Advertisement
Published: April 20th 2009
Edit Blog Post
4.4. Takaisin Cannigioneen
Matkasta kohti Sardiniaa tuli alusta asti hiukan haasteellinen. Lauantaiaamuna Henkka oli tulikuuma ja hyvinkin seesteinen. Kuumemittarilla todettiin, että lämpöä oli yli 38. Mitään muuta ei sitten ollutkaan, ei flunssaa, ei vatsavaivoja - eikä isommin energiaa. Kunhan sitä vain piteli sylissä, se oli helppo matkaaja. Lentokenttäbussiksi osui 828, jossa tuntui olevan hyvin vähän jousituksia jäljellä. Oltiin kyllä varauduttu antamaan Larelle pahoinvointilääkettä Sardinian vuoriteille ja merelle, ei arvattu kuitenkaan että se kalpenisi jo ennen Stuttgartin kenttää... onneksi huono olo jäi viherrykseen.
Kone oli täynnä saksalaisia kiipeilykerholaisia ja lapsiperheitä. Kun päästiin ulos Olbian kentältä, siellä oli KESÄ! Oli t-paita keli, ruohoa, puissa lehtiä! Kenttä oli kuten ennenkin, luonnottoman siisti ja rauhallinen italialaiseksi paikaksi. Paikallisbussilla päästiin keskustaan, joka sitten olikin realistisempi. Turistioppaan neuvoma bussiasema oli suljettu ja bussit lähtivät yhden tietyn baarin edestä. Odotellessamme bussia baarin terassilla, houkuttelimme paikalle muutaman taksintarjoajan ja lukuisia blondien pikkupoikien ihailijoita. Olbia näytti tosi rapistuneelta ja pölyiseltä, mutta vilkkaalta.
Bussi oli ihan moderni ja ällistyttävän halpa. Etukäteen ostettuna liput maksoivat 2,50 aikuiselta. Matka Olbiasta Cannigioneen vaan kiersi ensin tunnin verran kivistä vuoristotietä kohti Archazenaa, sitten piti vaihtaa, ja lähdettiin Porto Cervon ja Baia Sardinian kautta rantateille. Komeat näkymät - ja tunnin reissu, vaikka Archazenasta
Olbiaan suoraan on matkaa 8 km!
Cannigionessa rynnättiin tuttuun supermarkettiin ja sitten veneelle. Vene oli homeessa - sisältä ja ulkoa. Meillä oli patjat siellä pakattuna pusseihin, juuri tuodut kassit tiellä joka paikassa, Lare ihmettelemässä missä hänen lelunsa ovat, Henkka kiipeämässä joka paikkaan, josta voi pudota... Aurinko alkoi laskea. Tunnelma laski kuin lehmän häntä, mutta pienellä ponnistuksella saatiin pintahomeet pyyhittyä, peti petattua keulaan, ruoka laitettua ja sardinialaisen viinipullon korkki auki ruuvilla ja pihdeillä (koska joku oli yli-innokkaasti piilottanut syksyllä korkkiruuvinkin). Sitten olo olikin jo parempi taas. Yö oli kylmä, mutta ison termopeiton alla pärjättiin. Joka tapauksessa oli lämpimämpää kun viime vuonna Hollannissa tähän aikaan!
5.-14.4. Vene-elämää
Seuraavana aamuna saatiin vesisäiliö täytettyä ja tavarat sijoiteltua jotenkuten. Pojat olivat tehneet sisätiloista jo kotoisan paikan. Ne pitivät joka paikassa tasaista kerrosta duploja, dinosauruksia, kuvakirjoja ja muuta mielestään Hyvin Tärkeää. Henkka oppi aika pian veneen tavoille. Hirveä hinku sillä oli roikkua oviaukossa rennosti, valmiina putoamaan sisään portaita alas tai ulos sitlooraan. Lare oli tietty kuin kotonaan.
Aikuisille vene-elämä oli melkein liian mukavaa. Oli paljon hauskempi istua ulkona kauniilla ilmalla katselemassa mitä muut satamassa puuhasivat, kuin tehdä jotain hyödyllistä veneenkunnostusta. Kaikki pitkäjännitteinen oli sitä paitsi mahdotonta Laren puhuessa ja Henkan lauleskellessa kokoajan.
Rantaan asti kuului kun Henkka lauloi veneessä "too-tooo, tooo-toooo!".
Sataman remontti ei ollut edistynyt rannan kiveystä lukuunottamatta. Muutamissa veneissä oli elämää, niitä oli hauska seurata. Yhdessä ranskalaisessa veneessä tehtiin ankaraa remonttia, poika kävi laiturilla käyttämässä jos jotakin sähkötyökalua. Italialaisia tuli asumaan veneeseensä pääsiäiseksi. Yhdessäkin pari vaihtoi vähintään kaksi kertaa päivässä urheilulliset asut toisiin, ja istui sitloorassaan katsomassa matkatelkkariaan. Syksystä tuttu satamahenkilökunta, "Pesukarhu" ja sen kaveri, olivat parasta viihdettä. Ne kevätputsasivat köysiä simpukoista, päällään valkoiset haalarit ja keltaiset saappaat. Vain musta pipo puuttui täydellisestä griinpiis-asusta. Naapurissamme jo syksyllä olleeseen islantilaiseen veneeseen ilmestyi ihmisiä. Kävimme siellä jopa yhtenä iltana kylässä, vertailemassa pohjoismaisia Välimeri-kokemuksia.
Meillä oli otettu mukaan vain välttämättömimmät vaatteet, kun tiedettiin että vaatteita ei siellä saa pestyä ja kuivatettua, joten kaikki piti tuoda pois. Paikalliset taas kun satsasivat vaatteisiin niin, että kaikilla oli joka päivä hohtavan puhtaat vaatteet, naisilla aina iso käsilaukku, puolet kasvoista peittävät aurinkolasit ja jokaisella kiiltävät kengät. (Hämmentävin näky oli Olbiassa suorissa housuissa paikalle tullut iäkäs mies, jolla oli kirkkaan hopeanhohtoiset lenkkarit.) Jotenkin viikon päästä alkoi jo olla hieman rönttöinen olo. Tupu kyllä sai omat kunnon arskalasit lahjaksi 8.päivä täyttäessään 39!
Henkan kuume hävisi alussa äkkiä, mutta palasi viikon päästä. Edelleen ei muita oireita. Sitten
se hävisi taas. Epäilimme tässä vaiheessa hampaita, mutta uusia ei näkynyt. Molemmat pojat saivat väriä, Henkka heti hienosti ruskeammat kasvot kuin hiuksensa, Lare ruskettui hitaammin. Lare osoitti välillä epäilyttäviä oireita seuraavasta alkavasta riiviökaudesta. Välillä se ei halunnut MITÄÄN, oli kovin herkkähermoinen ja kaikenlisäksi tottelematon. Mikähän tämäkin nyt sitten on, ja miten siihen pitäisi suhtautua. Henkka taas osoitti tahtomista ja lujaa. Osasi sekin vauvariiviöidä, pudotella vaika tavaroita lattialle ja sanoa sitten ovelan näköisenä "oho!"
Molemmat pojat kokivat oman osansa kaatuiluista: Henkka putosi kerran takahyttiin, onneksi tyynyille, ja Lare kerran nojasi oviluukkuun sisältä niin että se aukesi ja Lare putosi erittäin spektakuläärisesti päälleen ulos sitlooraan. Onneksi siitäkin selvittiin säikähdyksellä. Lare ehti leikkiä taas lohikäärmettä, kissaa, koiraa, vuohta ja käärmettä (hiukan kiusallista kaupassa kun se oli kieli ulkona suusta). Sille laitettiin myös hellehuivi harteille kahdella pyykkipojalla, joka teki siitä SuperSankarin.
Oltiin kuviteltu että pääsiäinen olisi jotenkin näkynyt Cannigionessa, mutta kaupat olivat auki normaalisti pitkäperjantainkin. Vähittäinen herääminen talvihorroksesta lähinnä kiihtyi. Uusia matkamuistokauppoja aukesi, lisää saksalaisia turisteja vaelteli satamassa. Mekin teimme muutamat kävelyretket katselemaan alueita joissa kesäasuntoja rakennetiin, tai puutarhurit kunnostivat pihoja.
Jossain vaiheessa iski saamattomuusstressi, että olemme Sardiniassa tekemättä mitään, eikä Cannigionessakaan ole kuin... ne komeat maisemat, lämmin aurinko ja aikaa
olla poikien kanssa... ei se niin kamalan stressaavaa ollutkaan. Joka tapauksessa tuntui, että ehkä sellainen kiertelevä lomailu sopii meille paremmin, kun eteneminen sinänsä on ohjelmaa, kun surkeilla talvibussiyhteyksillä ei toimerruttu mihinkään lähtemään.
15.-18.4. Merelle ennen kotiinlähtöä
Pääsiäisen jälkeen saatiin vihdoin takila kuntoon ja lähdettiin merelle. Ensimmäinen kokemus purjehduksessa Archazenan lahdella oli traumaattinen - tuuli käänteli puolelta toiselle juuri, kun oli saatu purjeet ylös. Melkein tuli perhekriisi, ja Lare neuvoi innokkaasti päälle "äiti, käännä tuonne, äiti älä käännä sinne". Kun vihdoin saatiin homma sujumaan, tuuli voimistui kovaksi. Oltiin ajateltu käydä vähän pidemmälle, palattiin kitenkin kotilahdelle ja ankkuroiduttiin pieneen poukamaan. Ankkurissa oli kivaa, Henkka tosin oli illan raivoissaan, kun vene keikkui ja kaikki oli erilailla mihin hän oli juuri vaivalla tottunut.
Seuraavana aamuna silläkin alkoi olla mukavampaa. Juha kävi iltapäivällä ja aamulla vedessä tutkimassa veneen pohjan kuntoa ensimmäisen vedessä vietetyn talven jäljiltä. Larekin kastautui. Pohjassa ei ollut merirokkoa eikä simpukoita, kuten naapurien pohjissa, ainoastaan paksulti levää. Potkuri sen sijaan oli aivan merirokon peittämä ja siitä siis johtui tosi jähmeä liikkeellelähtö laiturista. Pohjan levä lähti harjalla, potkuri vaati varrellisen raapimisvälineen tekoa ja käyttöä.
Toinen purjehduspäivä päättyi paluuseen kotiin sen jälkeen kun kova tuuli nousi taas kahden aikaan, eikä ankkuri
enää pitänyt kivipohjassa. Söimme ensin lounasta katsellen miltä ranta näytti eri suunnasta veneen hitaasti liukuessa poukaman pohjukkaa kohti. Palasimme kotisatamaan, tyytyväisinä että oltiin edes hiukan käyty jossain.
Viimeisenä venepäivänä tuli tietysti loppupaniikki. Onneksi oli aurinkoista ja saatiin patjat tuuletettua ja pussiin. Onneksi pojat jopa intoutuivat leikkimään takahytissä keskenään välillä. Haikeus ei ehtinyt iskeä, kun tungimme tavaroita kasseihin, putsasimme paikkoja ja laitoimme venettä kuntoon. Kuuden bussilla lähdimme kohti Olbiaa. Olbiassa oli perjantai-illan hulinaa. Yövyimme hotellissa keskustassa. Illalla kaupungilla kävellessä tuntui ihan kuin ulkomailla olisi!
Seuraavana aamuna kävelimme katsomaan San Simplicion kirkkoa. Se oli 1000-luvulta, oikein kunnon romaanista tyyliä. Lare ihmetteli nykyiseen tyyliinsä kaikkea "miksihän täällä on tuollaiset pylväät, äiti miksihän...?!" Sitten vaan kentälle ja kohti kotia.
Kotona Saksassa oli tullut kunnolla kevät! Vihreää ja vehreää, tihkusadetta.
Advertisement
Tot: 0.068s; Tpl: 0.012s; cc: 10; qc: 29; dbt: 0.0371s; 1; m:domysql w:travelblog (10.17.0.13); sld: 1;
; mem: 1.2mb