Seikkailu

---

Nyt seuraa pitkasta aikaa kronologisesti eteneva tarina. Kerron eilisesta seikkailustamme Bheemunipatmanissa. Ajattelin, etta minun pitaisi kokea viela ainakin yksi kunnon seikkailu, silla olen harkinnut lentoa jouluksi kotia. En oikein osaa tehda paatosta suuntaan enka toiseen kotiinpalun suhteen. Paluuta puoltaisi se, etta pitaisihan sairauteni syy jossain vaiheessa selvittaa. Jos se on virus, jolle ei voi mitaan tehda, joku voisi ainakin todeta poissulkevilla tutkimuksilla, etta se varmasti on virus. Jos olisin kunnolla sairas, paatos olisi helppo. Nyt olen kuitenkin taysin toimintakuntoinen. Pari paivaa sitten ripuli veti sen verran heikkoon tilaan, etta kavin jo Finnairin sivuilla katselemassa lentoja. Eilen oli kuitenkin taas terveempi paiva ja samoin tanaan. Siita, kuinka olen ''voimissani'' kertoo hyvin eilisen paivan tapahtumat. En olisi jaksanut eilista ja viime yota jos olisin tosi sairas.

Lahdimme aamulla kohti bussiasemaa. Asemalla pyorimme vahan aikaa edes takaisin loytamatta bussia, joka veisi Bheemunibatmaniin. Yleensa asemilla selviytyminen oikeaan kulkuneuvoon on helppoa. Usein bussikuskit tai lipunmyyjat huutavat, mihin bussi on lahdossa. He kailottavat hyvin kova aanisesti maaranpaata. Jos siita kavelee rinkkojen kanssa ohitse, aina joku kysyy, minne aiomme ja osoittaa sitten oikean suunnan. Nyt asemalla oli kuitenkin hiljaista. Ei tietenkaan aidosti hiljaista, vaan intialaisittain rauhallista, kun kukaan ei kailottanut mitaan. Kyselimme muutamilta ihmisilta oikeaa bussilaituria. Yksi selitti hyvin pitkaan ja innokkaasti, mutta hanen puheestaan ei saanut muuta selvaa, kuin etta suoraan pitaa menna. Ihmiset taalla luulevat usein, etta jos puhuu paaosin hindia ja heittaa sekaan pari englanninkielista sanaa, osaamme paatella hindinkieliset. Joskus voi tietenkin tilanneyhteydesta paatella, mutta ei laheskaan aina. No, viimein eras aidosti ystavallinen mies lahti opastamaan meidat paikan paalle. Emme ymmartaneet, kun han sanoi bussin lahtevan ylakerrasta. Asemalla ei ollut mitaan ylakertaa! Tallaisia kommunikaatiovaikeuksia taalla on jatkuvasti. Onneksi han sitten opasti meidat aina sinne asti, mista oli nakoyhtydeys oikealle pysakille. Ylakerta tarkoitti, etta bussi lahtee hieman ylempaa tien vieresta.

Tietenkin joku tutktuk kuski liimautui meihin kiinni viela viime metreilla ennen bussiin astumista. ''vain 300 rupiaa Bheemunibatmaniin, bussi lahtee vasta tunnin paasta''. Jos joku on rasittava ammattikunta niin nama mopotaksit! Kuin herhilaiset, he usein piirittavat meidat, kun saavumme uuteen kaupunkiin. Laumoittain he roikkuvat perassamme ja eivat usko, kun sanomme kavelevamme, vaan heittelevat kyytitarjouksiaan.(mitka hinnat eivat kuitenkaan pida paikkaansa, vaan perilla vaaditaan viela lisaa rahaa, mita emme tietenkaan anna). Tuktuk-kuski oli siina oikeassa, etta bussi ei lahtenyt aivan heti. Ei siina kuitenkaan tuntia mennyt, vaan korkeintaan puoli. Bussi oli aluksi puoli tyhja ja paasimme istumaan hyville paikoille. Matka meni sujuvasti. Bussi pysahteli muutamia kertoja, mutta pysahdykset olivat tehokkaan lyhyita. Tie oli myos todella hyva. Maisemat olivat epatavallisen hienot ottaen huomioon, etta kyseessa oli moottoritie. Tien molemmin puolin oli hyvin vehreaa ja pinnanmuotoja oli mukavasti, moninaiset kukkulat kohosivat horisontissa. Jossain vaiheessa nain jopa kyltin elaintensuojelualueesta. Kylla taalla jo hieman on yritysta suojella ymparistoa! Tavallisen kansan keskuuteen tama tietoisuus ei ole levinnyt, mutta jokin pieni eliitti selvasti on huolissaan luonnosta. Alkumatkasta kiinnitimme epatavallisen vahan huomiota. Valilla tosiaan saattaa menna pitkaankin, etta saamme olla rauhassa, sitten taas valilla joku on koko ajan jututtamassa. Akkiseltaan eras mies totesi meille bussissa ylpealla aanensavylla ''Kriket stadion''. Ymmarsimme, etta nyt on syyta ihastella paikkaa ja lausuimme asiaan kuuluvat kommuntit siita, kuinka stadioni naytti isolta ja hienolta. Kriketin peluu menee vakavuudessaan kylla taalla monesti naurettavuuden puolelle. Se on suuri ja tarkea urheilulaji, johon liittyy valtava maara kansallistunnetta. Kaiken lisaksi ihmiset usein kuulevat meidan sanovan ''England'' Finlandin sijaan ja sitten he saattavat kuittailla ''Intia tulee voittamaan Englannin kriketissa''. Ei siina auta, vaikka korjaa meidan olevan Suomesta. Usein he kuulevat toisenkin kerran vaarin tai sitten tilanne on jo ohi ja ihmiset havinneet kadun vilinaan.

Mies, joka oli esitellyt meille stadionin naki tehtavakseen esitella kaikki tienvarren nahtavyydet. Han osoitteli useita kohteita bussin ikkunasta ja kertoi tarinoita. Han ei kuitenkaan tullut aivan perille asti ja loppumatka meni hiljaisuudessa. Perilla jaimme pois paatepysakilla. Naimme heti hotellikyltin, mutta intialaisittain se tarkoittikin vain ravintolaa. Seuraamme tarttui heti eras nuori poika. Han kyseli perustutustumiskysymykset. Kavellessamme ja ihastellessamme paikkaa, sain katella lukuisia ihmisia. Jotkut vain tarttuivat pikaisesti kateeni, sanoivat ''hello'' tai ''welome'' ja paastivat irti, mutta jotkut yrittivat hindiksi kysella jotain. Myos tuktuk kuskit perinteisesti kyselivat minne olemme matkalla, vaikka nyt niita ei ollutkaan laumaa kimpussamme. Eras sanoi, etta voisi 20 heittaa meidat hotelliin. Sanoin suomeksi ''Se on kuitenkin jossain lahella, kun se olisi noin halpa''. Kalle sitten tarjosi ''10 rupiaa?" Kuski pyoritteli paataan, mutta jatkessamme matkaa, han alkoi viittomaan kyytiinsa. Varmistimme viela ''Tiedathan jonkun halvan hotellin? Ja hintahan on 10 r ?" ''Yes , yes" oli vastaus. Vahan matkaa sitten ajelimme, kun kuski pysahtyi joidenkin kavereidensa eteen tien viereen. Han tuntui neuvottelevan jotain naiden muiden kuskien kanssa. Nopeasti meille kirkastui, ettei kuski ollutkaan tienyt yhtaan hotellia lahella. Seuraavaksi kuski alkoi vaatia lisaa rahaa tekosyylla, etta hotellille olisi monta kilometria matkaa. Selitimme ''Lupasit vieda meidat 10 rupialla hotellille. Taalla ei nay yhtaan hotellia. Emme maksa'' ja lahdimme kavelemaan. Paatimme loytaa hotellin omin avuin. Yleensa majapaikat loytaa parhaiten itse, silla kuskit vievat aina minne sattuu, joko hirveisiin murjuihin tai useimmiten liian kalliisiin paikkoihin. Lahdimme vain kavelemaan rantatieta vailla mitaan paamaaraa, tai tietoa sijainnistamme. Loysimme sitten kylttikartan, jota jaimme tutkailemaan. Joukko paikallisia poikia piiritti meidat ja taas alkoi samat utelut. Omituista oli, etta hekaan eivat tienneet yhtaan hotellia! Yhdessa sitten tutkiskelimme karttaa ja loysimme pari guesthousia. Otimme kartasta suunnan ja lahdimme kavelemaan. Pojat ihmettelivat, miksemme ota kyytia. Missahan hukassa taas olisimme olleet jos olisimme ottaneet mopotaksin? Nyt loysimme aivan mukavasti ''rasteja'' eli maamerkkeja, joiden perusteella olimme paattaneet suunnistaa. Kellotorni tuli vastaan siella missa pitikin ja samoin kristillinen kirkko. Rannikkokaupungeissa on kylla usein paljon kristinuskoa! Portugalilaisten perua? Jain sitten istumaan eraalle muurilla, kun Kalle lahti tarkistamaan onko guesthousi karttaan merkitylla paikalla. Nautin taysin siemaksin maisemasta. Ajattelin ''Kohta minun on lahdettava taalta. Nautihan Intiasta nyt taysilla, aisti Intia kaikilla aisteilla!" Kuuntelin ja kuulin papukaijan viserrysta, pikkupossun rohkintaa ja aaltojen kohinaa. Katselin ja nain kirkkaan vihrean papukaijan istumassa sahkolangalla, aaltojen lyovan kaukana vaahtopaisina hiekalle, joen haarautuvan moniin valkohiekkaisiin saarekkeisiin ja lukuisia varikkaita kivitaloja seka muutaman heinamajan. Haistelin ja haistoin lahinna paskan tuoksun. Intia haisee usein kakille, se on kiistaton fakta. Tietenkin on olemassa myos upeita mausteiden tuoksuja, meren tuoksu ja lampiman hiekan tuoksu. Kuitenkin paallimmeisena tuoksuu usein kakka. Lehmia on paljon ja ne paskovat joka puolelle, samoin koiralaumat, ja ihmisetkin kayttavat hyvin usein tienvarsia vessoinaan.

Viimein loysimme raan hotellin, jossa luki ''resort''. Pikku kylilla resortitkaan eivat valttamatta ole huippu kalliita, mutta tuollaisella kylilla, jossa kilpailua on vahan hinnat voivat olla pilvissa. Tuo ei edes mikaan huippulaadukas paikka ollut ja silti hinta olisi ollut halvimmillaan 900. Paatimme silti syoda siella. Yllattavasti kokki osasi tehda minulle sopivan lievasti tulisen Daalin. Saimme hotellissa alynvalayksen, etta kavisimme tutkimassa rantaa silla silmalla voisiko sinne pystyttaa leirin.

Rannalla huomasimme, etta joka paikkaan nakee jostakin puolelta. Lupaavia pusikkoja oli muutama, mutta ei niihin paassyt kunnolla piiloon. Eras kaktustiheikko muodosti sisaansa ikaan kuin luolan ja siella oli joku majaillutkin roskista paatellen. Se oli kuitenkin liian tiheaa pusiikkoa, silla hyttysverkkomme olisi ollut vaikea kiinnittaa sinne ja sita paitsi monenlaiset elaimetkin viihtyvat tallaisissa tiheekoissa. Jatkoimme etsintaa. Onneksemme olimme paasseet eroon pojista, jotka jossain vaiheessa vainosivat meita. Ensimmaisen kerran jopa ihonvariimme kiinnitettiin konkreettisesti ja suoraan huomiota. Eras noin 12-vuotias poika osoitteli Kallen kasivartta ja sanoi ''so white'' ja vertasi sita omaan kateensa hihitellen. Vaikka nama pikkupaikkojen ihmiset eivat usein olisi tavanneetkaan lankkareita, nakeehan meita taalla lehtien sivuilla, mainoksissa ja televisiossa koko ajan, joten ei meidan niin ihmeellisia pitaisi olla. Jotkut pojista olivat asiallisia, mutta useimmat olivat hyvin arsyttavia. He istuivat rinkiin ymparillemme ja puhuivat lahes pelkastaan telegua. He vaikuttivat jopa arsyyntyneen loukkaantuneilta, kun emme osanneet heidan kieltaan. No, saimme heidat kuitenkin karistettua. Ei heille tarvinnut kuin suoraan sanoa ''Miksi seuraatte meita'', ja he ymmarsivat lopettaa perassa kulkemisen.

Loysimme viimein muurin, jonka takana naytti olevan hylatty rakennus. Se naytti heti ihanteelliselle majapaikalle! Ongelma oli vain, etta miten paasisimme muurin yli kenenkaan nakematta. Intiassa on lahes mahdoton tehda salassa mitaan. Juuri silla hetkella ei kuitenkaan nakynyt ketaan. Nostelimme kivia ja tiilenpaloja muuria vasten ja rakensimme nain tikkaat. Paasimme helposti yli, mita nyt saimme kasiimme pienia pintanaarmuja. Alhaalla aloimme heti suunnitella, minne pystyttaisimme leirin. Paikka, jossa olisi hiekka alusta olisi tieytenkin paras. Hiekalla vain kasvoi paljon pienta kasvia ja muuten alue oli paallystetty petonilla. Tutkimme paikan, ja huomadimme etta alueen laidalla olevassa talossa ehka asuu joku. Paattelimme, etta katolla, muutamien kattorakennusten takana olisimme parhaiten piilossa. Siella olisimme myos paljon paremmin suojassa elaimilta. Hieman epaillen katsoimme portaita, jotka nousivat katolle. Kestaako vai ei kestaa? Miten arvioida petonin kestavyytta? Puurakenteita on helppo kokeilla; katsoa nariseeko tai joustaako, onko lahoamista tai muuta. Petoni on haasteellisempaa, mutta paattelimme siita etta kantavia palkkeja oli viela paljon pystyssa, halkeamia oli vahan ja petonin sisalla oli paljon terasrakenteita, etta eikohan portaat kestaisi. Menimme kummatkin vuorollamme ylos ja hyvin kesti. Paatimme pystyttaa ''telttamme'' heti alapuolella olevan seinan kohdalle, silla siita kohdin rakennus olisi varmasti lujimmillaan. Kasasimme kivia verkkomme ymparille ja venytimme sen aarimmilleen joka suuntaan. Verkkomme on nimittain tarkoitettu vain yhdenhengensankyyn, joten se on hyvin kapea. Laitoimme narut, joka nurkkiin ja naurus tasojen paalle, jonne kiinnitiomme ne tiilimurikoilla. Olimme juuri saamassa tyotamme valmiiksi. Tyytyvaisena katselin, kun Kalle kiinnitti viela yhta nurkkaa. Yhtakkia paikalle ilmestyi pari miesta. Miten he olivat huomanneet meidat? He sanoivat jotain kysyvalla aanensavylla. Sanoin ''camping'' ja osoitin lytyssa olevaa epamaaraisesti joka suuntaan pullistelevaa hyttysverkkoamme. Seuraavaksi miehet kysyivat mika maa, johon Kalle mutkattomasti totesi ''Sweden''. Siina vaiheessa meinasi hieman alkaa naurattamaan. Nolo tilanne, mutta aika hupaisa. Kalle sanoi minulle ''Laitetaan tama nyt hurrien piikkiin."

Miehet neuvottelivat vahan aikaa keskenaan. Toinen pahoitteli, kun ei osaa kuin heikosti englantia. Sen verran han kuitenkin osasi sanoa, etta on alueen turvallisuudesta vastaava ja sanoi, etta silla alueella missa me olemme ei ole mitaan ongelmaa, mutta etta ei kannattaisi menna toiseen paahan rakennusta. Sitten miehet taas puhuivat keskenaan ja me valilla yritimme kysella heilta, saammeko jaada. Kommunikointi oli kuitenkin hyvin vaikeaa! Missaan vaiheessa miehet eivat kuitenkaan nayttaneet mitenkaan vihaisilta, joten paattelimme, etteivat he kovin pahana pitaneet, etta olimme ''vallanneet'' rakennuksen. Lahinna he nayttivat olevan ihmeissaan ja yrittivat kysella meilta monenlaista. Yhteisymmarrysta ei vain tuntunut loytyvan, sen ymmarsimme, etta he kysyvat, aiommeko olla yon yli. Naytti olevan ok, etta jaisimme. Myohemmin mies tuli kuitenkin takaisin ja sanoi, etta meidan olisi muutettava johonkin katolla olevista rakennuksista. Valitsimme sitten toisen, kun naytti, etta mies ei hyvaksyisi meidan jaamista taivasalle katolle. Han sanoi jotain, etta rannalta ihmiset voivat nahda meidat ja siksi se ei ole turvallista. No, lahdimme sitten syomaan ja sen jalkeen ehdimme pitaa viela siivoustalkoot ennen pimenemista. Saimme verkon mukavasti viriteltya rakennuksen sisallekin. Katolla oli vain sikali kivempaa, etta siella oli vahemman polyista. Sain kuitenkin lakastua enimmat polyt pois puunoksalla ja luututtua lattiaa hieman alusvaatteillani, jotka sitten heitin pois. Levitimme sanomalehtia alustaksi ja mina laitoin sen paalle viela sadeviittani ja pari pataani. Peitoksi otimme lakanan (Pollimme sen jo Kolkatasta kostoksi paikan petipunkeista) ja riippumaton. 21-4 nukuin kohtalaisen hyvin. Muuten tuli hieman pyorittya kovan alustan ja yon aanien vuoksi. Aamulla ennen auringon nousua kukot kiekuivat ja koirat tappelivat. Oli hienoa tuijottaa merelle katolta ja ihailla auringonnousua, jonka olen harvemmin nahnyt, syoden samalla aamupalaksi kekseja. Lahdimme aika pian auringonnousun jalkeen eli 7 aikoihin takaisin kohti Visakia, koska bussi tuli tiella sopivasti vastaan.

Taidan venyttaa paatostani lentojen varauksesta viela huomiselle. Nayttashan noita paikkoja viela olevan jaljella. Nyt on vapautunut halpoja lentoja jopa joulun jalkeen eli ainakin 28 paiva. Huomenna lahdemme varmaan junalla kohti Vijyapadia.(ei oikein kirjoitettu)

---