Advertisement
Published: January 11th 2007
Edit Blog Post
Tuol Slengin selli
Tasta kierroksemme alkaa... Astumme sisaan vanhaan lukioon, kun ulkona auringonsateet kuumentavat jokaisen solun. Kaytaville on helppo kuvitella poikia juoksemaan kirjat kainalossaan matkalla tunnille ja tyttoja vaihtamaan salaisuuksia, nyt jo nuhruisiin nurkkiin. Pian aanet ja kuvat mielessa kuitenkin vaihtuvat huudoiksi, itkuksi ja armonaneluiksi kun ensimmaisen sellin ovi aukeaa edessa. Sitten saapuu hiljaisuus, jonka tuntee jokaisella askeleella.
Tuol Slengin seinien sisalla ei vuosina 1976 - 1979 kuulunut naurua tai lasten leikkien aania, vain absoluuttinen, kuolemaa odottava hiljaisuus, jonka rikkoi ajoittain vain kidutettujen naisten, lasten ja miesten, huudot. Jokaisesta aanesta rangaistiin. Kuinka hiljaisesti ihminen voi havita tasta maailmasta pelatessaan henkensa, ja perheensa hengen, puolesta?
Vaikuttavin hiljaisuus ymparillamme syntyy kun museota kiertavat nykyaikalaiset saapuvat entisiin luokkahuoneisiin, kidutuskammioihin, joissa nyt on huone huoneen jalkeen mustavalkoisten passikuvien kaltaisia valokuvia. Jokainen kuva kertoo tarinan yhdesta Khmer Rougen vallan himon, kidutuksen ja kansanmurhan uhrista. Jokaisen kuvan takana on aiti, veli, tytar, ystava. Paikallisille siella on kokonaisia perheita kadotettuna ikuisiksi ajoiksi; tuttuja perheita. Monen turistin nakee pysahtyvan, kadet suun paalla, silmat janoten jotain selitysta monille kuville, joiden ei pitaisi olla siella. Yhdenkaan kuvan ei pitaisi olla siella! Jokainen vanki on kuvattu numeron kanssa vankilaan tuotaessa; osa yrittaa hymyilla, suurin osa tuijottaa tyhjin silmin kameran linssiin. Osa ei katso kameraan, silla he
ovat liian pienia ja makaavat viela aitiensa sylissa. Mika heidan rikoksensa on?
Kun Khmer Rouge nousi valtaan Kambodzassa vuonna 1975, he halusivat luoda maahan taydellisen sosialismin ennen muita sosialistisia maita. "Valtava harppaus", he kutsuivat maailmaansa, jossa oppineita ei tunneta. Kaikki muut luokat, lukuunottamatta tyolaisia ja maanviljelijoita, havitettiin ja tuomittiin vallankumouksen vihollisiksi. Jos sinulla oli silmalasit, olit allekirjoittanut kuolemantuomiosi. Jos olit opiskellut yliopistossa, jouduit polvistumaan hautasi reunalle ja jos sinulla oli perhe, olivat he yhta syyllisia kuin sinakin tahan samaan rikokseen: kaupungissa korruptoitumiseen ja lansivaltioiden tapojen suosimiseen yli kouluttamattoman elaman riisipelloilla. Jopa vastasyntyneet lapsesi olivat vihollisia siina missa Vietnamista maahan pyrkineet vihollisvallan sotilaat. Ihmismieli ei riita ymmartamaan sita vihan maaraa, jota tassa maassa on tunnettu eika sita maaraa kyyneleita, jotka ovat kastelleet maata, jota kaikki maan kansalaiset maarattiin viljelemaan. Sanat, eivat riita kuvaamaan sita tunnetta, joka omassa sydamessa pakahtuu katsellessa mustavalkoisia kuvia seinilla. Tama ei ole voinut tapahtua... Mutta kuitenkin se tapahtuu myos talla hetkella monessa maassa.
Perhe oli puolueen vihollinen ja viela elossa olevat sukupolvet eivat tieda ovatko heidan sisarensa tai vanhempansa kuolleita vai elossa. Useimmille vaihtoehto on ensimmainen, koska kansanmurhan uhriluku on noin 2 miljoonaa. Lapsia riistettiin aitien rinnalta ja vietiin tyoskentelemaan joko lapsisotilaina tai tyoleireilla. Heidat
haluttiin kasvattaa Angkarin oppien mukaisesti pienesta pitaen, ennen kuin heidan vanhempansa ehtivat korruptoida lasten mielet. Jokaisesta rakkaudenosoituksesta rangaistiin kuolemalla. Sotilaat tulivat iltaisin tai yolla ja hakivat Angkaria, eli puoluetta, vastaan rikoksen tehneen ja sanoivat perheelle, etta hanet viedaan toihin toiselle pellolle tai etta hanet palautetaan aamulla. 2 miljoonaa ihmista ei kuitenkaan koskaan palannut kotiin. Joskus koko perhe tapettiin, etteivat he nousisi katkerina puoluetta vastaan. Usein heidat haudattiin yhteen hautaan pylvaiden varassa seisovan majansa alle. Sama kohtalo odotti heita, jotka kuolivat nalkaan ja liian suureen tyomaaraan, samaan aikaan kun maassa korjattiin historian suurimmat vilja- ja riisisadot. Ruoka ei vain ollut kansalle, vaan puolueelle, joka kaytti sadot uusien aseiden ostamiseen kiinalaisilta. Samoilla aseilla surmattiin maata viljelleet kansanmiehet.
Tuol Slengin, tai S-21 vankilan, milla nimella se myos tunnettiin, ei ole Khmer Rouge -puolueen puolelta koskaan myonnetty olleen olemassa, tai etta sen johtajat olisivat tienneet laitoksesta. Silti raportit listaavat selkeasti tuhansien ja taas tuhansien ihmisten kohtalot; heidan pakotetut tunnustuksensa, rikoksen josta heita syytettiin seka paivan, jolloin heidat lopullisesti eliminoitiin.
Matka mestauspaikalle kestaa tana paivana reippaan puoli tuntisen. Ajamme sen kuoppaista soratieta pitkin katsellen ymparillamme nakyvaa maisemaa, joka tuskin on paljon muuttunut viimeisten vuosikymmenten aikana. 1976 - 1979 matkan taittoi joka kolmas paiva
rekka, joka kuljetti 10 - 40 vankia. Silmat sidottuina, edelleen rangaistuksen alla jos he itkivat, puhuivat tai edes kuiskasivat vierustoverilleen jotakin. Kaikki he kuitenkin aavistivat maaranpaansa, Choeng Ekin kuolemankentat, joilta kukaan ei palannut.
Alue ei vaikuta suurelta kun astumme sen portista sisaan. Naemme suuria kuoppia siella taalla ja suitsukkeita palamassa muistomerkin edessa. Muistomerkki on noin 8000 ihmisen paakallot koottuna hienoon ja kalliiseen rakennukseen. Noin 1000 ihmisen paita ei ole viela loydetty, heidan ruumiinsa kyllakin. Puolet alueesta on viela kaivamatta auki, joten uhrien lukumaara ei ole viela lopullinen, mutta meille alueelle tana paivana saapuville tama on tarpeeksi. Kun tulemme puun kohdalle, jonka opaskyltti kertoo, etta tahan puuhun mestaajat hakkasivat lapsia, tulee fyysisesti paha olo. Jokaisen kuopan kohdalla kyltti ilmoittaa sielta yloskaivettujen ihmisten lukumaaran: 450 ihmista, 100 alastonta naista ja lasta, 150 ihmista... Jokainen heista on vuorollaan polvistunut tai kyykistynyt oman kuoppansa reunalle, silmat edelleen sidottuina ja hiljaa odottanut iskua niskaan tai luotia paahan. Useimmat kuolivat hakun, puukon tai kivaarin peran iskuun, koska luodit olivat liian kallisarvoisia. Ihmisena tekee mieli heittaytya maahan ja huutaa niin kauan kuin aani kulkee, koska niin moni ei voinut sita tehda. Kuinka jotain tallaista voi antaa anteeksi ja jatkaa elamaa yhtena kansana?
Mutta Kambodzalaiset ovat
Matkalla kuolemankentille
Maisema 15 km vankilan ja kuolemankenttien valilla ei ole vuosien saatossa nahnyt mntaa muutosta. jatkaneet eteenpain. Matkalla tuk tuk -kuskimme Kian kanssa takaisin kaupunkiin, ohitsemme ajaa moottoripyora, jossa pieni poika istuu vanhempiensa valissa ja nauraa meille vilkuttaen. Virnistys, jonka vilkutuksemme saa takaisin, ei kaipaa sanoja; se kertoo anteeksiannosta kaiken. Vanhempien kambodzalaisten huulilta naita sanoja ei kuule; kansanmurha on viela liian tuore haava. Meille on hieman helpompaa jatkaa matkaamme pojan naurun myota; kaikki ihmiset eivat ole kuitenkaan julmia toisille.
Advertisement
Tot: 0.117s; Tpl: 0.012s; cc: 12; qc: 71; dbt: 0.0782s; 1; m:domysql w:travelblog (10.17.0.13); sld: 1;
; mem: 1.2mb
Leena
non-member comment
jos kielin voisi kertoa...
Kuka siis on syyllinen, he vai me kaikki jotka sallimme tämän kaiken kauheuden tapahtua jossakin päin maailmaa silloin tällöin. Se on todella surullista, että maailmamme on tälläinen. Kuitenkaan ei ole muuta keinoa kuin antaa anteeksi heille jotka eivät ymmärrä mitä ihmisten välinen ystävyys ja rakkaus on. Onneksi maailmassamme myös niillä on voimansa. Meillä jokaisella on mahdollisuus valita puolemme. Kannatammeko pahaa vai hyvää. Kumman asian puolesta olemme valmiit uhraamaan omaa aikaamme. Tämän voi aloittaa läheltä ja jos kaikki niin tekisivät maailma muuttuisi paremmaksi paikaksi elää ja asua. Totta varmaan sekin, että jokaisella maalla on se mustempi puoli historiaa, josta emme haluaisi olevan olemassa. Kaikesta tästä tietoisina olkaamme siis hyviä toisillemme. t äiti