Advertisement
Published: September 16th 2007
Aamulla lähdettiin Trawanganilta niin aikaisin kohti Kutaa, että hotellimme ravintola ei ollut vielä edes auki. Onneksi ystävällinen hotellin respatyöntekijä Rizal järjesti meille aamupalat suoraan huoneisiimme. Pienen odottelun jälkeen hypättiin julkiseen puupurtiloon ja matkattiin Lombokin mantereelle, Bangsaliin. Siellä sitten koitettiin etsit Bahar-nimistä kaveria, joka oli Rizalin serkku ja jolta saataisiin edullinen kyyti Lombokin Kutalle. Ongelma oli se, että ei oltu saatu yhteyttä Bahariin aikaisemmin ja nyt piti vain löytää kaveri ja toivoa, että hän olisi valmis heittämään meidät.
Bangsalissa ongelmaksi muodostui kuitenkin suuri joukko natiiveja, jotka tulivat kauppamaan kyytejään. Kaikki olivat luultavasti saman firman kavereita, mutta silti jokainen tuli eteen pomppimaan ja kysyi kuinka paljon oltiin valmiita maksamaan. Bangasalin kaverit niittää muutenkin mainetta luultavasti koko Indojen ärsyttävimpinä ihmisinä. He aina yrittävät huijata turisteja ostamaan omia tuotteitaan kalliilla, väittäen, että niitä ei löytyisi saarilta. He myös hyppäävät paatteihin ja tarraavat laukkuun kiinni pyytäen rahaa, kun on vienyt sen kysymättä veneestä ulos. Ihmiset ovat ystävällisiä Indonesiassa, mutta harvoin Bangsalissa. Kukaan ei auta, mikäli siitä ei irtoa rahaa.
Lopulta löydettiin itse Bahar, mutta vieressä pomppi silti kymmenisen muuta ihmistä, jotka vain tivasivat sitä samaa ja pomppivat naaman edessä. Koska haulikkoa ei ollut lähettyvillä, päätettiin jättää kaverit pomppimaan omaan rauhaansa ja lähdettiin kävelemään satamasta
kohti Bangsalin kylää. Meidän perään lähti vielä pari tyyppiä tarjoamaan kyytejään, mutta onneksi nekin tajusivat lopettaa 500 metrin kävelyn jälkeen. Sitten Bahar tuli autollaan viereemme ja hänen pyydellessä anteeksi muiden käytöstä sovittiin hinta ja ajeltiin Mataramiin, joka on Lombokin suurin kaupunki. Haluttiin käydä paikallisessa ostoskeskuksessa katsomassa löytyisikö sieltä mitään ostettavaa. Samalla tuli käytyä myös ruokakaupassa ja aikaisella lounaalla Ronald Mcdonaldin luona.
Puolentoista tunnin ajon jälkeen saavuimme Kutalle, jossa meillä oli jo edellisenä iltana varatut hotellihuoneet varattuina. Taas otaksuttiin, että olisi hyvä varata etukäteen, mutta näköjään aivan turhaan. Korkeasesongista huolimatta paikka ammotti tyhjyyttään. Lombokin Kuta on aivan erilainen kuin Gilit tai Balin turistikohteet. Täältä ei löydä liikoja turistikojuja tai muuta viihdykettä. Voisi melkein olettaa, että täällä vierailevista ihmisistä reilusti yli puolet on tullut surffaamaan, koska ei täällä oikeastaan ole muuta tekemistä.
Kuuman automatkan jälkeen päätettiin heti käydä hotellin altaalla pulahtelemassa, mikä olikin todella virkistävää. Tomi ja Jani alkoivat sitten leikkiä futiksella ja pelasivat vedessä ”aasia” palloa heitellen (jos ei saanut kiinni niin siitä tuli kirjain, tiedätte varmaan pelin =). Koska kiinniottaminen oli helppoa heittivät pojat palloa aika lujaa. Toinen peli loppui sitten siihen, kun Tomi ei saanut palloa kiinni, sai ensimmäisen a-kirjaimen ja samalla taittuneen pikkusormen. Tämä oli erittäin
ikävä homma, koska oltiin tultu Kutalle surffaamaan ja se oli nyt Tomin osalta mahdotonta. Onneksi meillä oli kuitenkin kaksi hoitajaa mukana, joten Tomille saatiin tehtyä tilapäinen lasta kellokotelon pahviosasta ja sideharsosta.
Suihkujen jälkeen matkattiin paikalliselle terveysasemalle. Paikka ammotti tyhjyyttään, mutta kurkkailtiin avonaisiin huoneisiin ja todettiin, että ei ainakaan haluttaisi sinne hammaslääkäriin. Sen verran karmivilta operaatiohuoneet näyttivät. Yksi ovi avattuamme nähtiin länsimaalaisia lääkäreitä ja joku paikallinen. Siinä oli joku operaatio meneillään, joten laitettiin ovi heti kiinni. Kohta talon viereinen ovi aukesi ja selvisi, että kaverit olivat italialaisia silmälääkäreitä, jotka kolme viikkoa vuodessa korjailevat silmiä Indonesiassa. He eivät paljoa käsistä tienneet, joten neuvoivat meitä menemään Prayaan, joka olisi pikkukaupunki 30 kilometrin päässä. Tomi oli aikaisemmin käynyt Prayassa ja muisteli, että ei se paikka mikään ruusu ollut, joten päätettiin olla lähtemättä sinä päivänä.
Hotellille takaisin kävellessämme vierailtiin toisessa hotellissa, joka näytti omaamme mukavammalta, ja varattiin huoneet sieltä. Respan kaveri kertoi, että hän tietäisi lääkärin joka voisi katsoa Tomin kättä. Kotvan kuluttua Tomi olikin skootterin kyydissä matkalla samaan terveyskeskukseen, missä olimme jo aikaisemmin käyty. Siellä sitten istuskeli pari miestä portailla toisen heitä ollessa paikallinen lääkäri. Tomin kättä katsottuaan lääkäri totesi, että ei ollut murtunut ja sen kuin vain popsii lääkkeitä, niin paranee.
Hieno juttu! Tosin lääkärin diagnoosi tuli sen verran huolettomasti, että jäi kytemään pieni epäilys lääkärin pätevyydestä. Illalla käytiin syömässä yhdessä paikan muutamasta ravintolasta ja ruoka oli hyvää. Oltiin paikan ainoat asiakkaat koko iltana, mutta se tuskin häiritsi omistajaa, koska tultiin ravintolaan ennen auringonlaskua kello viiden aikoihin ja lähdettiin sieltä varmaan kahdentoista kieppeissä. Vietettiin uima-altaalla vielä iltaa, ennen nukkumaanmenoa.
Seuraavana päivänä aamiaisen jälkeen otettiin kamat kantoon ja vaihdettiin hotellia. Hotellilla meitä odotteli pari skootteria, jotka olimme edellisenä päivänä tilanneet. Yhden skootterin vuokra oli about 2,8 euroa päivä, joten ei päässyt verottamaan matkabudjettia kovin pahasti. Käytiin heti katsomassa paikallista toria, joka on toiminnassa tiistaisin ja sunnuntaisin. Se todellakin oli paikallinen tori, eli jos ei etsinyt haisevaa kalaa tai muuta oudonnäköistä naposteltavaa, niin ei sieltä paljoa muuta löytyisi. Torivierailun jälkeen lähdettiin mopoilla ajelemaan ja käytiin pällistelemässä hieman tasokkaampaa resorttia. Siellä oli kyllä kaikki niin viimeisen päälle, että siellä olisi kelvannut oleskella. Tosin halvimman huoneen maksaessa 75 dollaria, ei se ollut meidän paikka.
Hotelliin palattuamme käytiin taas uima-altaalla huilailemassa. Samalla saatiin respalta tietoa, että tänään olisi häät tiedossa ja kulkue menisi hotellin ohi. Tulevan pariskunnan ollessa eri kylistä kuului tapahtumaan paikallisia rituaaleja. Kulkueeseen kuului mm. kaksi soittoryhmää, joista toinen tuli sulhasen kylältä
ja kohtasi morsiamen soittajat hänen kotikylällään, josta matka jatkui morsiamen kotiin jatkamaan juhlintaa. Pulahduksen jälkeen päätettiin lähteä katsomaan tapahtumaa ja parkkeerattiin mopot niihin kohdille missä soittajat kohtaisivat. Soittajien kohdattua toisensa he soittivat omia kappaleitaan, joten älämölö oli aikamoinen. Rituaali kesti myös aika kauan, joten ehdittiin siinä jo vähän kyllästyäkin. Tarkoitus oli käydä Kutan vieressä olevan mäen päällä, mutta hääpoppoo tukki koko tien. Siinä sitten odoteltiin, kunnes tapahtuman loputtua pujoteltiin ihmismassan läpi. Mäen vieressä oli orgaaninen ravintola, jossa olisi ollut kiva syödä, mutta paikka oli mennyt keittiön osalta kiinni ja oli tupaten täynnä jengiä. Käytiin siis illalla syömässä yhdessä kylän ravintoloista ja hyvää oli jälleen.
Seuraavana päivänä lähdettiin mopoajelulle ja katsasteltiin paikallista menoa. Matkalla huomasi, että ei ole paljoa kehityksen rattaat pyörineet, vaan kaikki tehtiin kuten ennenvanhaan (skoottereita lukuun ottamatta). Käytiin katsomassa yhtä surffipaikkaa, mutta siellä ei ollut yhtään jengiä. Se varmaan johtui laskuvedestä, jolloin ei olisi kovin turvallista surffailla korallin päällä. Matka surffipaikalle ei ollut mikään helppo vaan välillä mentiin sellaista kinttupolkua, että ei uskoisi että sen päästä löytyisi jotain. Paikallisten tapaan surffipaikalla oli katos, jossa voi säilyttää mopoansa korvausta vastaan. Näin paikalliset tienaavat hieman rahaa ja mopot on turvassa. Me ei kuitenkaan haluttu maksaa ”riistosummaa” 0,4 euroa per
pyörä vaan jatkettiin matkaa, kun parkkivalvoja lähestyi. Jatkettiin matkaa kauemmaksi Kutalta ja varrelta löytyi moikkailevia lapsia ja vesipuhveleita.
Takaisin Kutalle palattuamme käytiin kysymässä surffikurssien hintoja. Olihan meidän ryhmässä kuitenkin vielä kolme surffikuntoista lomailijaa. Kylän ainoassa surffikaupassa paketti tuli maksamaan lautoineen, henkilökohtaisine opettajineen ja kuljetuksineen noin 13 euroa per lurjus. Koska haluttiin vielä kilpaileva tarjous, huristeltiin mopoilla yhdeksän kilometrin päähän Gerupukiin, jossa surffaus tulisi tapahtumaan. Siellä paikallinen heitti vain summan ilmoille ihan kuin olisi ensimmäisen kerran kuullutkaan mistään surffikurssista. Summa oli varmaan puolet halvempi kuin kylästä kysymämme hinta, mutta tässä vaiheessa todettiin, että ehkä siitä laadusta kannattaa maksaa hieman enemmän ja päädyttiin ensimmäiseen tarjoukseen.
Seuraavana aamupäivänä kolmen konkkaronkka lähti surffaamaan Tomin jäädessä hiomaan Uuden Seelannin CV:tään. Matkalla pysähdyttiin rannalle kuivaharjoittelemaan nousua laudalle, jonka jälkeen lähdettiin valloittamaan oikeita aaltoja. Itse surffipaikalle täytyi mennä pikku veneellä, koska ihan rannassa ei aaltoja ollut. Kaikilla oli omat ohjaajat, jotka itsekin hyppäsivät lautoineen vesille ja olivat aluksi neuvomassa pääsyä aallolle. Helppoa surffaus täällä ei näin aloittelijoille ollut. Aallot olivat kyllä hyviä, mutta kun jalat eivät ylettyneet pohjaan, oli koko ajan pakko meloa laudalla, jotta pääsisi eteenpäin. Tytöillä hapot olivat käsissä jo ensimmäisten aaltojen jälkeen, mutta Jani jaksoi painaa pidempään. Surffaus oli hauskaa, mutta meidän
Tankkaamassa
Bensaa sai ostettua tien varresta ja sita myytiin lasipulloissa. Litra maksoi 40 centtia, joten ei paha. harjaantumattomat kädet olivat aivan liian äkkiä löysinä ja leikki oli lopetettava noin tunnin pyristelyn ja muutaman ylösnousun jälkeen. Siirryttiin takaisin veneeseen ja katseltiin muiden menoa. Nautittiin ohjaajiamme odotellessa toimiston tarjoamaa vettä ja keksiä. Ohjaajiemmekin tultua veneelle, he ihmettelivät, miksi olimme jo lopettaneet. Heillä ei siis puolentoista tunninkaan melominen vielä tuntunut missään! Matkattiin takaisin Kutalle ja altaalle lepäämään.
Illalla yhdessä ravintoloista oli livebändi soittamassa, joten käytiin sitä kuuntelemassa. Alkuillasta oltiin ainoat taputtajat, mutta loppuillasta paikka oli täynnä paikallisia ja oli muutama muukin länsimaalainen eksynyt paikalle. Me kuitenkin pidettiin paikkaa pystyssä pikkutunneille. 😉
Seuraavana päivänä käytiin taas huristelemassa mopoilla ja tällä kertaa paikallisessa Sasak-heimon kylässä. Siellä seurattiin kuinka vanha kyläkulttuuri oli vielä hengissä. Kylälle oli ominaista, että se muodostui isosta suvusta. Meidän freelance-opas kertoi, että tapana oli, että mentiin serkun kanssa naimisiin. Opas kertoi, että jos halusi mennä naimisiin kylän ulkopuolisen kanssa, niin piti maksaa kolme vesipuhvelia, mutta jos meni kyläläisen kanssa, niin piti maksaa vain kolme vuohta. Kylävierailun jälkeen käytiin moikkaamassa Tomin vanhaa kaveria, Tonaa, joka oli yhtenä iltana tullut moikkaamaan, koska muisti Tomin parin vuoden takaa. Käsittämätön muisti kaverilla! Osteltiin Tonalta ja hänen vaimoltaan Natashalta riippumattoja ja pari paitaa. Kummatkin kuuluivat Sasak-heimoon, joten saatiin heiltä kaikkea infoa paikallisten
tavoista. Selvisi myös, että ostamamme riippumatot olivat paikallisten väsäämiä ja yhden riippumaton tekeminen kestää kolmisen viikkoa. Natasha kutsui meidät myös lounaalle seuraavaksi päiväksi, mutta oltiin jo päätetty jatkaa matkaa seuraavana päivänä, joten jouduttiin passamaan.
Illalla Tomi ja Jani kyselivät hintoja Lembarin satamaan, jotta päästäisiin lautalla Lombokiin. Kun sopivaa kuskia ei löytynyt, pojat kävivät Tonan luona, joka järkkäsi halvan kuskin. Ilta menikin sitten taas pakatessa ja valmistautuessa seuraavan päivän lauttamatkaan takaisin Balille.
Advertisement
Tot: 0.182s; Tpl: 0.014s; cc: 17; qc: 80; dbt: 0.1229s; 1; m:domysql w:travelblog (10.17.0.13); sld: 1;
; mem: 1.3mb
MAMA
non-member comment
Apinan (r)aivolla
Natiivit on ominu apinan koukut, järkätä turistille huijausloukut. Jos kännyssä ois ollu satasen seteli, niin siitäpä ois revenny aivan eläimellinen meteli. Eiks luonto vois siunata Katjaa ja Tomia; antaa homeetonta patjaa ja lämpimiä lomia. Sitkeä silti on matkaajan mieli, vaikka mausteilla poltettu repaleinen kieli. Vaan maisemat ne komistuu ja joulu on kohta, ja sittenhän sitä saakin jo graavilohta!