Advertisement
AIRLIE BEACH & WHITSUNDAY ISLANDS 31.5.-7.6.2010
Superlatiivi, superlatiivi! Sukeltaminen on taivaallista, vaikka laskeudummekin aliseen maailmaan. Opettaja käskee painaa ilmat pois liiveistä. Putoat leijaillen nopeasta, äkkinäisestä, kovasta, hälisevästä ja painavasta todellisuudesta lemmikinsiniseen rauhan tyyssijaan, surrealistiseen puutarhaan, unimaailmaan, jossa uiskentelee sateenkaarenvärisiä kaloja neljässä ulottuvuudessa: silmiesi edessä, sivulla, takana, alla ja yllä. Kaikki liikkeet ovat hidastettuja, kuulet vain oman hengityksesi.
Opettaja ojentaa kättään sinisyyden keskeltä, kurkotan, hän ottaa käteni omaansa ja vetää minut ihmeelliselle matkalle.
Tavattoman utelias, naamansa tatuoinut maori wrasse tuijottaa sinua silmikon edessä. Sen takana turkoosin väriset ja keltapyrstöiset fulisilierit, raidalliset stripeyt ja kirkkaat coral troutit uiskentelevat hermostuneesti edes takaisin aivan kuin etsien syytä siihen, minkä takia he ovat olemassa. Ja sweetlipsillä on samanlaiset pusuhuulet kuin sukeltajilla, joiden suuta painaa silmikko. Olet kala muiden kalojen joukossa, sanoo sergeant fish, take it easy, don’t panic.
Kivien välissä ui meren romanttisin kalapariskunta, angelfish, joka ei koskaan jätä rakastettuaan. Jos tämä kuolee, hän kuolee, jos hän itse kuolee ensin, rakastetun sydän särkyy ja se kuolee. Mieluiten he viettävät päivänsä päällekkäin. Enkelikaloja on erivärisiä, mutta minä näin keltaisen yellow-faced angelfishin.
On meressä toisenlaisiakin avioliittoja kuten esimerkiksi clownfishin. Miten on noin kaunis, oranssi ja valkoraitainen mies voinut mennä naimisiin tuollaisen punajuuren värisen
naaraan kanssa, jonka muodoista ei saa mitään selvää.
Parrotfish lentää ohi ja on hyvin tietoinen ylivertaisesta kauneudestaan. Se ei vilkaisekaan ympärilleen eikä huomaa huumaantunutta merikilpikonnaa, joka väistää pohjaan kätkeytynyttä stingraytä. Älä häiritse sitä, ettei se pelästy ja ammu pyrstöpiikillään.
Itse asiassa en niinkään piitannut kaloista. Ajattelin kuitenkin teidän haluavan tietää, mitä näin. Onneksi en enää pelkää kaloja, se on huojennus, ne ovat vaarattomia ja ihan pöllöjä kuten nyt yllämainittu maori wrasse, joka kokonsa puolesta oli puolet minusta.
Paljon merkittävämpi oli kokemus painottomuus, hitaus, äänettömyys, surrealistinen korallimaisema ja se, etten pelännytkään yhtään mitään. Olin täysin rauhallinen. Tiesin tarkalleen, miten laitteet toimivat. Hengittäminen pelkästään suun kautta kuin myös korvien tasapainottaminen onnistui lennossa. Sukelsimme kahdentoista metrin syvyydessä.
Pelon katoaminen johtuu varmaan siitä, että näin tarkalleen, mitä veden alla on. Minulla oli mahdollisuus reagoida uhkaan. Uidessa ei näe mitään.
Vai antaako painottomuus ja silmikko sukeltajalle turvallisuuden illuusion? Voiko sukeltamisesta tulla sellainen addiktio, ettei sukeltaja halua enää palata maanpäälliseen todellisuuteen? Kolmekymmentä minuuttia meni niin nopeasti ohi. Kummallakin kerralla olisin tahtonut jäädä mereen ikuisiksi ajoiksi yhdessä sukellusopettajan kanssa, joka niin hellästi piti minua kädestä kiinni koko ihmematkan ajan.
Sukeltaminen oli kuin elokuvissa näytettyä hidastettua rakastelua. Hyvin aistillinen kokemus.
Olen
onnellinen, että uskalsin sukeltaa. Se on yksi parhaimmista kokemuksista tällä matkalla. Parannuin nyt lopullisesti kalapelostani, mutta onneksi haikaloja ei tullut vastaan. Muut ryhmämme jäsenistä olivat pettyneitä, minä en. Matkanjärjestäjät vähättelevät niiden vaarallisuutta, koska toivovat mahdollisimman monen uskaltavan koettaa sukeltamista.
Turkkilaisella Tubahilla oli ollut kamala kokemus. Sukelluskurssin ensimmäisellä merisukelluksella lähellä Sydneytä hait olivat kiertäneet ensialkajia. Tubah oli vahingossa painunut pohjaan asti, hän oli tarkistanut mittareitaan, silmikkoon oli mennyt vettä ja hän oli tehnyt neuvotun liikkeen. Painanut silmikkoa nenän yläpuolelta, katsonut pintaa kohti ja puhaltanut ilmaa nenän kautta. Hän ei ollut huomannut, että hait olivat niin lähellä ja hänen nenänsä oli koskettanut yhden hain pyrstöä. Tämä oli salamana kääntynyt ympäri ja katsonut Tubahia vihaisesti. Tytön sydän oli lyönyt tuhatta ja sataa, hengitys oli ollut salpaantua, paniikki oli ollut lähellä, mutta hän oli hillinnyt itsensä ihmeen kaupalla. Hän oli painanut kätensä jalkojensa väliin ja antanut itsensä leijua pois tilanteesta. En tiedä olisinko itse pystynyt samaan.
Mielestäni operaattori toimi edesvastuuttomasti. Työntää nyt kokemattomat tytöt haita kuhisevaan mereen; tytöt jotka eivät vielä hallinneet sukelluslaitteita saati painottomuutta. Vie aikansa hallita liikkeensä uudessa olomuodossa ja tajuta, mistä syystä painuu pohjaan ja nyt yhtäkkiä nousee pintaan. Tilanne oli aidosti vaarallinen. Ennen hyökkäystä hai nimittäin lyö pyrstöllään uhriaan,
kääntyy ja syöksyy kohti. Tubahin nenä oli selvästikin laukaissut sen hyökkäysmekanismin.
Ja rauskuista puheen olleen, stingrayt ampuvat myrkkypiikillään pelästyessään. Australiassa kuoli taannoin Steve Irwin, krokotiilin metsästäjä, koska stingray ampui häntä suoraan sydämeen. Muistan vain, kuinka Moorella meri kuhisi hulluksi tulleita rauskuja, ne kiipesivät meidän hartioillemme, yrittivät pussata, niitä lojui hiekassa, niiden pyrstöpiikit raapivat polviani, kun ne uivat ohitseni, olin astua niiden päälle niin kuin niin moni muukin samaan aikaan meressä kirkuva hysteerinen turisti. Opas ei sanonut mitään, että varokaa nyt sitten niitä pyrstöpiikkejä. Australiassa sen sijaan on varoituskylttejä: rauskuja ei saa lähestyä. Johtuu varmaan suositun tv-kasvon kuolemasta.
Oma sukellusopettajani piti minua kädestä varmaankin sen takia, että kerroin hänelle pelkääväni kaloja, eritoten haita. Hän oli saksalainen taisteluhelikopterin lentäjä, koko lailla huumorintajuton, totinen ja vakava kuin tumma, tyyni meri auringon laskettua. Jälkikäteen jopa hän kertoi naurettavan haitarinan. Kuolevan hain leuat olivat jäkittyneet kiinni erään sukeltajan pohkeeseen ja tämä oli joutunut menemään sairaalaan hai pohkeessaan. Leukoja ei ollut millään meinattu saada auki.
Kivikasvoisen miehen huumorin ymmärtäminen hämmensi kahdentoista hengen ryhmää. Ovatko seuraavat merimiesjutut totta?
Rauskut (stingray ja mantaray) ovat käytännöllisesti katsoen kuolemattomia. Mikään niiden organismissa ei vanhenna niitä. Siksi iäkkäin löydetty stingray oli ollut 200 vuotta vanha. Jotta koko
maailma ei täyttyisi rauskuista, niiden tulee kohdata kohtalonsa väkivaltaisesti.
Jellyfish on myös kuolematon, mutta ei yksilöllisellä tavalla. Jos revit sen rikki, pienikin hippu kasvaa kohta uudestaan täysikasvuiseksi jellyfishiksi. Aikaisemmin luultiin, että jellyfish on täysin aivoton, primitiivinen alkueläin koska sillä ei ole päätä. Nyt on tajuttu, että sen koko vartalo on hermosäikeitä täynnä, eli koko eläin on pelkkää aivoa. Jellyfish lautat ovat ikään kuin valtavat kelluvat aivot meressä. Lisäksi sillä on kaksikymmentäneljä pikkusilmää ja jokainen niistä on ihmisen silmän kaltainen. Nyt on alettu pelätä, että ihminen on kohdannut itselleen vieraan älyllisyyden. Jellyfishin käyttäytymistutkijat ovat jo pitkään varoittaneet sen pirullisesta oveluudesta.
Merikilpikonna on ainoa elollinen olento, joka voi syödä jellyfishiä ja suojella näin maailmaa huippuälykkäiden aivomassojen maailmanvalloitukselta. Kilpikonnan veressä on jokin tekijä joka pystyy muuttamaan jellyfishin hapon huumausaineeksi. Siksi merikilpikonnat ovat koko ajan aineissa ja tietenkin siis murhaavan addiktoituneita jellyfishin hapolle. ”Stoned as a seaturtle” on uusi vertaus itsensä huumanneille ihmisille.
Kaksitoista matkustajaa ja kolme miehistön jäsentä purjehti kolme päivää Whitsunday Islandsilla Summertime -purjelaivalla. Whitehaven Beachin kerrotaan olevan maailman kolmanneksi parhain ranta ja seitsemänneksi kuvatuin nähtävyys maailmassa. Sen erikoisuus on kristallihiekka, joka siis ei ole hiekkaa vaan merivirtojen puhdistamaa puhdasta silicaa. Se on miltei kokonaan valkoista ja sitä voi
käyttää kauneudenhoitotuotteena esimerkiksi ihonkuorintaan. Sen päällä kävellessä kuuluu natiseva ääni aivan kuin pakkaslumella kävelisi. Se on samanaikaisesti pehmeää ja kovaksi pakkautunutta. Kenties Antiguan Dickinson Bay löysi nyt voittajansa.
Pelkästään jo purjelaivan liikkeiden kokeminen oli ihanaa. Toisin kuin moottorivene purjelaiva tai -vene ei puske aallon läpi väkivaltaisesti. Siksi moottoriveneessä tuntuu siltä kuin ajaisi kiviröykkiöpellolla. Munuaiset ovat irrota. Sen sijaan purjelaiva ja -vene myötäilevät aaltoja. Meno on pehmeää, välillä tuuli tarttuu purjeisiin ja vatsanpohjasta kutittaa. Sanoisinko taas, että kokemus oli varsin aistillinen.
Summertimessa, siinä purjelaivassa oli luonnetta. Myös ruoka oli hyvää sukellusopettajasta puhumattakaan.
xxx
Huomenna matkustan jälleen junalla: kymmenen tuntia Proserpinesta Cairnsiin. Se ei ole mitään edellisen yhdeksäntoista tuntia kestäneen kidutuksen jälkeen. Yllättävää, ettei Australia ole mitenkään panostanut junaratoihin. Junat matelevat hitaasti, pysähtelevät keskellä outbackia ilman mitään näkyvää syytä, ne ovat vanhoja ja ruoka on kamalaa. Ainoa lohdutus väärän matkustusvälineen valinnalle on se, että junassa olen todellakin ”off the beaten track”, junan ainoa turisti.
(Tässä blogissa kuvia Summertime -laivalta, Airlie Beachistä ja Whitsunday Islandsista. Seuraavassa sukelluskuvia ja lisää kuvia Whitsunday Islandsista.)
Advertisement
Tot: 0.067s; Tpl: 0.012s; cc: 14; qc: 28; dbt: 0.0214s; 1; m:domysql w:travelblog (10.17.0.13); sld: 1;
; mem: 1.1mb