Loysimme Mongolian!

---

Otsikko saattaa kuullostaa liian mahtipontisen julistavalta. Tulee ehka jopa loytoretkeilijoiden asenne mieleen, jotka luulivat voivansa ylenkatsovasti sanoa loytaneensa jotain, joka ei alunperin mitenkaan piilossa ollut ollutkaan. Paitsi ainoastaan eurooppalaisilta. Kukaan, joka on joskus liikkunut keskiosissa Mongoliaa, ei voi kuitenkaan vaittaa, etteivatko vuoret, arot, hevoset, lehmat, lampaat ja jurtat kuuluisi erottamattomasti Mongoliaan. Myos tien vieressa kyytia odottavat ihmiset ovat jotain perimongolialaista. Olemme nyt kokeneet kaikki nama elementit. Jokaisella on varmasti oma mongoliansa, mutta eilen, kun nukahdin jurtan pehmeaan lampoon, tuntui kuin olisin viimein loytanyt Ulanbatorin toottailevien autojen ja Tsetserlegin kylmakiskoisten hotellintyontekijoiden jalkeen aidon Mongolian.

Nyt siis loytoretkemme yksityiskohtiin! Missa on tarinan alku? Ehkapa olisi hyva aloittaa Tsetserlegin viimeisesta paivasta. Taman viimeisen paivan vietimme, kuten muutkin eli nautimme maisemista kiipeillen eri pikkuvuorille. Pariin kertaan kertaan kysyimme hevosen vuokrasta, mutta sain hylata romanttisen kuvan itsestani ratsastamassa aroilla auringonlaskuun, silla kukaan ei osannut sanoa, mista saisimme hepat. Asuimme nama viimeiset paivat siina halvemmassa hotellissa, jossa asui samanaikaisesti myos perhe, luultavasti kaksikin perhetta. Vakea meni ja tuli ja teinitytot kuuntelivat illalla poppia huoneessaan ja meikkailivat sangyn paalla, aivan kuten yleisestikin teinit. Toisaalta kuitenkin perinteinenkin elamantapa nakyi heidan arjessaan, esimerkiksi pojat paloittelivat joka ilta keittiossa lihaa. Siina on varmasti uskomattoman iso tyo saada kokonainen lammas pieniksi lihakimpaleiksi!

Lahtopaivamme aamu aukeni pilvisena. Pelkasimme, ettei tule kovinkaan hyva liftaussaa jos alkaa satelemaan. Kavelimme sitten paikan isoimman itaan pain menevan tien varteen, mika sekaan ei kovin iso ollut, ja nostimme kaden sivuttain pystyyn. Taalla ei liftaita peukalo pystyssa vaan kasi vaakataossa ja kammen auki. Autoja tuli noin minuutin valein ja lahes kaikki pysahtyivat. Useat vain naureskelivat meille ilmein ''ei me nyt niin kauaksi menna'', kun sanoimme ''to Ulanbator''. Sittemmin saimme bisnesyrittajat kimppuumme. Olimme paattaneet oikeasti liftata eli menna sellaisen matkaan, joka on muutenkin menossa Ulanbatoriin. Nain seka saastamisen vuoksi etta tunnelman takia. Saimme lopulta karisteltua nama yrittajat kimpustamme, joita taisi taas parhaimmillaan olla ainakin kolme. Sitten nostimme jalleen kadet pystyyn. Parille autokuskille yritimme selittaa, ettei haittaa vaikka emme paasisi perille asti, kunhan vain Ulanbatoriin pain. Tata emme oikein saaneet ihmisia ymmartamaan. Yritimme nayttaa kartastamme kylia valilta, mutta kylia oli merkattu karttaan hyvin vahan. Noin 25 minuuttia yritettyeamme, tarppasi. Pieni maastoauto ajoi ensin ohi, mutta pysahtyi vahan matkan paassa. Lahestyessamme autoa, petyin hieman, silla se oli taynna tavaraa ja porukkaa. Ajattelin, etta kaveri oli vain mielenkiinnosta pysahtynyt kysymaan, minne olemme menossa, kuten taalla on tapana. Kuitenkin tama nuori poika, joka oli apukuskina ja osasi hyvin englantiakin, viittoili meille, etta kyytiin vain. Mietin vahan aikaa, etta minne. Auto oli pikkuinen ja takapenkilla oli ennestaan jo kolme nuorta aijaa. Kaikki aijat kuitenkin hymyilivat toinen toistaan leveammin ja alkoivat raivata tilaa tavaroillemme. Naytti, etta takatila oli kattoon asti taynna, mutta ihmeesti meidan rinkkamme saatiin viela sullottua mukaan. Kalle oli tietenkin jo ensialkuun tiedustellut kyydin hintaa ja pojan ehdotus ''maksakaa mita haluatte'' kuullosti erittain hyvalta. Niimpa sitten ankesimme viidestaan hieman limittain takapenkille ja sitten vain sarisevasta ja ruksahtelevasta vaihdekepista ykkonen silmaan ja menoksi.

Tunnelma oli huipussaan! Nuoret ja vanhat ihmiset ovat mongoliassa kaikista iloisempia. Nama nuoret geologit, jotka olivat olleet jossain 1000 kilometrin paassa useamman kuukauden ajan tekemassa tutkimusta yliopistolleen, osasivat heittaa lappaa. Juuri mitaan heidan vitseistaan en tietenkaan ymmartanyt, mutta nauroin mukana, koska heilla oli niin tarttuva nauru. Kuuntelimme musiikkia ja selvitimme matkasuunnitelmaamme pojalle, joka ainoana joukosta ymmarsi englantia. Muutkin osasivat luultavasti muutamia sanoja. Sitten pysahdyimme pissatauolle. Naisena minun oli aina erittain haasteellista loytaa jokin pieni nyppyla, jonka taakse kyykistya, silla usein aro oli silminkantamattomiin tasaista. Kaikki pojat olivat erittain kohteliaita ja etupenkilla istunut tarjosi taukomme jalkeen minulle paikkaansa. Kommin eteen ilomielin silla kateni oli aika puutunut Kallen nojattua siihen pitkaan. Matka jatkui sitten noin puolen tunnin verran. Sitten akkiseltaan kuului jarkyttava korvat lukkoonlyova pamaus. Ei tarvinnut pitkaan arvuutella mista olisi kyse! Rengas oli tietenkin puhjennut. Mongolian teiden vieressa tuntuu olevan enemman autoja kuin itse teilla! Ongelmana oli nyt, etta vararengas oli jo aikaisemmin puhjennut. Myos seuraavalle korjaamolle oli matkaa. Aijat alkoivat omatoimisesti korjata rengasta pysaytellen valilla harvakseltaan ohi ajavia autoja. Ymmarsimme, etta heilta puuttuu jokin tyokalu, jolla paikan saisi painettua kunnolla kiinni. Minahan en autoista mitaan ymmarra, mutta tuntuu toisaalta ekologiselle, etta renkaita paikkaillaan viimeiseen asti, mutta samalla turhauttavalle, kun ne eivat kuitenkaan kesta kuin vahan aikaa. Paikataanko Suomessa koskaan autonrenkeita? En ole ainakaan kuullut. No, meilla onkin kerskakulutusyhteiskunta. Pojilla meni aijemmin puhjenneen kumin leikkaamiseen sopiviksi paikoiksi ja niiden liimaamiseen reilu tunti. Paikkoja, piti karhentaa kunnolla ja liimata molemmin puolin reikaa. Myoskaan vanne ei meinannut aluksi irrota, vaan yhdessa vaiheessa pompimme lahes kaikki renkaan paalla, yhden vaantaessa vanneosaa irti.

Paastessamme jalleen liikkeelle, riehakas tunnelma oli kadonnut. Ilmassa tuntui kasinkosketeltava jannitys, kestaisiko rengas seuraavaan kylaan asti. Matelimme hitaan karsivallisesti eteenpain. Paikka kesti kuin kestikin! Korjaamolla paikattiin samalla myos vararengas, joten puuhassa meni aikaa. Olisikohan siina vierahtanyt melkein kaksi tuntia. Muut menivat jossain vaiheessa syomaan. Sanoimme englantia puhuvalle pojalle, etta meilla on omia evaita. Silti han toi tullessaan meille paketit, joissa oli makoroniin kaarittya jauhellihaa. Kalle kyseli, paljonko evas oli maksanut. Aija kuitenkin huitaisi kadellaan ja sanoi jotain huumoripitoista, muistaakseni ''it' s nothing for you baby''. Kun valilla meinasi tulla kylma, pojat lainailivat meille toppatakkejaan. Toisaalta taas valilla aurinko lammitti niin, etta tarkeni lyhythihaisella. Missaan ei ole niin vaihteleva saa kuin Mongoliassa! Meinasi hieman nolottaa ottaan vastaan heidan takkejaan, kun samaan aikaan osa heista oli hyytavassa tuulessa t-paidalla. Loppuvaiheessa korjaussessiota nautiskelimme vodkaa ringissa. Sita pirskotettiin ensin jumalten kunniaksi! Luulen, etta tama oli jonkinlainen rituaali, etta matka saisi suotuisammat olosuhteet, silla emme juoneet paljon. Kaikki vain pari kertaa kastoivat huuliaan tassa polttavassa aineessa.

Paastyamme liikkeelle, pysahdyimme taas piakkoin. Talla kertaa syyna oli upea vanha luostari. Tama Erdene-zoo koostui useista temppeli rakennuksista, jotka olivat toinen toistaan varikkaampia. Verrattuna thaimaalaisiin tai vietnamilaisiin temppeleihin, mongolialaiset temppelit vaikuttavat hyvin omaleimaisilta. Talle arkkitehtuurille on tyypillista puurakentaminen ja hyvin koristeelliset raystaat. Rakennuksissa on kiinalaistyylisten kattojen raystaiden alla monenlaista kiemuraista veistettya kuviota ja varikkaita puumaalauksia. Pojat kulkivat alueella naureskellen, ihmetellen ja kuvaten, kuten mitka tahaansa turistit. He olivat kaupunkilaispoikia, eivat ehka yhta hartaan uskonnollisia, kuin monet maaseudulla. Silti he temppeleiden sisalla painoivat kunnioittavasti paansa lautaa vasten, jonka takana seisoi buddhapatsaita. Laitoimme myos kivia leijonien alustoille. Leijonapatsaita nakee jokaisessa buddhalaisessa temppelissa Mongoliassa. Mielellaan pysahdyin ja kavin kierteleen paikassa, vaikka aloinkin olemaan jo hieman karsimaton matkan jatkumisen suhteen. Temppelin edustalla oli ylpean nakoinen iso kotka, jonka kanssa pojat kuvauttivat itseaan ja minustakin Kalle rapsaisi kuvan.

Aijilla ei tuntunut olevan mikaan kiire matkan jatkumisen suhteen. Seuraavaksi pysahdyttiin ostamaan jotain. Tama jotain paljastui myohemmin sisakumiksi. Kumi angettiin takapenkille ja sinne tuli jos mahdollista entista tiiviimpi tunnelma. Kumin haju sai aikaiseksi naurunremakan, kun yksi pojista paasti kiusallaan venttiilista lemahtavaa ilmaa. Ajoimme vain 100 metria ja pysahdyimme jalleen. Nahtavasti toista rengasta ei oltukaan voitu korjata sisakumin puutteessa kunnolla edellisessa paikassa, joten taas alkoi kumin korjaus. Onneksi kuitenkin korjasimme sen, silla sille tuli pian taas tarvetta. Puolen tunnin ajonjalkeen kuski alkoi vilkilla ulos rengasta ja kaartoi tiensivuun. Saimme kaikki hysteerisen kohtauksen, kun huomasimme renkaan puhjenneen. Talla kertaa meilla ei kuitenkaan ollut hataa, silla olihan meilla vararengas. Kohtalaisen vauhdikkaasti vankalla kokemuksella pojat vaihtoivat renkaan. Matka eteni tasta lahin viela rauhallisemmin kuin tahan asti. Kuski oli kylla ajanut koko ajan autoaan saastellen, aivan toisin kuin edellinen kuskimme. Tama ei kuitenkaan tuntunut auttavan. Kuivuneita joenuomia, ojia ja vedensyovyttamia kuoppia oli niin paljon, etta tie vaikutti kuin motocrosradalta. Tiet ovat syntyneet arolle vain ajamalla, niita ei ole mitenkaan rakennettu. Ilman mitaan pohjustusta, maa tietenkin kuluu hyvin akkia, syntyy ajouria yms. Tiet olisivat varmasti olleet hyvillekin renkaille koetus, saati renkaille, joita on paikkailtu lukuisia kertoja ja ulkokumit ajettu sileiksi. Viela joskus noillekin seuduille on varmasti tulossa kunnon tiet. Niiden rakennuksesta merkkina oli hiekkakasoja, ja silloin talloin maan pinnasta soralla ylospain nostettu tie. Rakennusmiehia ei vain nakynyt missaan vaiheessa missaan!

Auringon lasku oli upea! Jokainen ruohonkorsi ja pikkupensas syttyi hehkumaan oranssia valoa. Koko maisema loisti ja sakenoi! Tama naytelma naytettiin viela tummaa sadetaivasta vasten, jonka tummuus entisestaan tehosti vaikutelmaa. Yhtakkia vuorten valiin ilmestyi kirkas sateenkaari, jonka alla juoksenteli villeina hevosia. Olin taman jaljilta niin hyvalla tuulella, etta auton akillinen tarinakaan ei saanut heti mielialaani laskemaan. Toisaalta, kun kaansimme auton takaisin juuri ohittamaamme kylaan ja auto jaksoi juuri ja juuri kovasti valittaen ja heiluen nousta maen, aloin hahmottamaan tilanteemme. Aurinko oli lahes laskenut! Luultavasti emme paasisi UB:n sina paivana. Jos viela joskus paasisimmekin, minne menisimme yoksi. Keskiyolla, siella on hyvin vaikea loytaa yopaikkaa ja liikkuminen on hieman vaarallista. Kohtelias poika tuli taas hatiin. Han huomasi huolestuneet ilmeemme ja lupasi majoittaa meidat luokseen.

Kaarsimme huoltamon pihaan ja mina menin ostamaan kaupasta karkkia piristyakseni. Ilma oli jo niin kylma, ettei ulkona oikein tarennut varjotella. Mietin, etta jos jatkaisimme seikkailua poikien matkassa ja rengas luultavasti jalleen puhkeaisi, emme tarkenisi hyytavassa yoilmassa. Oleskelin kaupassa ja tarkkailin huvittuneena pienen myyjan reipasta tuohuamista. Tiskin takana oli noin 10-12- vuotias tytto, joka tuntui vaihtavan kuulumisia kylan muorien kanssa samalla kun asiantuntevasti etsi heille aina milloin mistakin laatikosta tai hyllylta, mita muorit halusivat. Tuli ihana kylakauppa tunnelma mieleen! Jostain syysta ei tullut yhtaan mieleen moralisoiva asenne lapsityovoimaa vastaan. Tytto tuntui niin tosissaan nauttivan tyostaan.

Kalle mainitsi englantia puhuvalle pojalle haaveestamme yopya jurtassa. Poika tata hieman ihmetteli, samoin kuin muutkin. Heille jurtta edustaa jotain hyvin arkipaivaista ja vahemman hienoa. Yksi seta yritti selvasti kaupata meille yopaikaksi motellihuonettaan, vaikka emme juuri mitaan sedan puheesta ymmartaneetkaan. Kalle ei kuitenkaan ilahtunut motelliajatuksesta. Itselleni olisi ollut lahes sama, missa yovymme, silla aloin pitaa yopymista parhaana vaihtoehtona. Halusin vain kallistaa paani johonkin. Kieltamatta jurtta kiinnosti minuakin, mutta ajattelin, ettei meita kuitenkaan kukaan huolisi. Emmeka osaisi tiedustella asiaa ihmisilta. Poika lupautui kuitenkin puhemieheksi! Ensin huikkasimme hevosenselassa karjalaumaansa paimentavalle miehelle, mutta han ei innostunut ajatuksesta. Pian pari muoria liittyi avuliaasti seurueeseemme ja meille sanottiin ''lahdetaan katsoon yhta jurttaa''. Kavelimme pimeyden lapi, taivaanrannasta kajastaessa viela hyvin heikon valon, raikkaassa alkuyon ilmassa. Tahtia oli ripoteltu sinne tanne taivaalle ja minusta tuntui kuin olisin ollut entisaikojen paimentolainen etsimassa jurtan paikkaa. En nahnyt yhtaan minne olimme menossa, silla pimeassa naki eteensa vain lyhyen matkaa. Pian jurtan aari viivat piirtyivat eteeni. Seuraamme liittynyt muori vain repaisi jurtan oven auki. Ei mitaan koputusta tai ilmoitusta tulosta. Todellista naapureiden valista laheisyytta! Toisaalta koirien haukunnasta voi paatella vieraiden saapuvan. Jurtassa oli mahtavan lamminta. Vauva potkiskeli lattialla, kissa kelli sen vieressa, aiti laittoi kaminassa ruokaa ja tunnelma oli hyvin kotoinen. Perheen aiti kysyi, onko meilla mitaan makuupusseja. Kun vastauksemme oli kielteinen, han pahoitteli, ettei pysty majoittaan meita, silla jurtassa oli vain kaksi sankya.

Kulkeuduimme sitten seuraavaan jurttaan. Siella vastaanotto oli hyvin lamminhenkinen. Perheen aidin naamalla oli heti ilme ''totta kai, ilman muuta onnistuu''. Emme sitten kokeneet olevamme mitenkaan hairioksi, kun he eivat tehneet tulostamme mitaan numeroa ja suhtautuivat meihin leppoisan ystavallisesti. Mina jain istumaan jurtan lampoon, kun Kalle lahti hakemaan tavaroitamme. Pelkasin, etta minulle tarjottaisiin jotain, mita en kykene syomaan. Pian pahin pelkoni osottautui todeksi! Minulle tyonnettiin kateen kulho, jossa oli selvasti pissan varista nestetta. Juoma oli kuitenkin kuumaa, joten uskaltauduin maistamaan. Se osottautui hyvin laihaksi teeksi. En muistanut juoda vain oikealla kadella, mutta ehka en kovin pahaa kohteliaisuusvirhetta tehnyt, silla en pidellyt kuppia pelkastaan vasemmallakaan, vaan oikastaan kummallakin kadella. Katselin siina samalla jurtan sisustusta ja sen elamaa. Kaikki touhuilivat jotain. Perheen toinen tytto pesi hiuksia keskella lattiaa vesisaavissa, toinen tytto leikkeli lampaansuolia ja aiti ompeli kasinpyoritettavalla ompelukoneella. Minut oli heti tullessani ohjattu istumaan pikku jakkaralle, mutta muita tuolia talossa ei juuri ollut, vaan kaikki tapahtui istuen lattialla. Poydan ymparilla tosin oli muutama hyvin pieni jakkara. Jurtta oli sisustettu hyvin varikkaasti. Tiesin ennestaan, etta jurttaa usein kiertavat puiset huonekalut, kuten lipastot, mutta en tiennyt niiden olevan maalattu niin taidokkaasti ja voimakkailla vareilla. Myos katon kantavat rakenteet olivat oranssilla maalattu ja seinilla oli kirjavia kankaita, samoin kuin lattian matotkin oli kuvioitu mandalan tapaisin kuvioin. Pitsiverho kiersi jurtan ylaosassa, keskella oli tietenkin kamina ja buddhalaisia koriste-esineita oli muutamia lasintakana selvasti kunniapaikalla eraassa vitriinissa. Siella oli myos valokuva, jossa ilmeisesti perheen isanta poseerasi Dalai Laman kanssa.

Meille kaivettiin sangyn alta esiin puhtaat lakanat ja sijattiin peti jurtan leveimpaan sankyyn. Tyynya emanta ensin vahan etsiskeli ja paatti sitten tehda sen omasta kansallispuvustaan. Maaseudulla nakee paljon upeita kylpytakkia muistuttavia vaatteita. Miehilla niissa on paksu yleensa kirkkaankeltainen kangasvyo keskella ja naisilla hieman ohuempi. Varmaan vaikea kuvitella kuinka kylpytakin tyylinen asu voi olla upea, mutta nama puvut kylla ovat. Niissa on usein pohjavariaan hieman tummemmalla kirjailtu pyoreita mandalakuvioita. Laitoin oman paitani taman pukumytyn suojaksi, etten sotkisi sita. Saimme koko illan hieman kauhulla pelata, etta kohta soisimme lampaanpaksusuolilta nayttavaa poperoa. Pata oli nostettu keskelle poytaa ja se naytti kuin suoraan madcookista (Madventure reissuohjelmassa). Huokasimme helpotuksesta, kun pata nostettiin hautumaan kaapin peraalle. Kommunikoinnista ei paljon tullut mitaan, joten tyydyimme katselijan rooliin. Muutamilla eleilla yritimme keskustella ja hoidimme kaytannonasioiden selvityksen, kuten mihin laittaisimme rinkkamme.

Pian aloimme nukkumaan. Jurtassa oli ihana pehmea lampo, joka tulee vain puulammityksesta. Tosin heilla taisi olla paaenergialahteena kuivunut lehmanlanta. Olisin nukkunut loistavasti, ellemme olisi taas tapelleet peitosta. Herasimme aikaisin, muori tuli kayttamaan minua vessassa, silla koirat olivat niin akaisia, etta tarvitsin suojelijan, otimme muutamia valokuvia, katselimme kun tytot pukeutuivat juhla-asuja muistuttaviin koulupukuihin, keittelin puuroa ja lahdimme kavelemaan tienvarteen. Olen aina ennen ajatellut liftarin painajaiseksi sen, ettei kukaan pysahdy. Viela pahempaa kuitenkin on, ettei tiella ole liikennetta! Kello oli vasta 8 aamulla ja autoja tuli harvakseltaan 10 minuutin valein. Taas tietenkin eras yrittaja selitti, etta han voisi vieda meidat suurella rahalla. Hyvastellessamme nuoren pojan, joka ei ottanut hajoilevasta kyydistaan mitaan, han sanoi, etta oikea hinta olisi jurtasta 6000 ja kyydista UB:n 10 000 yhdelta. Olimme paattaneet, etta nyt katsoisimme hieman kyydin laatuakin. Emme lahtisi mihinkaan romunnakoiseen autoon! Huomasimme tiella kuitenkin, ettei mahdollisuutta nirsoiluun olisi. Jos joku auto edes tulisi ja se viela pysahtyisi, saisimme olla kiitollisia. Paadyimme sitten lammasfarmarin kyytiin! Hieman ylihintaa maksettiin eli 15 000, mutta emme viitsineet meita saattamaan lahteneiden muorien kanssa alkaa tinkaamaan, kun he olivat puhemiehina. Koko matkan minua saalitti lammas, kun ajoimme hyppivalla tiella ja isoista kuopista. Olihan se vahan stressaantuneen nakoinen perilla, mutta oli sentaan pysynyt kyydissa. Rengas ei puhjennut kertaakaan talla 250 kilometrin matkalla!

Varmaan paljon jai sanomatta, mutta nyt alkaa jo pimeta, joten meidan on lahdettava syomaan. Huomenna lastenkotiin leikkimaan lapsukaisten kanssa!

---