Uusi-Seelanti, osa 1

---

Australian syrjäisestä sijainnista maapallolla aiheutuu muuten sellainen juttu että sikäläisten lentokenttien frequent flyer lounget ovat varsin täynnä porukkaa, kun melkein minne vaan "ulkomaille" lentäessä maileja kertyy oikein olan takaa. Mahduin kuitenkin sekaan Melbournen kentällä lentoa Uuden-Seelannin Aucklandiin odotellessa. Noin kolme ja puoli tuntia lentoaikaa ja saapuessa matkatavarat tutkittiin tarkkaan siltä varalta että saarten luontoon ei tuotaisi vieraita kasveja tai eläimiä (Australia tarjoaa tässä varoittavan esimerkin mm. muinoin tarkoituksella tuotujen jänisten ja sammakoiden muodossa). Taas kerran shuttle bussi hostellille Aucklandin keskustaan ja vilkaisin illan tullen lähiympäristön pubeja. Olutmerkit taas vaihtuivat joten mikäs siinä maistellessa. Seuraavana päivänä ylitin lautalla vesistön välittömästi keskustasta pohjoiseen Devonport nimiselle alueelle. Kiipesin hyvin helpon nousun Mount Victorialle ja sieltä avautuivat erittäin hienot näkymät kaupungista. Suunnitelma oli käydä maata läpi etelästä pohjoiseen, joten en jäänyt paikoilleni sen pitemmäksi vaan lensin seuraavana aamuna eteläsaarelle Christchurchiin.

Tarkoitukseni oli ottaa vuokra-auto alle ja jatkaa kiertelyä sillä mutta kun seuraavana aamuna menin tietyn edullisen vuokraamon toimistoa katsomaan niin ovella oli lappu joka kertoi toimiston sulkeutuneen juuri sillä päivämäärällä ja kaupungin ainoa toimipiste olisi lentokentällä. Etsin siis nettikahvilan lähistöltä ja katsoin autojen varaustilannetta ylipäänsä. Samalle päivälle ei pystynyt varausta edes tekemään joten päätin tehdä bookkauksen suosiolla muutaman päivän päähän ja lähtöpiste olisi Queenstown jonne siis olisi muutama päivä aikaa päästä muilla keinoin ja auton palautus sopivasti eteläsaaren pohjoiskärjessä Pictonissa parin viikon päästä. Minibussi seuraavaan merkittävämmän kokoiseen kaupunkiin etelää kohti eli Dunediniin löytyi ja ehdin sopivasti lounastaa fish and chips aterialla ennen bussin lähtöä. Valoisan ajan loput sitten menivätkin bussissa matkaa taittaessa ja illansuussa perille tullessa maisema alkoi käydä vuoristoiseksi. Kaupungin kaduistakin moni sijaitsi varsin jyrkissä rinteissä. Aivan keskellä kaupunkia oleva aukio oli kahdeksankulmio, ja luin kaupungin olevan hyvin Skottilainen, eteläisen pallonpuoliskon Edinburghiksi kutsuttu. Seuraavana aamupäivänä kävin vilkaisemassa kaupungin must-see nähtävyyttä, Speights Brewery -panimoa jossa oli ensin opastettu kierros toimivaa panimoa esitellen. Kysyin oppaalta paljonko tuota sokeria, jota säkkikaupalla näytti nurkissa olevan, laitetaan tuotteeseen, mutta vastausta en saanut kummempaa kuin liikesalaisuuteen vetoamisen. Kierroksen lopussa oli puolisen tuntia oluiden maistelua ja valikoimassa olikin pari oikein maistuvaa alea.

Queenstownia kohti jatkoin bussilla vielä samana päivänä ja sitä lähestyttäessä alkoi maisema näyttää kuin suoraan eräästä spektaakkelimaisesta elokuvasta peräisin olevalta. Kivikossa olisi hyvin voinut piileskellä eräskin Klonkku, joka ei sinänsä yllättänyt koska nimenomaan noissa maisemissa kyseiset leffat oli kuvattu. Lähempänä kaupunkia bussi ohitti Kawarau Bridge -sillan, jossa oli käynnissä hyppimisoperaatio kumiköyden varassa. Kyseisellä sillalla siis sijaitsi maailman ensimmäisenä aloittanut kaupallinen sovellus kyseisestä lajista. Queenstown oli melko pieni kaupunki ja erittäin turistiorientoitunut mutta ei turhaan sillä maisema oli aivan huikeaa jo matkalla kaupunkiin mutta jotain vielä mahtavampaa kaupungissa Wakatipu -järven rannalla kun järveä ympäröivät Eteläiset Alpit.

Kyseessä on eräänlainen seikkailuturismin pääkaupunki maailmassa ja aktivitetteja oli tarjolla jos jonkinlaisia, aina edellämainitusta kumiköysihyppelyistä laskuvarjohyppyihin tai sormusten herra -leffan kuvauspaikkojen koluamiseen ynnä muuhun. Aloitin itse Shotover kanjonin jetboat ajelusta jota minulle oli aikaisemmin matkalla mainostettu. Varsin hauskasti liikkuvia veneitä upeassa maisemassa ja hyvin matalista kohdista mentiin ketterästi joskaan ei venekyyti tietenkään tarpeeksi jännittävää ollut johtuen siitä ettei turistit kyydissä kuski tietenkään voi ottaa oikein mitään riskejä ajaessaan. Käväisin katsomassa maisemia ylhäällä vuoren päällä jonne meno tapahtui gondolalla, eli eräänlaisella kaapelihissillä. Maisemissa ei ollut moittimista tosiaankaan. Kävin vielä bookkaamassa seuraavalle päivälle ajelua enduropyörällä.

Enduroajelulle oli ensin kuljetus pikkubussilla paikan päälle, ja joukkiossa oli viisi, enimmäkseen katupyörilllä ajelun harrastajaa mukaanlukien itseni. Ajelun vetäjä oli oikein mukava tyyppi joka kertoili kaikenlaista vinkkiä endurolla ajamisesta, ja sitten kamat niskaan ja ajelulle vetäjää jonossa seuraten. Pyörät olivat Suzuki DR-Z 250cc nelitahtisia. Pikku lämmittelyä maaston vaihdellessa ja sitten jo kokeiltiinkin jyrkempien mäkien ylitystä. Yhden kerran sain prätkän sammumaan siinä harjoitellessa erittäin jyrkkää nousua mutta pääsin omin avuin liikkeelle ja mäen päälle kuitenkin. Ajoalue oli vuorten ympäröimä kenttä jossa korkeuseroja kuitenkin riitti, ja hiukan myöhemmin ajelimme porukassa pikkutietä vuoren päälle pois kentältä. Ylhäällä vuorella oli Nevis Highwire Bungy eli n. 134 metriä alhaalla virtaavasta joesta oleva hyppypaikka. Paikka josta hyppy tapahtuu oli vaijereiden varassa keskellä kanjonia roikkuva koppi jonne kohtalaisen pelokkaan näköisiä turisteja kuskattin pienemmällä vaunulla vaijeria pitkin. Ajelimme vielä alas kentälle ja siinä olevalle motocross radalle heittämään parit kierrokset, ja noin kolmen tunnin ajelun jälkeen olikin melkoinen hiki päällä ja jaloissa tuntui joten ihan sopiva aika lopettaa. Ajoporukka oli hyvä koska kaikki olivat suunnilleen saman tasoisia kuskeja, kukaan ei jäänyt porukassa jälkeen tai kirinyt hillittömästi etumatkaa. Seuraavana päivänä oli vuorossa vuokra-auton nouto ja kiertelyn aloittaminen josta lisää seuraavassa entryssä.

---