Elämää naisen jälkeen, onko sitä?

---

Aika Perun ja Marikan lähdössä kului mukavissa, joskin haikeissa merkeissä. Lähtö lähestyi hitaasti, mutta varmasti. Äkkiä koittikin aika saattaa kulta lentoasemalle, ja itkuhan siinä tuli. oikeesti 😊 Sinä iltana pitikin poikien kanssa ottaa pari lasillista. Ei nyt suruunkaan, mutta en todellakaan juhlistaakseni.

Tosiaan, vanha kämppis, Dimi palasi porukoineen matkalta Etelä-Chileen. He pyysivät minua liittymään seuraan matkaan viinitilalle seuraavana aamuna. Lähdin mieluusti, kun ei Marikankaan kanssa voinut enää viettää aikaa. Sittemmin selvisi, että Dimin tyttökaverin veljen tyttökaveri on töissä Belgialaisessa supermarketketjussa, ja että meidän pitäisi yhdistää reissuun vähän työtäkin. He olivat saaneet kaksi konttia pilalle mennyttä viiniä, ja meidän pitäisi tarkastaa viinitila,sekä nauttia heidän syyllisyydentunnon värittämästä vieraanvaraisuudesta. Paikka ( www.casasdeltoqui.cl/ ) osoittautui melkoisen vaikeaksi löytää, ja matka kestikin lähes kolme tuntia, ja jouduimme menemään sinne kolmella bussilla, ja yhdellä taksilla. Perille saavuttuamme oven avannut mies näytti yllättyneeltä. He eivät olleet tienneet tulostamme, vaikka asia oli etukäteen sähköpostitse hoidettu. Mies kävi hakemassa pomonsa ja kävi ilmi, että molemmat, firman ykkös- ja kakkosmies olivat ranskalaisia. He antoivat meille kunnon kierroksen ranskaksi, ja lopulta veivät meidät viinienmaisteluhuoneeseen. Saimme maistaa melkoista repertuaaria heidän viinejään, ja kyllähän ne hyviä olivat! Saimme lahjaksi kuusi pulloa tuota viiniä: http://www.alko.fi/tuotteet/fi/005645 Eri etiketillä tosin, sillä Amerikkalaiset olivat vaatineet yksinkertaisempaa etikettiä. Näinpä meidän pulloissamme oli mustalla pohjalla intiianihattu, ja teksti Toqui Reserva. Lähdimme tilanjohtajan lava-autolla kohti läheistä kylää, ja söimme kylän ainoassa ravintolassa kalaa. Tarjoilijaa kummastutti kysymykseni, mikä kala oli kyseessä. Vastaus kuului: "Kala on kalaa". No, uppopaistettu kala maistui hyvälle ranujen kanssa, ja sitten lähdimmekin metsästämään bussia. Paluumatka sujui luvattoman hyvin verrattuna tulomatkaan. Saimme bussin suoraan moottoritieltä, ja tulimme Santiagon keskusasemalle.

Illalla odottikin Dimin läksiäisbileet, ja mukavaahan siellä olikin. Aloittelimme täällä, ja jatkoimme salsapaikkaan Bellavistassa. Tilasin yhden Piscolan koko illan aikana, ja se riitti. Siis oikeasti riitti. Sain lasillisen piscoa, jossa oli sentti tilaa kolalle, ja erillisen tölkin kolaa. Istuimme ja fiilistelimme, ja lopulta koitti aika lähteä kotiin. No, taksi heitti meidät kätevästi ja puoli-ilmaiseksi. Seuraavana olikin luvassa treffit nukkumatin kanssa.

Dimin delegaatio lähti seuraavana päivänä, ja hänen piti seurata seuraavana päivänä. Vietimme hänen viimeisen päivänsä shoppaillen, ja kierrellen kartsalla. Siinä illan lähestyessä kämppis tuumasi, että ei uskalla lähteä kantamaan lahjaksi saamaansa Casillero Del Diabloa vuosimallia 1982 takaisin Belgiaan rikkoutumisvaaran takia. Hän halusi jakaa sen kanssani, eikä minulla tietenkään ollut mitään sitä vastaan. Olikin aika kokemus juoda itsensä ikäistä viiniä. Onneksemme se oli hyvin säilytetty, eikä ollut korkkiintunut tai mitään. Edellinen ilta painoi luomia, ja unille tuli mentyä melkoisen nopiasti viinin jälkeen.

Seuraavana aamuna sanoimme dimille hyvästit, tällä kertaa ilman itkua tosin. Sen pituinen se.

---

Photos

Auton sikaosastolla oli tunnelmaa...
Ja naiset tietysti sisällä

Comments

[Sirkka]

Viinin lipitys
on ihan jees! :D