Shenzhen, Guangzhou, etc.

---

Nyt on aika päättää pitkä hiljaisuus. Laiskuus saa joskus yliotteen jopa suomalaisesta aina niin tunnollisesta ja ahkerasta nuoresta miehestä.

Viimeiset päivät ovat taas olleet täynnä tohinaa ja menoa. Villiä elämän virtaa ja kiireistä taaperrusta Aasian ihmismassoissa. Kiinaan sain hommattua kaksi vierailua oikeuttavan viisumin ja jo nyt tympääntyneen näköiset rajalla istuvat kaverit on tökkiny passiin niin paljon leimoja, että viisumi on käytetty. Pitänee anoa uutta, kun ehtii ja tällä kertaa pitää löytää sen verran joustavampi matkatoimisto, että suostuvat mulle anomaan bisnesviisumia jonkun tekosyyn varjolla, sillä se oikeuttaisi rajattoman moneen vierailuun Kiinan puolella kuuden kuukauden ajan.

..mutta hyvät naiset ja herrat, aloitetaan:

Tuntuuko joskus siltä, että katupöly vaivaa, rahat ei riitä, paikkoja kolottaa, Raahen liikennejärjestelyt on taas suunniteltu väärin, pankissa on jono ja Ouluun menevä linja-autokin on niin turkasen täynnä, että joudut istumaan jonkun viereen? Katsoppas lukija peiliin. Oletan, että ymmärrät suomea, koska luet tätä. Oletan siis, että olet suomalainen. Oletan myös, että olet turtunut suomalaiseen tai ylipäätänsä länsimaalaiseen elämän menoon niin paljon, että et ymmärrä mitä sinulla on käsissäsi. Moni haluaisi asemaasi. Ja minä haluan tarjota mahdollisuudeen kirjallisesti kurkistaa toiseen maailmaan.

Lauantaina 15.9.2007 olimme Shenzhenissä - minä, pari muuta suomalaista ja brittikaveri nimeltään Ollie Essexin yliopistosta. Shenzhen on Kiinan erityishallintoalue tuossa ihan rajan takana Hong Kongin kyljessä ja siellä on vaatimattomat kymmenen miljoonaa asukasta, joista 6 miljoonaa on laittomia siirtotyöläisiä. Suuri siirtotyöläisten määrä on osoitus siitä, että Shenzhen on kiinalaisittain rikas kaupunki - jopa Kiinan rikkain. Shenzhenissä palkat ovat keskimääräistä korkeampia, sillä voit tienata jopa 500€ kuukaudessa, ja löytyypä jopa valvottu minimipalkka 80€ kuukaudessa. Kuulostaako paljolta? Toisaalta siirtotyöläisten suuri määrä kertoo siitä, että kaupungissa on 1,8 miljoonaa ihmistä, jotka ovat Shenzhenissä vain ja ainoastaan odottamassa mahdollista pääsyä Hong Kongiin ja ymmärrän kyllä miksi. Hong Kong, vaikkakin osa Kiina nykyään, on eri maailma - maailma, jonne pääsystä normaali kiinalainen taistelee ja suurin osa vain unelmoi.

Niin kuin mainittua viisumi napsahti passin sivulle ja sehän vaati suoria toimia. Paikallisjuna puksutti hyvin nopeasti yliopiston asemalta raja-asemalle Lo Wuhun. Matkaan vierähtää aikaa vajaa puoli tuntia ja siitä pitää pulittaa muutama euroa. Rajamuodollisuudet sujuvat kätevästi: muutaman paperin täyttö, passin vilautuksia pari kertaa ja sen jälkeen päättäväiset askeleet Kiinan maaperälle. Ilmeisesti Kiinan hallitus ei ollut osannut varautua tuloomme, sillä punaista mattoa, torvisoittokuntaa ja kunniakuvaa tekevää Kiinan armeijaa ei näkynyt.

Pettymyksestä toivuttuamme otettiin nopea ensisilmäys Kiinaan. Shenzen, tuo kaupunki rajan takana, on maailman 30 suurimman kaupungin joukossa ja sitä voidaan pitää Kiinan rikkaimpana. Kuitenkin ero Hong Kongiin on todellakin huikaiseva. Ihmiset eivät puhu englantia, törmäät köyhiin, kerjääviin, huijaaviin ja epävireisesti laulaviin. Roskittaa saa ja ylenpalttinen siisteys ei lyö päälle - vaan suorastaan mielikuvaksi jää epäsiisti teollisuuskaupunki. Koko kaupunkikuva oli oikeastaan pettymys - ei se ollut Kiinaa, vaan ainoastaan Hong Kongin köyhempi isoveli. Päivän aikana puikkelehdittiin keskustaan metron avulla, haisteltiin paikallista ilmapiiriä ja etsittiin laadukkaita piraattivaatteita, mikä ei sinänsä ajatusmaailmaani sovi. Muutamat piraattibokserit sorruin ostamaan ihan siitä syystä, että pyykin peseminen ei aina maita. Tosin kiinalaisten m-koko sopii suomalaisten jalkoihin käytännössä yhtä huonosti kuin sanat 'laadukas' ja 'piraattituote' samaan lauseeseen!

Päivän parasta antia oli ehdottomasti syöminen: Aamupäivällä mentiin lounaalle paikalliseen ravintolaketjuun. Ravintolaketjussa ei tunnettu termiä pöytiin tarjoilu, mutta länsimaalainen on länsimaalainen - pöytiin tarjoilu kyllä järjestyi.. paikalliset jonottivat tiskillä ja kun yritimme jonoon liittyä, meidät ohjattiin päättäväisen ystävällisesti pöytään istumaan ja palvelu tapahtui suoraan pöytään. Valitettavasti en tiedä, mitä söin, sillä ystävällisesti hymyilevät tarjoilijat eivät juuri lontoota virkkoneet, vaan tilaaminen tapahtui ruokalistaa summittain sormilla osoittamalla. Iltapäivällä suuntasimmekin sitten tunnetun amerikkalaisen ruokaketjun ravintolaan syömään. Ravintola oli viimeisen päälle kansoitettu ja täyteen ahdettu. Saimme ruokaa, mutta istumapaikka oli hakusessa. Tällöin kohtasin jopa epämiellyttävää länsimaalaispalvontaa, sillä yksi pöytäseurueellinen kiinalaisia lennätettiin ravintolasta ulos, jotta meille järjestyi pöytä. Vaikea tuota elette oli olla arvostamatta, mutta kyllähän tilanne hieman nolo on. =)

Kuten aiemmin mainitsin, Shenzen on köyhä. Hong Kongissa en ole kerjääviin ihmisiin usein törmänny, mutta Shenzenissä näin kerjääviä ihmisiä, joita en voinut edes katsoa.. kitukasvuisia, raajattomia, sanoin kuvaamattoman kärsineen näköisiä, vääristyneitä kasvoja, palaneita ihoja, sietämätöntä kurjuutta heidän silmissään. Sanoin niitä ihmisiä ei voi ilmaista, ja kuvia heistä ei yksinkertaisesti sietänyt ottaa, sillä jo pelkkä vilkaisu teki kipeää. Liekö länsimaalainen voi edes kuvitella heidän elämänsä kohtaloita. Liekö kukaan meista osaa tarpeeksi arvostaa suomalaisen yhteiskunnan turvaverkkoja? Nämä ihmiset eivät ole alkoholin heikentämiä, eivätkä huumeiden koukuttamia, vaan raajarikkoja ja sairaita, jotka ovat yhteiskunnan hylkäämiä..

..ehkä se riittää kurjuuden kuvaamiseksi. Kurjuutta, toki erilaista, oli myös kadulla raikunut elävä musiikki. Muutaman kerran sitä pysähdyin kuuntelemaan luullen laulajaa Mikko Alataloksi. Soundi oli sama, mutta silmälasit erilaiset. Jokainen lukija voinee pienessä mielessään miettiä, onko tämä ylistys kiinalaista musiikkia kohtaan. :D

21.-23.9.2007: Kun Kiinaan oli päästy ensimmäistä kertaa, niin tarve tunkeutua tuon piilokapitalistisen valtion ytimeen kasvoi. Oli vuorossa viikonloppumatka Guangzhouhun. Sattuma puuttui peliin ja matkaa edeltävän illan illallisella törmäsimme Thomasiin, joka kuultuaan suunnitelmistamme, päätti liittyä seurueeseemme, mikä paljastui lottovoitoksi. Thomasilla on Guangzhousta kotoisin oleva tyttöystävä ja vaikka tyttöystävä ei ollut mukana, niin tyttöystävän äiti ja eno ottivat meidän hoivaansa.

Matka Guangzhouhon oli helppo. Ensin Shenzheniin ja sieltä paikallisella suomalaistasoilla junalla tunnin matka pohjoiseen. Junamatkalla ja Guangzhoun metroasemalla seikkaillessa elimme vielä uskossa, että viikonloppu tulee olemaan suunnistamista ja kävelyä, hotellin etsimistä ja sopivien ruokapaikkojen valintaa, mutta kuinka väärässä olimmekaan: metrolla suhautimme keskusasemalle ja siellä oli vastassa eno-Wu, kuten me häntä kutsuimme. Hänen englantinsa ei ollut täydellinen, mutta ymmärrettävä ja alusta asti kävi selväksi, että tuo nelikymppinen itsensä hajuvesien lahjapakettibisneksillä elättävä mies oli hyödyllinen. Ensi näkemisellä hän ilmoitti, että asetumme toki hänen asuntoonsa asumaan viikonlopuksi.

Asemalta matka jatkui kävellen paikalliseen ravintolaan perinteiselle illalliselle. Illallisella seuraamme liittyi Thomaksen tyttöystävän äiti, joka maksoikin koko lystin. Tämä tyttöystävän äiti on koulutettu, varakas, lääkkeiden jakelufirman omistaja ja tuosta varakkuudesta saimme nauttia yllin kyllin: Uncle-Wun kolme makuuhuonetta sisältävän asunnon omisti kyseinen rouva, liikkumistapamme sunnuntaina oli hänen entisen firmansa autonkuljettajan ohjaama auto, yhtään ruokaa emme päässeet maksamaan ja illallistimme jopa varakkaan kiinalaisperheen kotona.

Mainitun illallisen jälkeen suunnistimme majoittumaan paikalliseen kotiin. Matkalla pysähdyimme ostamaan tykötarpeita pyyhkeen ja sen sellaista.. johtuneeko lie paikallisten keskimääräistä pienemmästä koosta vai mistä, mutta normaalikokoista pyyhettä en ole täällä vielä nähnyt kuin ainoastaan Suomesta tuotuna ja paikalliset myyvät nenäliinan ja suomalaisen käsipyyhkeen väliin sijoittuvaa froteen palasta. Nooh, sehän ei touhua hidastanut, vaan pikaisen suihkun jälkeen suunnattiin tutustumaan Guangzhoun yöelämään.

Yöelämä oli sinänsä nähtävyys: joen varsi täynnä ravintolaa, yökerhoa, vilkkuvia valoja ja pörrääviä takseja. Koska seurueemme vetäjänä toimi varakkaan keskiluokan paikallinen ja me olimme länsimaalaisia palvelussa ei tietysti ollu valittamista. Ilta syötiin ja juotiin ilmaiseksi paikallisen kalliin yökerhon vip-tiloissa paikan omistajan kanssa. Friteerattuja kananvarpaita, katkarapuja, simpukoita, sun muuta pikkupurtavaa tuli pöytään sormia napsauttamatta, sillä meidän seuruetta palveli täysipäiväisesti kolme tarjoilijaa. Kysyessäni vessan sijaintia minut johdatettiin kahden tarjoilijan voimin vessan ovelle.. tämähän ei tietysti vielä ollut mitään, sillä vessassa käsiä pestessäni vessassa työpistettään pitänyt palvelija hieroi hartijani. Yllättyneenä huikaisevasta palvelusta annoin miehelle euroa vastaavan summan ja sehän takasi, että koko illan palvelun taso säilyi jumalaisena.

Seuraavana aamuna hypättiin Thomaksen tyttöystävän äidin ajaman auton kyytiin ja aloitettiin kaupunkiin tutustuminen. Tööttääviä autoja, kilometrejä toisensa jälkeen ja kaupunki vain jatkui ja jatkui. Pyörähdimme pikaisesti yhdellä ostoskadulla, mutta ostosten teko käy ahdistavaksi, kun jokainen haluaa myydä sinulle jotain ja palvella sinua. Hyppäsimmekin varsin pikaisesti autoon ja aloitimme kiertoajelun maailman villeimmän liikenteen keskellä naisen kyydissä, jonka ajotaitoa ei voinut millään mittarilla sanoa hyväksi: taskuparkkeeraustakin hän suoritti noin viiden minuutin ajan kolmen paikallisen miehen antaessa ohjeita. Voitte uskoa, että takapenkillä turvavyöt pysyivät kiinni! Kaupungin kasvunopeutta kuvaa, että kaupungista löytyi valtava alue pilvenpiirtäjiä, joita vasta rakennetaan asunnoiksi - toisin sanoen kuin aavekaupunki pilvenpiirtäjistä, jotka kaikki odottivat miljoonia uusia asukkaita.. toisaalta kävimme myös paikallisella yliopistoalueella - alueella, jossa ajelimme tunnin ainoastaan katsellen eri yliopistoja - kymmeniä sellaisia.

Illalla meitä odotti yllätys. Valmistauduimme ravintolassa syöntiin, mutta rouva ohjasikin autonsa monien ongelmien jälkeen paikallisen asuintalon parkkihalliin ja otimme hissin ylös paikalliseen kotiin. Kyseessä oli rouvan bisneskumppanin koti, jossa manageri, miehensä ja 15-vuotiaan poikansa kanssa odotti jo meitä jännityksellä. Ruoka oli hyvää ja sitä riitti.. Kiinassa on syytä muistaa, että lautaselle kannattaa jättää jotain kylläisyyden merkiksi tai muuten huomaat kohta lautasen taas täyttyneen. Noo, tuotahan en perheessä vielä huomannut, vaan sainkin vetää tupla-annoksen kalaa pään kera. Muuten ruoka oli oikein normaalia ainakin verrattuna siihen, mitä seuraava päivä toi tullessaan. Meidät kutsuttiin välittömästi myös pojan 16-vuotis syntymäpäiville ja viettämään heidän kanssaan paikallista uuttavuotta, joten suuresta kunniasta länsimaalaisten vieraillessa on todellakin kyse. Kyseessä oli varakkaampi perhe, sillä talo oli varustettu kaikin länsimaisin mukavuuksin ja perheen poika suunnitteli yliopistoon menoa. Yliopisto onkin Kiinan maaseudulla asia, josta unelmoidaan: luin juuri artikkelin, jossa kerrottiin kasvavasta määrästä tapauksia, joissa maanviljelijäperheen lapsi läpäisee yliopiston pääsykokeet ja seurauksena vanhemmat tekevät itsemurhan, kun huomaavat, että heillä ei ole varaa maksaa lukukausimaksuja. Toisaalta kauniimpiakin tarinoita löytyy vanhemmista, jotka kiristävät vyötä ja maksavat lapsensa yliopisto-opinnoista yli omat vuoden tulonsa, jotta lapselle avautuu mahdollisuus parempaan elämään.

Sunnuntaiaamuna meitä saapui hakemaan Thomaksen tyttöystävän äidin entisen firman autonkuljettaja ja suuntasimme Guangzhoun ulkopuolelle lounaalle. Lounaalle oli kutsuttu kyseisen äidin firman työntekijät ja ilmeisesti muista silmää tekeviä, joten länsimaalaisten ystävien esittelystä tässä oli kyse. Nooh, mielelläänhän sitä näyttelykappaleena on, jos ilmaista ruokaa saa. Yllätys ruoan suhteen oli melko moinen: verihyytelöä, etanoita, aidon tulisia kasviksia, paikallista kalaa, simpukoita jne.. Kiinassa todellakin syödään kaikkea, mikä liikkuu, jos sillä ei vain ole kenkiä jalassa tai renkaita. Vastaavasti suuhun laitetaan myös kaikkea, mikä lentää, jos se ei ole lentokone.



Tänään olen ollut myös uudenlaisten kokemusten äärellä, sillä osallistuin uintikilpailuun. Täällähän on vallallaan Englannista tuttu college-systeemi, jossa eri hostelleiden asukkaat mittelevät toisiaan vastaan. Olin mukana 100 metrin vapaauinnissa ja 200 metrin rintauinnissa ylpeänä kantamassa asuntolani Hang Seng Hallin värejä. Paikalliset ovat todella innoissaan kyseisistä tapahtumista: rummut pärisevät katsomossa ja omia kannustetaan viimeiseen asti. Menestys ei ole tärkeintä ja nähtiinpä meidän asuntolasta edustamassa myös tapauksia, jotka pysähtyivät 50 metrin uinnissa levähtämään matkalle, jotta pääsivät maaliin.

Itse en ihan niin pahasti sipannut, mutta kyllä tämän jälkeen arvostan uintia kilpaurheiluna huomattavasti enemmän. Sadan metrin vapaan ensimmäinen puolisko oli oikein lupsakka, mutta kyllä toinen puolisko oli jotain syystä selvästi pidempi. Niin kai se vaan on, että kuka tahansa siellä vedessä virran mukana jaksaa kellua, mutta on hiukan eri asia painaltaa täysillä. Noo, 200 metrin rintauintiin lähdin jo alistuneena, mutta silti taistellen.. tiukka alku, rauhallinen tahti ja loppukiri oli taktiikka. Kaikki meni suunnitelmien mukaan, mutta tahti oli vielä suunniteltua rauhallisempi ja loppukiri jäi puuttumaan. Maalissa juomapullon nostaminen suulle tuntui lähes toivottomalta tehtävältä, joten vielä pitää ennen Pekingin olympialaisia harjoitella. 100 metrin vapaan aika taisi olla 1 min 26 sekuntia ja risat päälle ja 200 metrin rintauintia kelluinkin hiukan yli 4 minuuttia. Ei tuosta ylpeä voi olla. :D Todettakoon puolustukseksi vielä se, että molemmissa lajeissa sijoituin parempaan puoliskoon.

---

Photos

Poliisi
Liekö varas tuota poliisia pääsisi pakenemaan?

Aapo ja Thomas
Asuinpaikkamme olohuone

Kiinalainen perhe
Valitettavan huono kuvan laatu, mutta tässäpä kuvattuna lauantai-illan illallisseurueemme ja heidän kotonaan