Advertisement
Published: February 6th 2007
La Pazin lentokentälle saavuttuamme totesimme, että ei ollut enää niin kuumaa kuin Chilessä. La Pazin ollessa maailman korkeimmalla oleva pääkaupunki (4000 metriä) happeakaan ei ollut liikaa käytettävissä. Ei silleen, että oltaisiin haukottu happea viimeistä päivää, mutta pienikin urheilusuoritus (kuten rinkankanto 100m) pisti pikkaisen puuskuttamaan. Lentokentällä sitten pidettiin pieni palaveri koskien seuraavaa päämäärää. Päätettiin ihmetellä La Pazia myöhemmin ja lähteä suoraan Oruroon, noin neljän tunnin bussimatkan päähän etelään. Juuri ennen bussimatkaa kävimme syömässä. Paikkaan ilmestyi joku vanha mies, joka pyysi syötävää joka pöydästä. Siinä sitten ihmeteltiin, kun kaveri otti pöydästä kupin, joka on täynnä jotain tulista kastiketta ja kaatoi suoraan suuhun. Tämä ei kaverille kuitenkaan riittänyt, vaan hän otti myös suolasirottimen ja alkoi mussuttamaan suolaa. Että silleen.. Bussimatka meni mukavasti nukkuen ja jotain kung fu-leffaa katsoen. Oruron bussiasemalla emme lähteneet etsimään bussia vaan ”ei-taksia”-käytännöstä poiketen pulitimme yhteensä 0.70 euroa matkasta keskustaan. Hostelli löytyi heti sopivaan hintaan viisi euroa yö.
Kateltiin illalla hieman Oruron meininkiä, jonka jälkeen painuttiin hotellille. Siellä Tomille tuli aika heikko olo kaikin puolin. Katja sitten luki kirjasesta vuoristotaudin oireista ja Tomi veti melkein täydet pisteet. Katja luki myös, että ei pitäisi syödä rasvaisia ruokia (Tomi veti ennen Oruron bussia pihviä ja makkaraa), ei myöskään pitäisi nauttia alkoholia (Tomi
Hiace
Porukassa on aina kivempaa matkustaaveti ruuan kylkiäisiksi tietysti paikallista kaljaa, jotta pääsee heti tunnelmaan). Kyllähän Tomi oli lukenut samat jutut aikaisemmin, mutta eihän pikkuriikkinen pihvi/kalja yhdistelmä ketään voi tappaa. Kello oli jo kahdeksan illalla, joten eipä siinä muuta kuin Panacodia naamaan ja hyvää yötä. krooh ja pyyh..
Aamulla Tomilla oli hyvä olo, tosin hieman nuhainen, koska yöt täällä voivat tippua viiteen asteeseen, eikä huoneessamme ollut lämmitystä. Katjalla taas oli huono olo, joka jatkui koko päivän. Huonosta olosta huolimatta Katja keräsi kaikki voimansa ja tsemppasi itsensä ainakin viiteen housukauppaan (paha olo ei ikinä estä shoppailua). Päivällä käytiin myös varaamassa junamatkat kohti Uyunia. Maisemat junamatkalla olisivat kuulemma upeat, joten päädyttiin päivällä kulkevaan junaan bussin sijasta. Bussimatka muutenkin olisi ollut huonompi, koska se olisi lähtenyt illalla ja saapunut Uyniin kello neljän aikoihin aamulla.
Juna lähtisi vasta 15:30 joten päädyttiin kävelemään ympäri Oruroa. Päätettiin kävellä paikalliselle näköalapaikalle katsomaan maisemia. Sinne käveltiin ”jyrkkää” ylämäkeä noin sata metriä, mutta se otti enemmän voimille kuin Santiagossa ylämäkeen kävelty kuusi kilometriä. Kaupungissa alkaa suuret pippalot 17. helmikuuta, joten jokaista katua korjattiin kuin viimeistä päivää. Kaupungin kadut olivat aika tuskaisia kävellä. Todella monet kadut olivat yksisuuntaisia, yksikaistaisia ja kummallakin puolella oli metrin leveä jalkakäytävä. Ehkä tämä on toiminut joskus silloin kuin
kaupunki oli pienempi ja autoja ei paljoa ollut. Tänä päivänä jonot olivat keskustan alueella korttelin pituisia. Kun ilma oli muutenkin vähissä, niin tarjolla oli pakokaasua, jota sitten piti haukkoa henkeen. Paikallista hupia nuorilla ja vähän vanhemmillakin tuntui olevan vesipallojen heitteleminen. Meitä yritettiin pari kertaa (johtuen siitä, että ehkä erotuttiin joukosta aika hyvin blondine tukkinemme), mutta ei ole oikein bolivialaisista heittelijöiksi, joten huti meni aina ja reilusti. Kadulla näki myös kaupustelijoita joka nurkassa. Myyjät kävelivät ympäri kaupunkia, jokaisella oma tuotteensa myytävänä. Joku myi vessapaperia, joku taas oli erikoistunut cd:n kirjoitustusseihin.
Junamatka osoittautui pitkäveteiseksi, vaikka oli ”vain” reilut seitsemän tuntia ja meillä oli kalleimmat paikat (ainoat, jotka oli jäljellä, eli executivo-paikat) 10 euroa. Matkalla tarjottiin juomaa ja kuivaa kinkkusämpylää ja leffakin pyöri. Tosin töllö oli rikki, joten kuvaa ei ollut, mutta äänet kuultiin! Kymmenen aikaan illalla oltiin perillä Uyunissa, josta matkalaukkujen hakemisen jälkeen meidät bongasi mukavantuntuinen tour-naikkonen, jonka matkaan väsyneinä lähdettiin. Otettiin aseman vierestä huone (8€) ja varauduttiin aamulla lähtevään kolmen päivän tour-matkaan suola-aavikoille.
Advertisement
Tot: 0.104s; Tpl: 0.01s; cc: 12; qc: 28; dbt: 0.0788s; 1; m:domysql w:travelblog (10.17.0.13); sld: 1;
; mem: 1mb
MAMA
non-member comment
La Pätsin Unijuna
Ai, että vuoristotauti? Toihan on vaan henkeäsalpaavaa virtuaalitodellisuutta. Olis siinä huoneistokeskuksen välittäiällä duunia stailata noi stadin kämpät myyntikuntoon. Te alatte selvästikin jo muistuttaa ulkomuodon perusteella natiivieja, kun on niin vaikeeta tunnistaa kuvista. Siitä vaan, Tomppa, pan-huilu huulille, Katjalle lierihattu kouraan ja lurittelemaan turisteille, ettei tavii rahattomana kierrellä kapakoissa syömässä muiden lautaselta. Mutta ´´eteenpäin´´, sanoo tää mummo lumessa.