kaupungista mitaan. Emme tieneet yhtaan majapaikkaa ja tiesimme mahdollisesti tarvitsevamme kuskien opastusta. Ensiksi tuli kylla mieleen ''lahetaampa kaveleen'', kun he hyokkasivat heti kimppuumme ja pajattivat yhteen aaneen. Otimme sitten kuitenkin sitten yhden pojan kuskiksemme, koska han lupasi vieda meidat halpaan hotelliin ja edullisesti eli vain 40 bahdilla. Hotelli ei kuitenkaan ollut halpa, vaan 800 bahtia. Poistuimme heti samantien hotellista. Kadulla samainen tuktuk poika huomasi taas meidat, han oli ovelasti jaanyt odottamaan. Leveasti hymyillen han sanoi, etta veisi meidat ilmaiseksi seuraavaan paikkaan. Yllatyimme ja kyselimme toisiltamme ''Onko mahdollista, etta olemme kerrankin tormanneet mukavaan kuskiin, vai onko tassa koira haudattuna?'' Hyppasimme jokatapauksessa kyytiin ja han vei meidat seuraavaan kalliiseen hotelliin, hinta oli 600 bahtia. Yritin sitten jalleen selittaa, etta korkeintaan 400 olisi meidan hintaluokkaa. Talla kertaa ajelimme sen verran sivukujille, etta arvasin sielta loytyvan halvemman paikan. Perilla poika hyppasi nopeasti kyydista sanoi menevansa sisalle kyselemaan hintaa. Kalle arvasi hanen punovan juonia ja lahti nopeasti hanen peraansa. Kuski-poika yritti sanoa meille, etta hinta olisi 400, mutta hotellin johtaja oli onneksi rehellinen ja laksytti poikaa arsyyntyneella aanensavylla ja lausahti meille oikean hinnan. Poika yritti vieda satasen valista! Hotellin omistaja kylla antoi hanelle 50, nahtavasti palkaksi siita, kun han toi meidat hotelliin asiakkaiksi. Poika olisi kuitenkin halunnut enemman. Han alkoi viela meillekin selittaa ''we came and we came, ja han teki kasillaan kiertelevia eleita. Han yritti selvasti ilmaista, etta haluaa lisaa maksua, kun kierratti meita eri paikoissa. Han oli kuitenkin selkeasti luvannut sen olevan ilmaista! Heittaydyimme tietamattomiksi. Pudistelimme paatamme ja sanoimme olevamme pahoillamme, mutta emme ymmarra, mita han tarkoittaa. Ei hanen englantiaan tosiaan kovin helposti ymmartanytkaan. Yleisesti Laosissa puhutaan parempaa englantia kuin Thaikuissa.

Tanaan sitten lahdimme aamusta kohti sairaalaa. Tuktuk kuski ei meinannut ymmartaa maaranpaatamme, vaikka piirsimme ristin paperiin, vaan han kavi lapi kaikki muut paikat. Olisko kyseessa bussiasema, juna-asema jne. Kun aina pyorittelimme paatamme ja viimein kirjoitimme hospital paperiin, hanella valahti. Sairaala oli hyvin taynna porukkaa! Kavimme vain ensin kurkkaan ovelta ja totesimme, etta eihan tasta touhusta saa mitaan selkoa. Kaikki opasteet olivat vain thaikuiksi. Lahdimme sitten kohti toista rakennusta, jonka olimme matkalla nahneet. Siinakin oli ollut seinassa punainen risti. Paikalla kuitenkin huomasimme, ettei se ole sairaala, vaan jokin Punaisen Ristin toimipiste. Paatimme sitten palata sairaalalle ja katsoa loytaisimmeko oikeaa odotusaulaa tai osaisiko kukaan neuvoa meita. Meita sitten ohjailtiin tiskilta toiselle ja viimein jonottamaan eraaseen aulaan. Siella piti aina siirtya tuolilta toiselle jonon vahentyessa. Myos erilaisia lappusia tayteltiin. Kun paasin laakarin huoneeseen, huomasin jonon jatkuvan siellakin. Sairaanhoitajalla oli nahtavasti siella valta siirrella jonoa haluamallaan tavalla, arvioida kuka tarvitsee kiireellisimpaa apua. Aina valilla han viittoili ihmisia vaihtamaan paikkaa. Kiltisti toiset siirtyivat jonon hannille ja toiset ensimmaiseksi. Ei Suomessa varmasti onnistuisi ilman ihmisten vastavaitteita! Minakin siirryin pian hannilta ensimmaiseksi ja paasin tohtorin puheille. Kalle toimi puhemiehena ja asia meni nuorelle tohtorille perille, kun hanelle jaksoi hitaasti toistella sanoja, kuten ''fever''. Ensiksi han kirjoitti antibiootteja ja jotain pahoinvointi laaketta. Kun sanoin, etta minulla on jo antibiootteja ja pahoinvointiakaan ei ole, han yliviivasi jotain paperista. Sitten han kysyi haluammeko testeja. Sanoin haluavani ainakin dengue testin ja niinpa han kirjoitti labralahetteen.

Labrassa seurasin tarkoin, etta neula otettiin avaamattomasta pakkauksesta. Siella kaikki sujui uskomattoman nopeasti. Saimme tulokset muutamassa minuutissa. Muutenkaan koko sairaala kayntiin ei mennyt kuin alle 2 tuntia, vaikka sairaala oli selvasti kansansairaala, ei mikaan eliittipaikka. Suomessa olen paivystyksessa odotellut kuusikin tuntia ilman, etta mitaan tapahtuu. Kun saimme tulokset ja menimme takaisin laakarin huoneeseen, huomasimme ettei siella ole enaa ketaan. Laakariin olisi paassyt vasta reilun tunnin paasta. Han oli nahtavasti lounastauolla. Luimme sitten itse tulokset, mista oli helppo saada selvaa, silla kaikkiin oli merkitty sulkuihin, minka valilla arvot pitaisi olla. En viitsinyt jaada enaa odottelemaan, silla eihan laakari olisi voinut tehda enaa mitaan. En tienyt yhtaan, mita laakkeita laakari oli maarannyt, silla kaikki oli thaikuiksi. En halunnut hakea mitaan epamaaraisia pillereita, silla happovaivani eivat varmasti pitaisi niista. Yritimme kysella eraalta sairaanhoitajalta ovatko laakkeet antibiootteja, mutta han vain nyokytteli ja yritti ohjata meita tiskille, josta laakkeet saa. En tietenkaan voisi syoda kahta antibioottia yhta aikaa, joten en sitten hakenut mitaan pillereita.

Nyt meilla on koko reissun ensimmainen ilmastoitu huone. Vahan on jo ikava sinne, joten taidan tasta lopetella. Huomenna matkaamme reilu kymmenen tuntia junassa kolmannessa luokassa kohti Bangkokia. Juna lahtee jo kuudelta aamulla, joten toivottavasti loydamme kiltin kuskin, ettemme myohasty junasta kuskin kanssa tapellessamme. Paljon jai Laosista kertomatta, joten saatan Bangkokissa tehda viela siita maasta yhteenvetoa ja muistella muutamia sattumuksia.

---