Kolkatassa

---

Sairastelustani huolimatta olemme onneksi hieman pystyneet tutustumaankin tahan kaupunkiin. Juuri sairastelun ansiosta olemme ajaneet paljon taksilla ja nahneet kaupunkia eri puolilta. Taalla Sudder streetin lahella taas olemme kavelleet jonkin verran etsiskellessa ruokapaikkaa tai katsellessa markkinakojujen tarjontaa. Tein asken muutamia ostoksia joululahjapakettiin, jonka aion lahettaa Suomeen ja taytyy todeta, etta halpaa on. Monenlaisia vaatteita saa 2 eurolla ja perus t-paitoja jopa alle 50 centin. Syominenkin on lahes yhta halpaa kuin Kiinassa. Tosin taytyy myontaa, etta ehka Kiinan paikallinen ruoka menee silti hieman voiton puolelle, silla siella oli aina isot annokset. Toisaalta taalla on hienoa, etta lansimainen ruoka on saman hintaista kuin paikallinen. Nain ei suinkaan yleensa ole, vaan tahan asti esimerkiksi burgerit ovat olleet aina kolminkertaisesti kalliimpaa kuin paikallinen evas. Asken soimme 100 rupialla yhteensa (eli noin 1,60 e) kummatkin mahamme tayteen.

Milta Kolkata on nayttanyt? Ainakin sateiselta. Ensimmaisina paivina ei satanut, mutta nyt sadetta on piisannut. Ostimme tanaan lehtikauppiaalta, (joka tuli sen jalkeen aina uudestaan ja uudestaan kauppaamaan lehtea muistamatta, etta oli jo myynyt meille.Tama osoittaa kuinka intialaiset nakevat kaikki valkonaamat samannakoisina) lehden, jossa sanottiin malarian ja denguen lisaantyneen sateen takia. Pitaa nyt muistaa levitella hyttysmyrkkyja. Tosin on tassa entisessakin taudissa jo stressin aihetta, joten ei oikein jaksa huolestua mistaan epatodennakoisesta malariasta. Sita paitsi, syommehan estolaakitysta. Kolkata on nayttanyt myos koyhalle, mutta ei toistaiseksi aivan niin jarkyttavalle kuin kuvittelin. Ajattelin, etta taalla tormaa koko ajan toinen toistaan sairaammalta nayttaviin ja jollain tavoin vammautuneisiin ihmisiin. Toistaiseksi olen nahnyt vasta yhden aidosti kuoleman sairaalta ja karsivalta nayttavan miehen: han oli uskomattoman laiha, kadeton ja han makasi likaisella peitolla kadun reunassa taristen kauttaaltaan seka paastellen vaikeroivia aania. Muuten kerjalaisaidit, jotka ovat tulleet pyytamaan lapsilleen maitoa tai kelloa soittavat kerjaavat miehet, ovat vaikuttaneet suhteellisen hyvakuntoisilta. Naisilla on ollut jopa kauniit varikkaat sarit paallansa. Laihoja ja hieman likaisia he ovat aina, mutta eivat suuresti karsivan oloisia. Varmaan kerjalaistenkin elama voi olla monenlaista. Toisilla voi olla hieman helpompaa kuin toisilla. Joillakin on kadulla keittovalinneet ja he pystyvat laittamaan ruokaa, silloin jos sattuu olemaan mita laittaa. Joillakin on jopa jonkinlainen pressukankainen teltta kadun varressa. Toisilla taas ei varmasti ole kerta kaikkiaan yhtaan mitaan.

Kun olemme ajelleet muualla pain Kalkutaa, kerjalaisia on nakynyt vain harvakseltaan. Juuri talla alueella heita on jostain syysta eniten. Ehka he ovat keraantyneet sinne, missa on rahaa eli lankkareiden lahelle. Taalla on aika paljon reissaajia, mutta silti he hukkuvat paikallisten sekaan. Mikaan reissaajien getto tama ei todellakaan ole, kuten vaikka Vang Viengnin keskusta. Taalla on mukavasti majapaikkoja ja jonkin verran ravintoloita, seka netti ja pesulapalvelut, joten kaiken tarvittavan ollessa saatavilla, taalla on reissaajan helppo elella. Silti katukuvaa hallitsee paikallisten elama: joku pumppaamassa vetta kaivosta vanhanaikaisella pumpulla, joku saippuoimassa itseaan keskella jalkakaytavaa, ihmisriksat vetamassa isopyoraisia karryjaan, keltaiset taksit puikkelehtimassa ahtailla kaduilla, kengankiilottajat tyossaan, joku leikkaamassa partaa kurkistellen peilin palasesta itseaan, pojat raahaamassa pitkia bamburunkoja, joissa kyhataan rakennustelineita, naiset laiskimassa pyykkia katukivetysta vasten yms. Haasteellisinta taalla on jaksaa byrokratiaa ja kovettaa itsensa sen verran, ettei anna kaikkia rahojaa kerjalaisille. Valilla on pakko kavella heidan ohitsee kuin ei huomaisikaan. Pari kertaa paivassa tulee annettua joku rupia jollekin, mutta maitoa en ole alkanut ostamaan, silla mielestani se yksinkertaisesti maksaa liikaa eli 100 rupiaa yksi pieni pullo. En ymmarra, miten maito maksaa niin paljon! Mista aidit yleensa saavat taalla maitoa lapsilleen? Se on varmasti tavallisellekin intialaiselle liian kallista.

Byrokratia tuli taalla pahimmillaan asken vastaan. Nama tarkeilevia pikku virkamiehia leikkivat nettipaikkojen sedat yleensakin ottavat aina passin tiedot ylos paksuun kirjaansa. Nyt taman paikan seta oli tavallistakin pahempi. Hanella oli jopa digitaalinen sormenjaljen tunnistin, jota han kaytti innokkaasti! Siihen piti painaa miljoona kertaa sormensa. Han otti myos valokuvan minusta, passistani ja kaikki mahdolliset henkilotiedotkin piti kirjoittaa ylos. Kaikki tama vain netin kayton vuoksi! Mita rikollista he kuvittelevat, etta voisin tehda talla koneella tai miten voisin sen sarkea? En kerta kaikkiaan ymmarra tarkoitusta, mutta yleensakaan Intiassa ei kannata kysella minkaan tarkoitusta. Monesti kyse on tavoista, tottumuksista ja ennen kaikkea juuri jarjestelmasta. Yhteiskunnan hierarkia nakyy hyvin tallaisessa byrokratiassa. Luulen, etta kaikki papereiden tayttamiset ja yleisestikin asioiden kirjaus ylos, ovat jaanteita brittien vallan ajoilta. Sairaalassakin jouduin tayttamaan monenlaisia tietoja. Huvittavinmpia olivat kohdat, joissa kysyttiin veljen tai miehen nimea tai muuta holhoojaa. Laakari kysyi myos olemmeko naimisissa ja naytti avoimesti paheksuntansa, kun sanoimme, etta emme ole. Han totesi Intian olevan hyvin konservatiivinen maa, kuin se olisi ollut toimiva perustelu myos hanen henkilokohtaiselle mielipiteelleen ja samalla anteeksipyynto mielipiteen takia.

Nettiaika loppuu. Huomenna jalleen sairaalaan.

---