Advertisement
Published: November 16th 2008
Edit Blog Post
Saavuimme tanaan Bhubaneswaraan junan toisessa luokassa, joka oli alhaisin mahdollinen luokka. Intian junaluokitukset ovat hyvin sekavia, silla toisenluokankin alla on eri tasoisia luokkia. Kokonaisuudessaan taalla on kasittaakseni 7 erilaista luokkaa ja parempiin ilmastoituihin paikkanumeroin varustettuihin vaunuihin on aikalailla mahdoton saada lippuja ilman varausta. Me matkustamme aina ilman tarkkoja suunnitelmia, joten nayttaa silta, etta meidan luokaksemme varmaankin vakiintuu tuo kyseinen sikaosasto, silla sinne paasee viimehetkillakin ennen junan lahtoa. Nama vaunut eivat koskaan tule tayteen, vaan junaan angetaan vieriviereen ja tungetaan vakisin sisalle, vaikka juna jo pullistelisi rajahtamispisteessa, osa porukasta jaa ulos roikkumaan avonaisista ovista.
Aluksi naytti, ettemme mitenkaan mahdu junaan, silla Kalle oli viela puoliksi ulkona, kun juna lahti liikkeelle. Paasin kuitenkin kiipeamaan eraan sakin paalle ja tilaa tuli juuri sen verran, etta Kalle mahtui rinkkoineen sisalle. Ensin seisoin epamukavasti sakin paalla, jossa en saanut painoa kummallekin jalalle, vaan valilla seisoin yhdella jalalla. Pian juna kuitenkin pysahtyi ensimmaiselle asemalle, jolloin paasin ankeamaan vaunujen valikaytavalle, jossa oli hieman valjempaa ja mahdoin seisomaan ilman etta olisin ihmismassan puristuksessa. Samalla paasin eroon ahdistelijoistani. Teinipojat olivat toisaalta mukavia kyselleessaan minulta Suomesta ja rupatellessaan mukavia, mutta samalla he ikaan kuin vahingossa hipeloivat. Junan vaunujen valissa istuskeli hyvin kohtelias vanha mies. Han nosti vartavasten sakkinsa minulle penkiksi
seinanvierustalle ja kehoitti istumaan sen paalle. Kun soin evaita, tarjosin hanellekin kekseja ikaan kuin vastapalvelukseksi. Sittemmin han raivasi tavaroitaan ja siirtyi hieman viitteloiden, etta Kallekin paasisi tuohon syntyyneeseen pieneen rakoseen istumaan. Loppumatkasta junasta poistui suurin osa porukasta ja paasimme jopa penkeille istumaan. Kokemukseni tuosta alemmasta luokasta olivat siis paasaantoisesti hyvia! Junaan oli vaikea paasta sisalle, samoin kuin uloskin. Mutta jos naista vaativista tehtavista selviaa, loppu on kohtalaisen helppoa. Vaikka juna olisi kuinka taynna, saa sita aina johonkin raivattua itselleen pikku sopen, jossa on siedettava istua/seisoa. Pitaa vain opetella tunkemisen jalotaito! Toisaalta voi myos luottaa siihen, etta aina on mukavia vanhempia ihmisia, (jostain syysta he ovat aina ystavallisimpia meille) jotka tarjoavat apuaan, osaavat osoittaa jonkin paikan, johon ''leiriytya''.
Nyt palaan ajassa taaksepain ja siirryn Chindipuriin. Digha oli viihtyisa rantakohde, mutta Chandipur oli viela pari astetta enemman kohti paratiisia. Ei Chandipurkaan viela mikaan Perhentian (olimme siella hiljaisella kaudella pari vuotta sitten. Nyt tuo Malesian saari on varmaankin jo liian suosittu) ollut, mutta paljolti jo sinne pain. Miten kuvailisin Chandipuria? Se oli hyvin pieni kyla. Paikka kuului Balasoren alueeseen ja muodostui vain noin 8 hotellista, muutamasta pikkukioskista, matkamuistomyymalasta ja arviolta alle 50 paikallisten asumuksesta. Tosin perheita asui myos hotelliensa yhteydessa. Sanoisin, etta
kaikkien Intian pikkukylien ja usein kaupunkienkin hotellienpitajat asuvat hotellien tiloissa. Chandipurissa oli paljon ihania kaktuksia. Eraalla perheella oli jopa korkea kaktusaita pihansa ymparilla. Maasto oli hyvin hiekkaperaista, hienojakoista valkeaa hiekkaa. Rannan lahella oli hiekkaista metsaa, jossa puita oli harvahseltaan siella taalla keskella hiekkadyyneja. Dighassakin oli tallaista hienoa hiekkametsaa, mutta Chandipurissa metsikko ja ranta oli aivan guesthousimme vieressa. Kieltamatta majapaikan onnistunut valinta vaikuttaa paljon siihen, millainen maku paikasta jaa. Joskus se vaikuttaa harmillisenkin paljon. Jos sattuu esimerkiksi valitsemaan petipunkkihuoneen ja aamulla joka paikasta syyhyttaa niin paljon, ettei voi keskittya mihinkaan muuhun, ei paikkaa voi muistella kovin lammolla. Nyt kuitenkin valitsimme Asha Nivas guesthousen, joka osottautui hyvaksi ja viihtyisaksi kodiksi. Se oli mukavaa vastapainoa hotelleille, silla siella oli kuitenkin myos pieni oleskelutila. Mitaan Kallen kaipaamaa kirjahyllya ei vielakaan ollut, puhumattakaan lohoilysohvista, joihin olisi hyva asettua lukemaan. Kuitenkin sielta loytyi terassi muovituoleineen ja pyotineen, josta oli hyva nakoala merelle. Guesthousissa oli myos erittain hyva palvelu. Tietenkin kaikki oli erittain hidasta, kuten intialaisuuteen kuuluu, mutta kaikki tapahtui kuitenkin aikanaan. Sain kattilassa keitettya kuumaa vetta peseytymista varten eli sain jarkattya itselleni kuuman suihkun ja saimme vaihdatettua lampun, etta naimme lukea illalla.
Sahkot toimivat maaseudulla yllattavan hyvin. Dighassa ei ollut yhtaan katkosta ja Chandipurissakin vain
pari. Kolkatassa sahkot patkivat koko ajan. Kesken ruokailua ravintolassa saattoi tulla sakkipimeaa ja omistajat joutuivat tuomaan kynttiloita poytiin, kunnes saivat generaattorinsa kayntiin. Siella kaikilla oli itserakennetun nakoiset generaattorit, jotka pitivat valtavaa aanta ja paastivat ulos bensahoyryja. Maalla siis kaikki oli parempaa! Hiljaisuus oli upeaa, varsinkin Chandipurissa! Ei mitaan alyttomia toottailyn aania. (Kun ajoimme dighaan autossa oli uskomattoman selkapiirta karmiva tootin aani. Se kuulosti kuin kirkuvalta hammaslaakarin poralta. Chandipuriin matkatessa automme aani oli paljon mielyttavampi. Toottiin oli nauhoitettu eraanlainen melodia. Se kuullosti suurin piirrtein ''tyttydy tyttydy ty tyyy") Kerjalaisia ei nakynyt ollenkaan maaseudulla. Koyhan nakoisia ihmisia kylla tuli silloin talloin vastaan, mutta kukaan ei pyytanyt mitaan ja mitaan''vaatemyttyja'' ei nakynyt katujen varsilla, kuten Kolkatassa.
Meihin suhtauduttiin Chandipurissa hyvin uteliaasti. Autot saattoivat pysahtya meidan viereemme tiella kavellessamme ja aijat veivata ikkunan auki vain katellakseen ja sanoakseen ''hello''. Jo lahtiessamme Dighasta ja ylittaessamme Lansi-Bengalin rajan siirtyessamme Orissan puolelle, saimme valtavasti huomiota osaksemme. Odottaessamme bussia Orissan rajalla, meita tuijotettiin avoimen uteliaasti ja joku tuli kyselemaankin perustutustumiskysymykset. Kun bussi saapui ja kavelimme sita kohti, huomasimme yhtakkia olevamme nuorten poikien piirittamia. Olimme kuin filmitahtia! Nuoret pojat nayttavat olevan kaikkialla innokkaampia tekemaan tuttavuutta. Muita ihmisia kielitaidon puute varmaankin oli pidatellyt, mutta kun nama englannintaitoiset pojat huomasivat meidat, heita ei pidatellyt mikaan. Heita oli varmaan ainakin pari kymmenta ja he kaikki tungeksivat ymparillamme. Yhtakkia joku heista keksi kaivaa kameran esiin ja pian kameroita alkoi ilmaantua enemmankin, oli hienoa digikameraa ja vanhanaikaisia isoja lootia. "photo photo'' huudahdukset kaikuivat ilmassa. Annoin omankin kamerani eraalle ja niin salamat valahtelivat. Samaan aikaan he kyselivat ''Keta olette, mista tulette, kauanko olette olleet Intiassa, minne menette, mita olette pitaneet maasta, oletteko ystavia?'' Kun vastasin viimeiseen kysymykseen, etta Kalle on aviomieheni, saimme raikuvat aploodit ja hurraa huudot. Olin aika ihmeissani naista suosion osoituksista, mutta varmaan he paattelivat, etta olimme vasta menneet naimisiin. Olemme katsoneet parhaaksi sanoa kaikille olevamme aviopari, silla niin saamme paljon parempaa kohtelua ja valtymme paheksuvilta kysymyksilta. Apollo sairaalaan tohtori opetti meille kantapaan kautta, etta Intia on tosiaan hyvin konservatiivinen. Paatimme tosin jo Suomessa, etta olemme taalla naimisissa, mutta aluksi se meinasi unohtua.
Bussissa eras nuorimies tuli taas juttusille. Hanella oli tavanomaisten kysymysten lisaksi myos muuta tiedusteltavaa. Han oli utelias uskontomme suhteen ja ei meinannut millaan ymmartaa, kun Kalle sanoi olevansa buddhalainen. Viimein se meni kuitenkin hanelle perille. Han sitten ilmoitti kuin anteeksipyytavalla savylla olevansa muslimi. Hanella oli selvasti ennakkoasenne, etta kaikki lannessa inhoavat muslimeja. No, ei se Usan politiikan takia ihme olekaan, etta lansi antaa tallaista kuvaa. Hanen sanojensa jalkeen meinasi kuitenkin tulla pitka hiljaisuus. Ajattelin, etta minun on rikottava hiljaisuus, ettei han paattele, etta meillakin olisi jotain muslimeja vastaan ja sanoin itse olevani kristitty. Han sitten ihmetteli vahan, miten sovitaan yhteen, kun Kalle on buddhisti. Seuraavaksi han halusi tietaa, millainen avioliitto meilla on. Ymmarsin hanen puheestaan, etta jarjestetty avioliitto on yha Intiassa yleinen. Sanoin meilla olevan rakkausliiton, johon han nyokytteli innokkaasti.
Chandipurissa kavimme rannalla myos lisaa mielenkiintoisia keskusteluita. Eras noin 16-18 vuotias aija halusi tietaa, miten tytot ja pojat tulevat toimeen keskenaan Suomessa. Kun Kalle ei ymmartanyt hanen hienovaraista vihjailuaan, han veti Kallen sivummalle. Tama oli mielestani hyvin huvittavaa. Han halusi suojella, minua tallaisilta miestenjutuilta. Kuiskaten han kyseli Kallelta ovatko suhteet, kuten Usassa eli hyvin vapaita ja han ylpeasti ilmoitti lukeneensa nain internetista. Mina olin tahallani lahestynyt keskustelijoita, enka suostunut jaamaan syrjaan. Intiassa on hyvin tavallista, etta nainen on syrjassa keskustelusta, tai vastaa vain jos kysytaan. Kalle yritti sitten selittaa, etta kaikki on hyvin yksilollista. Lansi on invidualistinen! En tieda meniko sanoma perille, mutta ainakin yritimme sanoa, etta sukupuolet ovat saman arvoisia ja riippuu ihmisista, miten he toimivat, eli onko heilla esiaviollisia suhteita yms. Taalla on kylla hyvin vahvasti herannyt siihen, miten lannessa tosiaan ollaan yksilokeskeisempia. Tassa on tietty seka hyvat etta huonot puolensa.
Jatkan huomenna, silla tama netti on hyvin kallis.
Advertisement
Tot: 0.149s; Tpl: 0.011s; cc: 9; qc: 49; dbt: 0.1051s; 1; m:domysql w:travelblog (10.17.0.13); sld: 1;
; mem: 1.1mb