Viime paivista

---

Nyt on tullut pitka tauko tassa kirjottelussa, koska netteja ei ole ollut nakopiirissa. Udaipurin reissaajaghettoon kyllastyneina paatimme menna vaihteeksi johonkin sellaiseen kaupunkiin, josta ei kerrota mitaan Lonely Planetissa. Halusimme menna myos vahan eri reitteja, mita yleensa reissaajat koluavat. Hupaisaa on miten samoihin ihmisiin tormaa jatkuvasti tietyissa "turismi"kaupungeissa. Bundissa tormasimme itavaltalaiseen, johon olimme tutustuneet jo Agrassa ja Udaipurissa taas naimme vanhan tuttavamme Markun. Kun etsimme kaupunkia, jota ei mainittaisi kirjassa ja se olisi silti reittimme varrella, paadyimme Himantnagarhiin. Sielta sitten kulkeuduimme Ahmenabadiin, Palitanaan ja nyt viimein Diulle.

Matka Himantnagarhiin ja itse Himantnagar

Matkatessamme tata kaupunkia kohden, maisemat olivat huikaisevat. Lahdimme Udaipurista hyvin aikaisin 6 jalkeen ja nautiskelin suuresti aamun raikkaudesta, silla paivalla on usein liiankin kuumaa. Laskeutuessamme raidesillalta alas kysyin Kallelta: Onkohan se tuo kaikkein karuin juna. Kalle: ei se varmaan tuo. Mutta kun olimme lahempana, Kalle totesi: on se varmaan sittenkin tuo. Juna oli hilseilevan ruskean maalin peitossa, osin ruostunut ja vanhanmallinen matalavaunuinen. Hienoa kuitenkin oli, ettei junassa ollut paljon ketaan muita. Junan lahtiessa liikkeelle, unohdin moitteeni junaa kohtaan, silla se puksutteli eteenpain kivasti keinahdellen ja maisemat olivat huikaisevat. Menin istumaan avonaiseen oviaukkoon, laskin jalkani portaille, jotka olivat ulkopuolella ja otin kiinni sivukaiteista. Nain roikkuen oli suorastaan elamyksellista ihastella vuoristoja, solia, keitaita ja hohtavan punaisiin kukkiin puhjenneita kaktuspensaita. En olisi yhtaan osannut odottaa, etta maisemat vaihtuvat noin akkiseltaan noin taydellisesti. Siihen asti oli ollut hyvin tasaista ja kuivaa, aikalailla aavikkomaista. Tuolla matkalla pinnanmuotoja oli kuitenkin paljon ja valilla maisema oli karulla tavoin kaunis kakkarapuineen, joiden oksat kurkottelivat mutkikkaina joka suuntiin. Valilla taas oli heleaa vehreytta keitaan osuessa kohdille. Katselin alas kuivuneisiin joenuomiin, kun juna kulki korkeilla harjanteilla tai silloilla ja tuijottelin horisonttiin, jossa maasto kumpuili loputtomasti ja, jota kaktusaidat (en tieda oliko niita tarkoituksella istutettu jakamaan maita.Luultavasti nain, silla valilla ne muuttuivat mataliksi kivimuureiksi) halkoivat. Luonnon kauneuneuden ihannointini keskeyttivat vanhat muorit, jotka halusivat tutustua. He osoittelivat bangelsseja ja koruja omissa ranteissaan. Saattoi olla, etta he olisivat halunneet vaihtaa koruja, tai sitten he halusivat vain ilmaista meilla olevan samanlaisia kasikoruja. Aikamoista arvuuttelua aina tama kommunikointi! He osoittelivat myos ulos, viittoivat kohti kallioita ja naureskelivat. En osannut yhtaan tulkita, mita he meinasivat. Toinen kysyi viimein pitkan selityksen jalkeen "hindi?" Siihen saatoin sanoa "no, just english." Mukavia ihmisia he kylla olivat. Heista heijastui tietynlainen vanhuus ja viisaus, mita monista vanhuksista taalla.


Junamme oli ns. postijuna, joka tarkoittaa, etta se on hitain mahdollinen juna. Tama kulkuneuvo puksutteli huimaa 40 keskinopeutta ja pysahteli toistuvasti. Yhdessa vaiheessa meinasi vesi loppua, silla monilla asemilla oli vain pumpattava kaivo, josta olisi saanut tayttaa pullonsa. Emme uskaltaneet juoda tuota lahdevetta, vaikka se olisi voinut olla aivan puhdastakin. Olimme tehneet perustavan laatuisen virheen ja lahteneet aavikolle ilman riittavaa vetta. Onneksi puolivalin jalkeen alkoi tulla asemia, jossa myytiinkin jotain. Yleensa kaikilla intialaisilla asemilla tehdaan vilkasta kauppaa, mutta noissa asemilla ei valttamatta nakynyt edes yhtaan ihmista.

Olimme perilla vasta vahan ennen auringonlaskua. Paikka koostui paljolti yhden vilkkaan tien ymparille nousseista talonrotiskoista. Emme kovin paljon jaksaneet kierrella kaupunkia, mutta yleiskuvana mieleen jai perusintialainen pikkukaupunki. Talla tarkoitan, etta liikenne oli vilkasta, palvelut eivat koostuneet guesthouseista ja ravintoloista, kuten reissaaja-alueilla, vaan rakennustarvikekaupoista, kioskeista ja moponvaraosaliikkeista. Majapaikan isantamme ihmettelikin suuresti, mita teemme siella, kun paikka on keskella ei mitaan. Joku seta oli kaynyt Helsingissa ja olisi innokkaasti halunnut jutella Suomesta. Harmi vain, etta han halusi tata juuri silloin, kun olimme juuri laittaneet nukkumaan. Sinnikkaasti han soitteli ovikelloamme ja koputteli, eika halunnut uskoa, etta olimme jo nukkumassa.

Iltamme kruunasi upea ateria. Tuo ravintola jaikin selvasti myonteisimpana kokemuksena mieleen tuosta kaupungista. Ruokani oli makaroonia ja ananasta kermaisessa kookoskastikkeessa maustettuna monivivahteisesti. Tama ruoka oli ensimmainen makuelamykseni gujaratilaisesta keittiosta ja taytyy sanoa, etta huhupuheet pitivat paikkansa. Yleisesti tunnettua on, etta gujaratilaiset ovat vaativia ravintoloitten asiakkaita matkatessaan muualla Intiassa. Se viittaa siihen, etta heidan oma keittionsa on erittain tasokas. Tuo ravintola oli muutenkin ensiluokkainen. Se oli ns. hieno ravintola, mutta hinnat eivat silti ylittaneet reissaaja-alueiden hintoja, joihin olimme tottuneet. Siella oli jopa hohtavan valkoiset kankaiset ruokaliinat ja taas monia hovimestareita palvelemassa. Heidan palvelualttiutensa vahan arsyttikin, kun sai tuntea itsensa avuttomaksi. Kun yritin hieman siirtaa vuokaa, joka oli niin kuuma, etta loysasin heti otteeni, tarjoilija riensi valittomasti siirtamaan tuota astiaa puolestani.

Ahmenabad

Ensivaikutelmana oli saasteinen ja iso kaupunki. Ilma oli todella pakokaasunkatkuista. Paatimme majottautua mahdollisimman lahelle rautatieasemaa, silla tiesimme, ettemme viihtyisi pitkaan tuossa saasteiden- ja melunpesassa. Menimme kysymaan yosijaa heti ensimmaisesta nakemastamme hotellista. Heilla ei ollut kuin kalliita ilmastoituja huoneita. Sen jalkeen saimme perakkain 4 eri paikasta "full" tokaisun. Viidennessa paikassa ajattelimme, etta nyt otamme huoneen, vaikka se olisi minkalainen. Huoneessa oli kuitenkin sangyssa repeilleet tahraiset lakanat, se oli hyvin kuuma, vessa lainehti ja mitaan hyttysverkkoja ei ollut tuuletusaukoissa. Paatimme siis jatkaa matkaa. Onneksi hotelleja oli tiheassa, samantien varressa perakkain. Sittemmin loysimme tasokkaan ja viihtyisan huoneen, jossa oli toimiva televisiokin. Kello ei ollut viela kovinkaan paljoa ja paatimme suunnitella jotain ohjelmaakin kyseiselle paivalle. Olimme jo pitkaan haaveilleet elokuvissa kaynnista Intiassa. Siispa paadyimme etsiskelemaan teatteria. Kysyimme ensin hotellistamme ja tyontekija osasi sanoa sen olevan parin kilometrin paassa. Lahdimme sitten kavelemaan hanen opastamaansa suuntaan. Saimme samalla katsella kaupunkia. Lehmat ja pissan haju jaivat paallimmaisena mieleen. Mikaan kaupunki ei ole viela tahan asti haissut yhta pahalle kuin Ahmenabad! Kaupungissa oli myos poikkeuksellisen paljon lehmia ja poikkeuksellisesti useat eivat kayskennelleet taysin vapaina vaan ne laidunsivat jonkun talon edessa ruohoa, mika niille oli jostain karratty.

Kyselimme toistuvasti ihmisilta teatterin sijaintia. Joillakin ei ollut harmainta hajua. En voi olla ihmettelematta, miten huonosti ihmiset usein tuntevat kotikaupunkinsa. Joskus se saattaa johtua siita, etta paikoilla on eri hindin kielinen nimi. Nyt kuitenkin tuota City pullsea kaikki nimittivat tuolla nimella. Eras mies viittiloi meita kaantymaan vasemmalle. Kuitenkin, kun olimme tarponeet pitkasti tuota katua, seuraava neuvonantajamme kaski meidan palata takaisin pain samaa tieta. Nain matkamme eteni. Aina kysyessamme, saimme ristiriitaisia neuvoja. Aina toinen kaski menna suoraan ja toinen kaantymaan. Kuin ihmeen kaupalla kuitenkin loysimme paikan. Itse paikka naytti suurelta ihmeelta. Ne kujat joita olimme pitkaan tarponeet olivat roskaista ja nuhjuista perus-Intiaa ja siita kaiken homehtuneiden sementtitalojen ja polisevan hiekan keskelta nousee eteemme yhtakkia ostosparatiisi, joka voisi olla suoraan New Yorkista. Se oli hyvin amerikkalainen ostoskeskus: suuria varikkaita mainostauluja, iso piha puutarhaistutuksilla, huvipuistovalineilla ja jaatelokioskeilla ja itse rakennuksessa moderneja kaarevia muotoja seka lasirakennelmia.

Hieman tuli elitistinen olo ja sita kautta huono omatunto. En ymmarra, miten maa, joka pystyy rakentamaan upeita temppeleita, suureellisia ostoskeskuksia ja kehityy muutenkin nopeasti, ei pysty parantamaan myos koyhimpien kansalaistensa oloja. Eiko siihen vain ole haluja? Miksi siihen ei ole haluja? Maksaa? Mutta maksaisivathan he myohemmin sen tyopanoksellaan takaisin ja sita paitsi koulutettuina he hankkisivat vahemman lapsia, mika olisi varmasti Intialle hyvaksi, silla vaestonkasvusta tulee viela vakava ongelma. Joka tapauksessa en voi vaittaa, ettenko olisi tervehtinyt riemulla tata ostosparatiisia. Naissa samaisissa rakennuksissa sijaitsi myos hieno elokuvateatteri. Olisin halunnut nahda Slummien miljonaari elokuvan,mutta vaikka mainokset siita olivat englanniksi,itse elokuvaan ei ollut teksteja enkuksi. Ihmettelen aina tata sujuvaa hindin ja englannin yhdistamista. Esimerkiksi uutiskanavallakin lukee sujuvasti Breaking news, vaikka kaikki itse uutiset luetaan hindiksi. Paadyimme elokuva valinnassamme Little Zizou nimiseen elokuvaan. Hihittelevat kassatytot, jotka tuuppivat toinen toistaan luukulle palvelemaan meita tyyliin "mene nyt sina, kun mina en kehtaa", eivat osanneet sanoa, millainen leffa kyseinen kuva olisi. Niimpa mainoksen perusteella paattelimme, etta se voisi olla hauska.

Kavimme ennen elokuvan alkua ruokakaupassa. Loysin sielta puuroa! Se oli Disney paketissa, ja siina mainostettiin, etta saan jonkin lelun mukana. Jes! Yritin tehda myos puhelinkauppoja. Valitsin kauan sopivan hintaista ja kivan nakoista puhelinta. Loppuvaiheessa kaupantekoa mies tiskin takana alkoi vasta selittamaan, ettei suomalainen korttini kavisi puhelimiin. Sanoin Nokian olevan Suomesta, etta kylla sen on pakko kayda. Kokeilimme sitten eraaseen puhelimeen korttiani, mutta ei se loytanyt kenttaa, kuten mies oli ennustanutkin. En sitten ehtinyt pitempaan inttamaan hanen kanssaan, etta miksi ei korttini toimi, koska elokuvan naytos oli alkamassa. Ostimme isot totterot popkornia ja lahdimme kohti salia. Ovella meidat kuitenkin pysaytettiin. Saliin ei saisi vieda evaita. Ainahan elokuvissa kuuluu syoda jotain! Sellainen teatteri, missa tama ei ole sallittua, on kylla jo liian hieno! Laitoimme popkornit reppuumme ja tulimme takaisin vartijoiden tutkittaviksi.He avasivat repun ja alkoivat jalleen valittamaan evaistamme. Paasimme silti menemaan saliin antamalla ymmartaa, etta evaat pysyisivat repussa. Eivat tietenkaan pysyneet! Soimme niita aina vaivihkaa. Teatterista: Kaikki oli punaista samettia lattiasta kattoon, penkin olivat hyvin leveat ja kun hieman liikautti takapuoltaa ne kallistuivat itsestaan lahes makuuasentoon. Jokaisesta penkista lahti kasinojan tienoilta ohut vaijerimainen lamppu, se naytti aivan mikrofonilta. Ehka se oli siina hatavarana, etta jos jotain alkaisi pelottamaan pimeassa. Olin kuullut, etta intialaiset usein kommentoivat elokuviaan kovaaanisesti. Tuolla kaikki olivat kuitenkin hyvin hiljaa, mita nyt yhdella naisella soi puhelin ja han puhui siihen muutaman sanan. Teatteri oli ylellisyydestaan huolimatta hyvin pieni, vain 24 paikkainen. Itse elokuva oli tyypillinen menestystarina. Ihmisilla oli alussa erilaisia haaveita ja lopussa kaikkien unelmat toteutuivat.

Lopussa tutkiskelimme viela vahan tuota ostospaikkaa ja kavimme pizzalla. Kavin myos lyomassa muutaman pallon krikettia maksullisella radalla, jolloin sain yleisoa ymparilleni. Aika rauhallista alueella oli. Intialaiset eivat selvastikaan ole viela kovin tottuneita tuollaisiin keskuksiin. En tieda kuinka paikka pysyi pystyssa, kun siella oli niin vahan kuluttajia. Yhdessa seinassa luki "tervetuloa tulevaisuuteen." Muutenkin kaikki keskuksen mainokset hehkuttivat kehitysta. Kyllahan tama maa kehittyy hurvaa vauhtia, varmaan kohta tuollaiset keskukset ovat taynna porukkaa. Niita myos nousee kuin sienia sateella. Tuokaan keskus ei ulkoasustaan paatellen ollut kuin korkeintaan 5 vuotta vanha. Onko se sitten hyva? Yhdessa mainoksessa kaupungilla sanottiin "Intia maailman suurin talousmahti 2030." Nain saattaisi hyvinkin olla jos tasta maasta on viela jotain jaljella tuohon mennessa. Talla vaudilla luonnonvarat eivat riita ja vaestorajahdys tuhoaa taman maan. Tietty jos jotain tehtaisiin toisin! Vielako on aikaa muutokseen? En osaa sanoa. Tammoisena kehitys tuskin jatkuu, joko se menee parempaan tai huonompaan suuntaan, siis kohti tuhoa tai uudestisyntymaa.

Viela olisi paljon asiaa, mutta taidan jattaa toiseen kertaan. Olemme nyt siis Diulla, joka on vahan liiankin rauhallinen paikka. Oli vaikea loytaa majapaikkaa rannan lahelta, kun guesthouseja ei ole kovinkaan tiheaan. Se on reissaajan kannalta huono, mutta muuten tietty ehdottoman hyva, pysyvat rannat kunnossa. Paikka nayttaa "siistitylta Intialta." Liikennekin on mukavan hiljaista ja kaduilla kiva kavella.

---