Uusi-Seelanti, osa 2

---

Aamupäivällä hain auton vuokraamosta ja tiskillä ollut täti ihmetteli kansainvälistä ajokorttiani (joka on vain pahvilla oleva käännös varsinaisen ajokortin tiedoista) ja siinä päällä olevaa ranskankielistä tekstiä vilkaisematta toiselle sivulle jossa englanninkielinen osuus olisi ollut, todeten vain että ei hän siitä mitään ymmärrä mutta ei se mitään, tässä auton avaimet. Kulkuneuvon vuokra oli hyvin edullinen, n. 17 eur vuorokausi ja hinnasta voinee päätellä ettei aivan uusinta uutta. Kyseessä oli valkoinen vuoden 2002 erittäin paljon ajettu Mazda 323, ja lähdin ajelemaan todeten että auto toimi kuten pitääkin, ei ongelmia. Parina vuotena ennen matkaa olin ehtinyt tottua oikean puolen ohjaukseen ja vasemmalla puolella tietä ajamiseen joten ajaminen sujui mukavasti varsinkin kun liikennettä ei liikaa ollut ja tiet hyvässä kunnossa. Seuraavan aamun ohjelmassa olisi risteily Milford sound -vuonolla ja kyseisessä paikassa kun ei paljoa majoitusta löydy niin ajelin ensin vain lähimpään jonkin kokoiseen kylään joka oli nimeltään Te Anau ja yövyin siellä.

Koska risteilyni Milford Soundissa olisi lähtevä auringonnousun aikaan liikkeelle niin lähdin ajamaan aamuyöllä tuota noin 120km matkaa. Pimeässä ei harmi kyllä nähnyt maisemia tuolla vuoristotiellä joka kiemurteli pitkin laaksoa ja nousi sieltä pikku hiljaa ylemmäs kunnes tuli Homer tunnelille joka alittaa etelän Alpit matkalla Milford Soundiin. Kohtalaisen kapea yksikaistainen tunneli jonka seinät ovat paljasta graniittia joten onneksi aikaisin aamulla ei ollut tulossa touribusseja vastaan. Perillä sitten odotti vuonon suulla parkkipaikka ja laivaterminaali, juuri muuta tuossa syrjäisessä kolkassa ei sitten maisemien lisäksi ollutkaan. Aamu alkoi sarastaa risteilylaivan lähtiessä ja melkoinen sumu vallitsi kun laiva pikku hiljaa eteni pitkin vuonoa. Korkeat vuoret ympäroivät muutamien erityisen korkeiden huippujen näkyessä ja seinämillä oli vesiputouksia. Laiva eteni pikku hiljaa aina Tasmanian merelle asti josta käännyttiin takaisin päin joten lähestyminen oli kuin 1700-luvun hylkeenpyytäjillä konsanaan. Jokunen yksittäinen hylje näkyikin kivillä paistattelemassa kun laiva kierteli läheltä vuonon seinämiä koukaten jopa suoraan vesiputouksen alta, onneksi laivassa oli myös katto. Maisema kyllä oli taas aivan uskomattoman hienoa ja kahden tunnin risteilyn jälkeen saavuttiin takaisin terminaalille.

Lähdin sitten ajelemaan takaisin sivistyksen pariin ja nyt valoisalla tien varren maisemat näkyivät ja olivat ilmeisesti niin upeita että vallan unohdin valokuvauksen kun yritin vain keskittyä yhtä aikaa ajamiseen ja katsomaan maisemaa. Saavuin sitten Uuden-Seelannin eteläisimpään kaupunkiin Invercargilliin ja pysähdyin yön yli siellä, tällä kertaa motellissa yöpyen. Kun nyt kerran olin mahdollisesti kaikkein kauimpana Dublinista sijaitsevassa paikassa jossa Guinnessia saisi hanasta niin etsin pikkukaupungin ainoan irkkupubin ja tuota kuuluisaa stouttia löytyi kuin löytyikin. Olin etukäteen kuullut juttuja että Guinness ei erityisen hyvää tällä kulmalla maailmaa olisi joten odotukset eivät liian korkealla olleet, ja yllätys oli jotenkuten positiivinen kun ei se niin huonoa ollutkaan joskaan ei tietysti pärjännyt mitenkään juoman kotiseudulla tavattavalle laadulle. Kävin myöhemmin illalla vielä katsomassa parin metallibändin keikkaa, ja tasokkaampi illan bändeistä oli pitkän linjan jyrä Christchurchista nimeltään Human . Toinen illan esiintyjistä ei jäänyt nimeltään saati tyyliltään tarkemmin mieleen mutta Human oli oikein hyvä. Irkkupubista metallikeikalle mennessäni pysähdyin juttelemaan paikallisten pussikaljaihmisten kanssa ja heistä oli erittäin cool kun olin Suomesta ja menossa katsomaan paikallisten bändien keikkaa.

Seuraavana aamuna ajoin vielä niin etelään kuin suinkin mahdollista, melko lyhyen matkan päässä sijaitsevaan Bluffin kylään. Rannalla oli kyltti jossa merkintöjä miten kaukana eri paikat ovat ja esim. Lontooseen oli matkaa 18958 km. Etelämmäksi tuosta oli enää pieni saari Stewart Island, ennen Etelämannerta. Näköalakukkulan päältä ei näkynyt tuota saarta kun keli ei aivan kirkas ollut mutta muuten tuntui että olin todellakin maailman laidalla. Lähdin sitten ajamaan kohti Dunedinia kiertäen Catlins luonnonpuiston sen eteläpuolelta. Matkalla näkyi paljon lampaita vuorenrinteillä ruohoa pureksimassa, ja saavuin sitten jälleen Dunediniin ja menin yöpymään samaan hyväksihavaittuun hostelliin jossa olin jokin aika sitten ollut. Seuraavana päivänä en heti jatkanut matkaa vaan kävin Otago Museossa joka oli oikein hyvä esitellessään eteläsaarta sekä asutuksen sinne tuloa. Kävin museon jälkeen katsomassa maailman jyrkintä katua Baldwin Streettia. Löysin vielä illemmalla Dunedinista loistavan pubin nimeltään Duke of Wellington, jonka omistaja oli syntynyt Uudessa-Seelannissa mutta piti itseään hyvin englantilaisena, ja pubi ainakin oli viimeisen päälle isiensä maan tyyliin ja valikoima hanaoluita hyvin kattava. Tarinaa riitti parin Amerikkalaisen matkaajan kanssa ja omistajakin maisteli hiukan oluita asiakkaille seuraa pitäessään. Matka sai jatkua seuraavana päivänä.

---