Advertisement
Published: August 9th 2007
Edit Blog Post
Aamulla herätyskellon soitua ennen kuutta Puntarenaksessa, pakattiin kamat ja kiiruhdettiin seitsemältä lähtevään bussiin. Tällä bussilla matkattiin Liberia nimiseen kaupunkiin reilun kolmen tunnin päähän, josta lähtisi seuraava bussi Costa Rican ja Nicaraguan rajalle. Odotellessamme toisen bussin lähtöä Liberiassa, Tomin brasiliasläbärit hajosivat…ja ei muuta kuin uudet hankintaan. Koska meillä ei ollut yhtään Nicaraguan rahaa, eikä tiedetty kursseja Tomi laittoi haisevat vanhat reissusandaalit jalkaan ja lähti kaupunkiin etsimään nettiä. Kun Tomi palasi kaupungilta, ensimmäinen jatkobussi oli tupaten täynnä jengiä, joten ajateltiin mennä seuraavalla. Ehdittäisiin syödä aamupalakin siinä välissä. Meidän tietojen mukaan seuraavan piti lähteä tunnin kuluttua, mutta se lähtikin kahden tunnin kuluttua. Koska parin tunnin odottelu bussiasemalla ei innostanut, otettiin taksi/kolektiivi rajalle. Matka taittui näin puolet nopeammin kuin bussilla. Raja-asemalla oli aikamoiset jonot, joten ehdittiin rauhassa täyttää byrokratia-kaavakkeet ja kolikkorahat törsättiin mässäiltävään ja virvokkeisiin.
Costa Rican puolelta käveltiin 400 metriä Nicaraguan raja-asemalle, jossa jonot olivat huomattavasti lyhyemmät. Jonossa seistessä kaverit tulivat taas tarjoamaan taksejaan. Vaikka sanottiin, että oltiin menossa Rivas nimiseen kaupunkiin bussilla, niin ne innokkaasti tyrkyttivät takseja meille San Juan del Suriin. Millään eivät uskoneet, ettei haluttu niiden ”halpaan” kyytiin. Pohdittiin, että kun kaikki tarjoavat halpoja kyytejä, niin voitaisiin sanoa, että me etsitään vaan kalliita, joten ei valitettavasti voida hypätä sun taksiin.
Kun maahantulo maksut (yhteensä 14 dollaria!) oli hoidettu ja passin väli on täynnä ties minkälaista paperia, kyseltiin mistä löytyisi bussiasema. Yksi kaveri näytti meille ja käveli meidän kanssa 10 metriä ja osoitti porttia. Tästä hyvästä hän halusi itsellensä limun, mutta ei kuitenkaan nähty, että 10 metrin ponnistelu oli limun arvoinen..
Rivasista revittiin taas rahaa seinästä akuuttiin hätään. Hypättiin marketilta bussiin, joka vei meidät eteenpäin San Juan del Suriin. Siellä tupsahdettiin keskelle kylää, josta Mick-niminen hollantilainen kaveri bongasi meidät ja tarjosi majoitusta. Kämppä oli ihan kiva ja maksoi 15 dollaria. Neljän päivän kuluttua alkaisi pääsiäistä edeltävä Semana Santa, jolloin nicaragualaisten suosikkipaikka on San Juan del Sur. Tämä taas aiheuttaisi sen, että hinnat nousisivat pilviin ja meidän huone maksaisi silloin 50 dollaria yö! Päätettiin, että annetaan paikallisten silloin juhlia täällä ja me matkaisimme Isla Ometepelle. San Juan del Surissa meillä oli käytössä tv-tila ja keittiö. Oltiin hostellin ainoat asiakkaat, joten oli tosi rauhallinen paikka. Kun kamat oli viskattu huoneeseen, käytiin vilkaisemassa rantsu ja vierailtiin netissä. Illalla lähdettiin syömään, mutta jotenkin me ajauduttiin muutaman baarin jälkeen viihteelle. Loppuillasta juteltiin parin hollantilaisen kaverin kanssa, jotka kuulemma rahoittivat Kanadassa oloaan kasvattamalla puita (hmmm.. pitää ottaa selvää..). Nukkumatin lähestyessä todettiin, että unohdettiin käydä syömässä. Noh,
aamulla kerkeisi.
Seuraavana aamuna käytiin pikkuisella torilla, josta ostettiin vesimelonia, hunajamelonia, ananasta ja mandariineja. Ajateltiin hieman säästää aamupalassa ja tehtiin se itse. Päivällä oli tosi kuuma, joten vietettiin se suurimmaksi osaksi leffoja katsoen. Illalla käytiin rantsukaistaleella syömässä. Paikallisten syömäpaikat ja turistien paikat on kätevästi jaoteltu kahteen osaan (ei kuitenkaan mitenkään virallisesti). Paikallisen paikan tunnistaa siitä, että siellä on taas sellaiset omakotitalon kokoiset kajarit, joita ne popittavat täysillä. Jotkut kajarit rätisee todella pahasti, koska bassokaiutin ei kestä. Vaikka musiikki kuulostaa tällöin aika huonolle, taitaa se äänekkyys voittaa laadun, kun ne kuitenkin siitä huolimatta tykkäävät popittaa. Käytiin sellaisessa turistiraflassa syömässä ja todettiin, että San Juan del Surissa on aika korkeat hinnat. Toivottavasti muualla Nicaraguassa ei ole näin kallista. Yhteensä meidän illallinen oli jotain 18 dollarin luokkaa.
Seuraavana aamuna päätettiin lähteä katsomaan toista Playa Maderaa, joka sijaitsee 12km San Juanista pohjoiseen. Sinne menee turisti-shuttle, mutta koska Mick ja Giselle (hostellin omistajapariskunta) olivat myös lähdössä, päätettiin ottaa kimpassa taksi (5dollaria/hlö/edestakaisin). Tie toiselle rantsulle oli kuoppainen ja kivinen ja kesti parisenkymmentä minuuttia. Vettä ei ollut selvästikään tullut vähään aikaan, koska puut eivät paljoa vihertäneet ja tie pöllysi todella paljon. Matkaa teimme tavallisella henkilöautolla ja eihän siinä puhti riittänyt, niin että jäätiin yhteen isoon
ylämäkeen. Ei muuta kuin asiakkaat ulos ja kuski käy ottamassa alhaalta lisää vauhtia. Rannalle päästyämme huomattiin, että muut parkkiksella olleet autot olivat pick-uppeja tai nelivetoja. Taksikuski oli selvästi peloissaan ja olisi halunnut, että takaisin lähtiessä oltaisiin kävelty ylämäen päälle muutaman sadan metrin päähän, josta hän olisi meidät hakenut. Eihän me maksavat asiakkaat tietenkään siihen suostuttu, joten kuski ei lähtenytkään takaisin kaupunkiin, vaan jäi odottamaan lähtöämme muutamaksi tunniksi rantsuun.
Playa Madera on luultavasti yksi tunnetuimmista ja parhaimmista Nicaraguan surffirannoista. Aallot olivat välillä yhtä suuria kuin Costa Ricassa. Ei menty jengin sekaan surffaamaan, koska niitä oli aika paljon. Meidän laudankääntelytaidot eivät ole vielä niin hyviä, joten vois tulla ruumiita. Sen sijaan käveltiin hieman syrjemmäksi rantsulle ja etsittiin varjoisa paikka. Sellaista ei löytynyt, joten kuiva puunrunko sai riittää. Kun käytiin pulahtamassa, todettiin, että vesi ei ollut enää niin lämmintä kuin se oli ollut Panamassa ja Costa Ricassa. Ehkä hyvä näin, koska aurinko porotti täydeltä terältä ja viilennys tuli tarpeeseen. Biitsi ei täyttänyt kuitenkaan muutenkaan hyvän auringonoton vaatimuksia, sillä siellä tuuli aika lujaa. Kun hiekan kiintiö suussa oli täyttynyt, palattiin päärantsulle, jossa oli yksi talo ja siellä ravintola. Ravintolassa liityttiin Mickin ja Gisellen seuraan ja popsittiin edullinen spagetti. Samalla kysyttiin voitaisko olla vielä
neljäskin yö 15 dollarin hinnalla, mikä onneksi passasi heille vallan mainiosti. Kovan tuulen takia rantsulla ei siis voinut rauhassa chillailla ja lukea esim. kirjaa, joten päätettiin palata hostellille. Taksikuski oli kiltisti venannut koko ajan, joten päästiin nopeasti matkaan. Siis heti sen jälkeen kun oltiin taas noustu pois autosta, jotta auto jaksaa mäen ylös 😉 Kello oli jotain neljä, kun päästiin takaisin San Juaniin, joten mentiin vielä rantsulle kävelemään. Suihkussa olisi ollut kiva käydä, mutta kylällä oli tapa sulkea vedentulo välillä 15:00-21:00, joten se niistä suihkuista.
Seuraavana päivänä ei tehty juurikaan mitään muuta kuin oltiin ja luettiin kirjoja. Illalla käytiin syömässä ja valmistauduttiin henkisesti jatkamaan matkaa seuraavana aamuna, suuntimana Isla de Ometepe.
Advertisement
Tot: 0.073s; Tpl: 0.011s; cc: 12; qc: 30; dbt: 0.042s; 1; m:domysql w:travelblog (10.17.0.13); sld: 1;
; mem: 1.1mb
MAMA
non-member comment
KOT-KOT!
Tosi buenosti tullut teille tutuksi banaani, boca, biitsi, bussi ja bisse. Ei tässä mämmiä mussutellessa ole paljon nokan koputtamista. Oikeen tuntee ittensä teidän kanssamatkustajaks, kun istuu noita-akkana toppatakki päällä rai-ruoholautasen ääressä ja pidättelee yllätykseltä henkeään kymmenettä kinder-munaa aukoessaan. Että kyllä täälläkin vielä ... ilmat lämpenee yli +1:n asteen!