Sosiaalisesta vastuusta yms.

---

Nyt en jaksa kirjoittaa mitaan varsinaista tarinaa, mutta kirjoitan muutamista hetkista ja tilanteista viime paivilta.

Loysimme Visakista Subwayn! Se oli aikamoinen loyto, vaikka en yleensa naista ylikansallisista ketjuista pidakaan. En kuitenkaan aivan oikeasti vain voi syoda perusintialaista ruokaa. Olen yrittanyt sen verran monesti ja saanut sellaiset happovaivat, etta alan pikku hiljaa oppia. Jos ravintoloitsijat vain ymmartaisivat, etta eivat laittaisi niita mausteita niin reippaasti, jos he ylipaataan kuuntelisivat, mita sanon! Joskus loytyy naita ravintoloita, joissa tilaukseen voi oikeasti vaikuttaa ja saan juuri sita, mita haluan. Useimmiten kay kuitenkin, kuten eilen. Kysyin rautatieaseman ruokalassa onko Biriyani tulista ja kokki vastasi ''No, it is normal". Kyllahan siina heti halytyskellot hieman soivat. Jos joku on intiassa normaalin tulista, se on usein liian tulista minulle. Otin sen kuitenkin, kun muutakaan ei ollut saatavilla ja kokki oli kuitenkin painokkaasti kieltanyt sen olevan mausteista. Kun sitten nalkaisena aloin ahmimaan ruokaa, meinasi tulilieskat lentaa suusta. Jousuin juomaan puoli pullollista vetta paalle. Sen jalkeen otin sitten perusriisiin. Joka paikassa saa onneksi plain ricea. Eri asia sitten, miten sitakaan saa alas, eihan se millekaan maistu ja kuivana tarttuu kurkkuun, mutta nalka silla lahtee. Sita paitsi onhan se suurimmalle osalle maailman ihmisista lahes ainoaa ravintoa, miksi se ei siis olisi tarpeeksi hyvaa minullekin. Jos he parjaavat silla, kylla minakin, etenkin kun saan kaikki lisaravinnot pillereista. Syon b-vitaminia, calsiumia ja aloevera pillereita. Hedelmiakin tulee aika paljon osteltua.

Joka tapauksesssa nautiskelin taysilla Subway leivastani. Hieman makuelamysta hairitsi ikkunan ulkopuolella edes takaisin kaveleva kerjalaisaiti pienen lapsensa kanssa. Valilla aiti teki kasillaan eleita, jolla viittasi, etta heilla on nalka ja lapsi ojenteli kasiaan ikkunaa kohti. Kyllahan siina vahan tunsi olonsa syylliseksi! Miksi mina saan syoda, mutta nuo eivat? Milla tavoin mina olen parempi ihminen? Toisaalta heraa myos suuttumus Intian valtiota kohtaan ja sen rikkaita kansalaisia. Tassa maassa on niin valtavasti ruuantuotantoa, etta sita varmasti riittaisi kaikille jos se vain haluttaisi jakaa oikeudenmukaisesti. Sita paitsi tama ei ole mikaan koyha maa! Taalla on hyvin paljon rikkaita ihmisia, jotka syovat hienoissa ravintoloissa, pukeutuvat tuhansia rupioita maksaviin sareihin tai huipputraataleilla teetettyihin pukuihin, asuvat pikkupalatseissa ja kayttavat paljon rajaa lastensa koulutukseen ja kalliisiin terveyspalveluihin. Kaiken lisaksi Intian keskiluokka on voimakkaassa kasvussa. Talla maalla menee pienoisesta lamasta huolimatta kaikesta paatellen hyvin. Kehityksen hedelmista eivat vain paase nauttimaan laheskaan kaikki. Missa maarin mina mina olen vastuussa tasta inhimillisesta karsimyksesta? Mita mina voin tehda? Tekisi mieli kieltaa oma henkilokohtainen vastuuni taysin. En mina ole tehnyt mitaan, mika olisi ajanut ihmiset kadulle kerjaamaan. Jos mina saisin paattaa Intiassa olisi toimiva sosiaalihuolto. Ehka en tosiaan henkilokohtaisesti olekaan vastuussa, mutta olenko jotenkin kollektiivisesti lansimaalaisena syyllinen siihen, etta Intia on tallainen maa kuin on. Siirtomaavaltahan on paljolti tehnyt Intiasta tallaisen. Silloin riistettiin tata maata niin voimakkaasti, etta kaikki maan rikkaudet valuivat lanteen. Intian oma kukoistava tekstiiliteollisuus havitettiin, etta englantilaisille tuotteille saataisiin markkinoita. Silloin luotiin taman maan koyhyyden perusteet! Nyt maa on paassyt hieman jaloilleen, mutta se on tapahtunut liian vauhdikkaasti. IT-ala nousee hyvin nopeasti ja samoin muu elektroniikka ja intialainen osaaminen mm. laaketeollisuuden alalla on huippua. (hmm.Taas tuli sellainen ''mita tapahtuu" tilanne. Rakastan naita hetkia Intiassa ja tata yllatyksellisyytta tulen varmasti eniten kaipaamaan. Asken mies tuli jonkinlaisen pyhan savun kanssa huitomaan savua jollakin kasvinlehdilla naihin nettikoppeihin, ai ai, kun tuoksuu hyvalle.) Jos kehitys on nain nopeaa, on tietenkin aivan selvaa, etta siina samalla riistetaan jotakin kansanosaa. Mita olisikaan tapahtunut jos Intia olisi saanut kehittya omaa tahtiaan ilman siirtomaavaltaa aina naihin paiviin asti? Toisaalta hindulaisuus uskontonakin ajaa epatasa-arvoa ja perustuu siihen, etta ihmisilla on eri yhteiskunnallisia asemia, joten voi olla, ettei tama silti olisi kovin tasa-arvoinen yhteiskunta.

Voisin tietenkin viela vaittaa, etta olen suomalainen, joten en ole edes kollektiivisesti vastuussa. Suomella ei koskaan ollut siirtomaita! Se ei kuitenkaan vie vastuutani taysin, silla aina paadytaan siihen, etta minulla on mahdollisuus auttaa, joten vastuuni tulee sita kautta. Minulla on varallisuutta sen verran, etta voin ostaa lapselle ruokaa tai antaa aitille muutamia rupioita. Minunkin varallisuuteni rajat vain tulevat nopeasti vastaan. Keta pitaisi auttaa? En kuitenkaan voi auttaa kaikkia. Olen paatynyt tassa eettisen ongelman edessa ratkaisuun, etta autan joka paiva yhta ihmista. Siten valtyn joka hetki pohtimasta keta olisi hyva auttaa ja keta ei. Mieluiten autan jollain tavoin vammautuneita, koska heidan tyonsaantinsa on varmasti vaikeinta, tai hyvin vanhoja, jotka eivat enaa pysty toihin. Yllattavaa on ollut, miten naissa pienemmissa kaupungeissa, kuten Visakhissa ja Vijayawadassa on nakynyt jopa enemman kerjalaisia kuin Kolkatassa. Varsinkin Visakhissa heihin tormasi jatkuvasti, taalla Vijawadassa heita nakee vain muutaman paivassa, tietty riippuen missa liikkuu.

Subwaylla seurasin hyvittuneena leipieni tekoa. Vaikka kyseessa oli ketju, oli hienoa huomata kuinka lansimainen tehokkuusajattelu ei kuitenkaan ollut siellakaan onnistunut jyraamaan allensa intialaista tapaa tyoskennella. Oliivioljypullon haku keittion puolelta keski monia minuutteja ja leipaa taytettiin hyvin hidastetussa tahdissa. Janna huomio oli myos, mita leipia oli tarjolla. Maan kulttuuri oli otettu taytteidenkin valinnassa huomioon, lehman tai sianlihaa ei ollut ollenkaan, vaan ne oli korvattu kanalla, kalkkunalla ja lampaalla. Toisaalta luulisi, etta naita lihoja voisi olla, silla voivathan muslimit syoda lehmaa ja taas hindut puolestaan sikaa. Varmaan on niin, etta tassa on haluttu olla hienovaraisia ja ei ole haluttu arsyttaa kumpaakaan osapuolta, loukata heidan uskonnollisia tunteitaan. Mitaan suuria ristiriitoja en kylla ole huomannut Intian uskontojen valilla. Gopalburissakin pojista, jotka esittelivat meille temppelia olivat osa hinduja ja osa kristittyja, ja kaikki tuntuivat olevan hyvia kavereita. Silti olen huomannut, etta juuri muslimeja kohtaan tunnetaan tiettya varautuneisuutta. Purissa matkamuistokauppias totesi Suomen olevan hyva maa, kun Kalle ilmoitti kysymykseen uskonnoista, siella olevan vain vahan muslimeja.

En ole kylla huomannut taalla mitaan konkreettisia jannitteita liittyen Mumbain iskuihin. Mediakin on ehka aavistuksen rauhoittunut. Bhemunipatmanissa huomattiin yhtakkia, etta edessamme menee paljon sotilaspukuisia poliiseja isot kivaarit olellaan. Siina vaiheessa paatin, etta kannattaa ottaa heihin vahan etaisyytta. Kysyin Kallelta ''Mitahan tuossa tapahtuu'' ja lisasin ''Kannattaa varmaan pitaa heihin vahan valia, kun ei tieda mista on kyse, taalla voi kuitenkin olla pienia jannitteita ilmassa Mumbain takia.'' Sittemmin he hidastelivat kuitenkin tiella sen verran, etta saavutimme heita hieman. Naimme, etta keskella kulkevilla miehilla oli kasiraudat ja he olivat niilla toisiinsa sidotut. Paattelimme siita, etta kysessa oli vankikuljetus. Huvittuneina katselimme kuinka vangit pummasivat poliiseilta tupakkaa, juttelivat ja naureskelivat keskenaan ja maleksivat hyvin hitaasti eteenpain, pysahtyen sittemmin kioskille''. Yllattavan leppoisaa meininkia ottaen huomioon, etta vankeja oltiin viemassa vankilaan. Ei siina missaan muualla kuin Intiassa ykskaks vain pysahdyttais kioskille kahville poliisit ja vangit sulassa sovussa samaanpoytaan.

Seuraavaksi tilanne Visakhista illalla: Soimme ravintolassa, jossa ravintolitsija oli taas innokas seuramies. Han kyseli paljon Suomesta ja kertoi intialaisista jumalista, joita oli eraassa taulussa. Huvittava tilanne syntyi, kun otimme kasidesin esiin. Ennenkin monet ovat ihmetelleet tata ainetta. Tuo aija kysyi kuitenkin aivan tosissaan ''Eiko Suomessa ole vetta?" Han nahtavasti paatteli, etta olemme tottuneet pesemaan katemme aina tallaisella desifiointi aineella. Toivottavasti hanelle ei jaanyt kasitys, etta Suomi karsii valtavasta vesipulasta. Yritimme kylla selittaa, mutta taalla ei koskaan tieda, mita ihmiset lopulta ymmartavat.

Eilen junassa menimme istumaan seitsemanteen luokkaan eli perus second clasiin. Olimme kylla ajatelleet menna sleeperiin, mutta juna oli taas niin pitka, etta emme heti loytaneet sleeper vaunuja. Valttamatta niita ei olisi ollut ollenkaan, tai sitten ne olisivat olleet aivan toisessa paassa. Jos olisimme lahteneet etsimaan oikeita vaunuja, silla aikaa olisi ollut vaarana, etta second classit tayttyvat taysin. Harvinaista kylla, viela tuolla hetkella niissa oli istumapaikkoja vapaana. Menimme siis vauhdikkaasti varaamaan paikat. Olimme onnistuneet saamaan liput kohtalaisen helposti, vaikka aluksi tilanne vaikuttikin toivottomalta. Aamulla vakea risteili aseman edessa massoittain. Jonot lippuluukuille olivat hyvin pitkat. Kalle meni kuitenkin jonottelemaan ja mina istuskelemaan syrjemmalle. Sittemmin Kallelle selvisi, etta on olemassa erillinen naistenjono. Han tuli ilmoittamaan siita minulle ja mina ankesin jonon paahan, kun sen ensin onnistuin loytamaan. Siina homma eteni yllattavan vauhdikkaasti, vaikka miehet viereisesta jonosta tunkivatkin valilla naisten lippuluukulle ja jotkut yrittivat saada naisia ostamaan lipun itselleen. Kun olin viimein paassyt puolen tunnin jonotuksen jalkeen luukun kohdalle, eras mies tunki sivusta ja kehtasi kysya, voiko han ostaa ensin lipun. Silla hetkella oli kivaa olla nainen! Miehet saavat nahtavasti naisten luvalla etuilla, mutta eivat muuten. Mita han kuvitteli, etta olisin suosiolla luovuttanut paikkani, kun viimein olin paasemassa ojentamaan rahojani myyjalle? Yritin hymyilla kohteliaasti, mutta varmaan hymyni oli hieman vahingoniloinenkin, kun kieltaydyin ja kyynerpaataktiikalla sain pidettya paikkani muilta tunkeilijoilta, jotka olivat naisia.

Moneen tuntiin meita ei kukaan jututtanut ja lueskelimme ja torkuimme. Loppumatkasta kuitenkin heratimme taas mielenkiintoa. Eras mies lahetti pikkutyttonsa kysymaan, kuinka monta paivaa olemme olleet Intiassa. Tytto unohti valilla english sanat ja mies huuteli niita hanelle paikaltaan. Yksi mies kyseli myos teemmeko toita Intiassa. Kalle siihen ''Ei, me vain matkustetaan, kotona Suomessa me ollaan opiskelijoita''. Tahan mies "Liittyyko matkanne opintoihinne?'' Kalle "Ei, me vain matkustetaan, halutaan nahda Intiaa". Mies ''Miten te sitten hyodynnatte matkaa opinnoissanne?". Hanelle tuntui olevan mahdoton kasittaa, etta vain matkustamme! Monille muillekin taman ymmartaminen on ollut vaikeaa. Monet varmasti pitavat tata hirveana ajan tuhlauksena. Intialaiselle nuorelle miehelle on tarkeaa luoda akkia uraa, menestya tai ainakin jollain tavoin tehda hieman rahaa, ja saada perhe. Pitkaan lansimaissa oli tapana pitaa etele-aasialaisia laiskoina ja monet varmaan vielakin ajattelevat nain. Itse asiassa taalla on kuitenkin tosi vahva yrittamisen henki. Ei ehka yhta vahva kuin Kiinassa, mutta kouluttautuminen ja hyvan tyopaikan saanti kuitenkin nahdaan hyvin tarkeina arvoina, ja ennen kaikkea elamassa eteen pain meno. Pitaa pystya nousemaan sosiaalisesti!

Pikku tytto ja hanen isansa juttelivat kanssamme pitkaan. Sittemmin he kysyivat tyypillisesti, onko meilla suomalaisia kolikoita. Seuraavalla kerralla otetaan kylla pussillinen 5-centtisia mukaan! Taalla hyvin monet tuntuvat kerailevan kolikoita. Minulla oli onneksi viela yksi 20-centtinen. Raha kiersi sitten kadesta kateen junanvaunussa ja kaikki tutkailivat sita tarkoin ja hyvin ihastuneesti. Teimme tyton hyvin iloiseksi, kun annoimme kolikon hanelle. He tarjoutuivat ostamaan sen, mutta sanoimme, ettei tarvitse maksaa. Lopuksi he kuitenkin vakisin antoivat siita muutaman kolikon. Saimme heilta myos guavat, jotka tuottivat ongelmia, kun emme tienneet uskaltaisiko niita kuorineen syoda.

Nyt olemme siis Vijayawadassa ja yritamme katsella taalla tanaan pitkasta aikaa jotain nahtavyyksiakin. Olen nyt paattanyt, etta kylla matkani varmaan piakkoin paattyy, mutta tarkkaa paivaa en ole viela saanut paatettya. Pitaa nyt kuluttaa itsensa taalla aivan loppuun. Nainkaan terveena en halua taalta lahtea, lahden vasta sitten kun olen tosissani aivan loppu.=) Suomessa on sitten aikaa tointua. Ehka voisin palata 28 paiva.

---