Kylmää arkea Aucklandissa

---

Pahoittelemme blogin viivästynyttä päivitystä, mutta työ vaatii tekijänsä 😉

Lento Sydneystä Aucklandiin meni hujauksessa. Oltiin aika poikki jo edellisestä Singapore - Sydney- lennosta, joten matka meni nuokkuessa. Laskeuduttuamme Aucklandiin jouduttiin vielä kerran käymään tullirumba läpi. Laukutkin kävivät läpivalaisun, jotta ei vaan tuoda mukana ruokaa tai jotain eläimiä, jotka voisivat hetkauttaa Uuden-Seelannin luonnon tasapainoa. Ostettiin lentokentältä liput bussiin ja ystävällinen bussikuski pysähtyi kesken matkan tiputtaen meidät aikaisemmin varaamamme hostellin lähettyville. Sieltä sitten selvisi, että tavallisten dormivuoteiden sijaan meille löytyisi jopa oma huone. Otettiin huone suoraan viikoksi, koska saatiin siitä hyvä tarjous ja ei oltu kuitenkaan lähdössä Aucklandista vielä vähään aikaan. Hostellissa tovi vietettyämme tuli selväksi, että oltiin saksalaisten ympäröiminä.

Hostellimme sijaitsi Mt. Eden Villagessa, josta oli viitisen kilometrin matka Aucklandin keskustaan. Ensimmäisenä päivänä tehtiin pikainen tutustuminen lähistön palveluihin. Kivenheiton päässä hostellista oli Villagen pääkatu, jossa oli rutkasti kahviloita ja vanhanajan tyyliin lihakauppa ja kalakauppa erikseen. Paikassa oli samanlainen tunnelma kuin San Franciscossa, puutaloineen ja pienine kauppoineen. Illalla käytiin kiertelemässä vähän pidemmällä ja löydettiin hitusen isompi kauppa, josta sitten saatiin elintarvikkeita. Ei muisteta mitä kiiwit maksaa Suomessa, mutta täällä me mussutetaan niitä päivittäin about 0,9 euron kilohintaan. Pitempiaikaisessa hostellissa asumisessa on se etu, että pääsee itse tekemään ruokaa. Enää ei tarvitse mennä ravintolaan jänskäämään mitä menusta löytyy tai mitä sieltä keittiöstä tulee. Hostellimme keittiö oli hyvin varusteltu ja mikäli ei pidä paikkaa puhtaana, napsahtaa siitä sakko sotkijalle. Sääntö näytti toimivan, koska keittiö oli hyvässä kunnossa verrattuna niiden hostellien keittiöihin. missä ollaan aikaisemmin oltu.

Yksi asia mikä Aucklandissa iski vasten kasvoja, oli kylmyys. Täällä paikalliset kävelee t-paitasillaan, kun meillä taas on kaikki mahdolliset lämpöromppeet päällä ja suunnitellaan pipojen ostoja. Huoneestamme löytyi kyllä patteri, mutta sekin oli liimattu kiinni aikakatkaisimeen. Tällöin kukaan ei pääsisi kuluttamaan energiaa liikaa. Tosin huoneeseen oli vaikea saada lämpöä pysymään yllä, kun ei viitsinyt olla passissa koko aikaa ja vääntämässä lisää aikaa. Viikko hostellissa oltuamme hostellin omistaja päätti, että nyt otetaan lämmittimet pois, koska kuukausi oli vaihtunut lokakuuksi. Tietysti sillä ei ollut mitään väliä, että säät olivat kevääksi poikkeuksellisen kylmät. Onneksi saatiin mukavalta respakaverilta lämmitin, joka sitten salakuljetettiin meidän huoneeseen. Kaveri ymmärsi yskän, kun kerrottiin, että aamulla herätessämme meidän huoneen lämpötila oli 14 astetta!

Ensimmäisenä viikkona otettiin rennosti, mutta etsiskeltiin myös töitä samalla. Selvisi, että Tomille löytyisi duunipaikkoja enemmän kuin tarpeeksi jos vain oltaisiin kauemmin kuin pelkästään kuukausi. Nooh, toivottiin parasta ja annettiin työnvälitysfirman kaverin etsiskellä töitä. Katjallekin olisi töitä sairaanhoitajana, jos vain olisi rekisteröitynyt, mutta nyt täytyi siis tyytyä johonkin muuhun. Töitä odotellessa hommattiin salikortit hyvästä gymistä. Bonuksena gymin yhteydessä oli iso uima-halli, joten tuli samalla käytyä pulikoimassakin. Silloin kun ei oltu salilla, istuskeltiin luultavasti jossain Aucklandin monista kahviloista.

Netistä katseltiin työpaikkojen ohessa kämppiä ja löydettiin yksi paikka, jossa kaupattiin huonetta 40 euroa halvemmalla viikkovuokralla, joten käytiin katsastamassa se. Päätettiin lähteä samalla salille, koska kämppä oli lähes matkan varrella. Ulkona tihutteli vettä, joten jouduttiin ottamaan sateenvarjot mukaan. Tietysti kun oltiin puolessa välissä matkaa, niin taivas repesi oikein toden teolla. Vettä tuli vaakatasossa ja kaikki vaatteet olivat liimautuneet kroppaan kiinni. Kiinasta ostetut sateenvarjot saivat kyytiä eikä niistä ollut paljoa apua. Samalla tuli tutustuttua Aucklandin sadevesijärjestelmään tai lähinnä se olemattomuuteen. Toisin kuin Suomessa sadevesikaivoja on aika tihein välein, mutta täällä on varmaan vaan yksi mäen juurella. Täällä mäet ovat aika pitkiä, joten kun käveltiin pitkää mäkeä ylöspäin, niin sieltä norotti pieni Rio Grande vastaan. Kun päästiin perille, oltiin täysin läpimärkiä. Siellä sitten juuri myrskystä selvinneinä katseltiin paikkaa ja ihan kivalta ja siistiltä näytti. Kämpässä asui kiwiläis-kiinalainen pariskunta ja heillä oli pari pientä lasta. Vuokraan kuului netti ja kaikki mitä kämpässä löytyi, joten ihan hyvältä vaikutti. Sanottiin, että soitettaisiin heille seuraavana päivänä, mutta soitettiinkin jo samana iltana ja sovittiin muutosta heti seuraavana maanantaina.

Aucklandin keskustan alueella pääsee kulkemaan ihan hyvin bussilla, mutta koska meitä kiinnostaisi käydä myös vähän muuallakin, ajateltiin hommata auto. Huhut liikkuivat, että parhaiten auton saisi hommattua Ellerslien raviradan parkkikselta, jossa oli automarkkinat joka sunnuntai. Juuri ennen sunnuntaita tavattiin saksalainen pariskunta, jotka olivat myymässä autoaan. Kerrottuamme paikasta he olivat valmiita lähtemään sinne ja näin saatiin näppärästi kyyti 😉

Aamulla saavuttiin hieman yli kahdeksan kieppeissä marketille, jonne oli jo ilmestynyt muitakin. Hieman pelättiin, että ei olisi paljoa myyjiä paikalla, koska juuri samaan aikaan All Blacks (Uuden-Seelannin rygbyjoukkue) pelaisi Ranskaa vastaan semi-finaaleissa. Onneksi ajan mittaan autoja alkoi ilmestyä ja kierrettiin etsiskellen meille kulkupeliä. Automarketin autot olivat kätevästi lajiteltu eri luokkiin niiden hintojen perusteella. Näin meidän oli helppo mennä suoraan katsomaan alle 5000 dollarin (n.2750 eur) autoja. Meidän matkabudjetti on aika vähissä, joten laitettiin meidän auton hinnaksi max. 1600 dollaria eli about 880 euroa. Suomessahan tuolla hinnalla ei kovin hääppöistä prutkua saisi, mutta Uudessa-Seelannissa autot ovat edullisempia. Yksi potentiaalinen löydettiin, mutta kaveri ei olisi myynyt alle 1800 dollarin, joten ei tarttunut meidän mukaan se auto. Toinen auto mitä katseltiin, niin oli pikkuinen perheauto, mutta se oli niin reteessä kunnossa, että ei uskallettu ottaa. Kuskin penkki oli pikemminkin kiikkustuoli, koska siitä puuttui yksi pultti, joka pitää penkin rungossa kiinni. Koeajossa myös huomattiin, että auto veti todella pahasti vasemmalle. Testattiin myös yhtä vanhempaa Celicaa, mutta siinä oli taas jousitus nähnyt parhaimmat päivänsä. Ei tarttunut tällä kertaa auto mukaan, mutta ehkä sitten ensi sunnuntaina! Ei mennyt All Blackseilläkään hyvin vaan kavereille tuli lähtö kotiin.

Melli ja Pierrekään eivät saaneet autoaan kaupaksi, joten lähdettiin Aucklandin keskustaan päin, jossa oli erillinen reppuselkämatkalaisille tarkoitettu automarketti. Siellä valinnanvara oli paljon suppeampi ja autojen hinnat olivat todella tyyriitä verrattuna Ellerslien hintoihin. Toivotettiin onnea saksalaisille auton myynnissä ja lähdettiin käppäilemään kohti bussipysäkkiä. Siinä matkalla sitten soitettiin yhdelle kaverille, joka oltiin tavattu Ellersilien automarketilla. Hänellä olisi kuulemma samankaltainen perheauto mitä oltiin kokeiltu aamupäivällä. Sovittiin hänen kanssaan, että nähtäisiin jossain ja voitaisiin katsastaa millainen auto oli oikein kaupan. Illalla käytiin keskustassa juhlistamassa saksalaisten onnistunutta autonmyyntiä. Siinä ohessa sitten tavattiin muutakin jengiä ja kalasteltiin tietoja mihin eteläsaarella kannattaisi mennä.

Seuraavana aamuna saatiin taas kyyti Pierreltä ja Melliltä ja päästiin ”uuteen” kotiimme. Heti huoneeseen tultuamme pisti pienoinen homeen haju nenään. Huoneen lämpötilakin oli jääkaapin tasolla. Positiivisena puolena voi sanoa, että oli paljon kaappeja ja netti oli ilmainen. Kuitenkin seuraavien päivien aikana alettiin jo etsiä uutta paikkaa. Siinä uutta kämppää etsiessä saatiin myös hommattua meille se autokin. Käytiin katsomassa sitä sen kaverin pihassa, jolle oltiin jo aiemmin soiteltu. Auto oli sellainen -89 Nissan perheauto, josta takapenkit oli heitetty menemään ja tilalle laitettu sänky. Mukaan tuli kattilaa, kippoa ja kannettavaa kaasukeitintä. Ihan hyvin tuntui auto toimivan mitä nyt moottoritilassa oli hieman öljyä. Tehtiin kaupat ja ajeltiin sitten kotiin. Parin päivän jälkeen selvisi, että öljyä oli alkanut tippua hieman enemmän ja jarrutkin alkoivat vinkumaan. Pahin homma oli kuitenkin bensan kulutus, joka oli ihan järjettömän suuri. Tässä vaiheessa sitten soitettiin auton meille myyneelle kaverille ja kyseltiin mikä kiikastaa. Varsinkin kun oltiin vielä ennen ostoa kysytty, että onko bensan kulutus kohdillaan. Siihen kaveri sanoi, että auto oli ollut niin vähän aikaa hänellä, että hän ei ollut tietoinen auton ongelmista. Jaahas.. Kaverin kertomuksen mukaan hän oli ostanut auton hänen kiinalaisen vaimonsa veljelle, joka oli kuitenkin nyt estynyt tulemaan Uuteen-Seelantiin. Hänen mekaanikko-kaverinsa oli kuitenkin tarkistanut auton ja sanonut, että on ihan kunnossa. Nooh.. Viedään nyt vielä se auto omalle mekaanikolle ja katsotaan minkälainen tuomio sieltä tulee.

Heti auton oston jälkeen Tomille tuli soitto, että töitä oli mahdollisesti tarjolla. Seuraavana päivänä oli työhaastattelu ja sitä seuraavana alkoivat työt. Työt alkoivat isossa australialaisessa insinöörifirmassa suunnitellen ilmanvaihtoa reilun parinkymmenen kerroksen rakennukseen, joka rakennettaisiin Aucklandin ydinkeskustaan. Palkkakin oli kohdillaan, joten kävi hyvä pulla! Töissä Tomi sitten huomasi, että oli saapunut varsin kansainväliseen toimistoon. Toimisto ei ole kovin suuri (n.20 henkeä), mutta edustajia löytyy Englannista, Skotlannista, Malesiasta, Intiasta, Puolasta, Kiinasta, Fijiltä ja nyt Suomesta. Sään salliessa syödään eväslounaita porukalla ulkona ja naapurifirman kaveri hekottelee toimiston ikkunasta, kun kiinalainen, intialainen, fidjiläinen ja suomalainen vääntää stooria. Kaikki kun kuitenkin ollaan niin oman näköisiä, että pystyy suurin piirtein kertomaan mistä päin palloa on kotoisin. Niin omituiselta kuin kuulostaakin, niin töissä on jopa kivaa käydä. Kun on reissannut yhdeksän kuukautta, niin duunikin maistuu välillä. Työt alkaa kahdeksalta ja loppuu viideltä. Päivät menevät todella nopeasti, koska duuni on jopa ajoittain mielenkiintoista. Tosin eiköhän se hymy vielä jossain vaiheessa hyydy..

Samana päivänä kun Tomi sai töitä, sai Katjakin kutsun työhaastatteluun firmaan, joka välittää hoitajia vanhainkoteihin ja sairaaloihin. Haastattelua seuraavana päivänä oli perehdytyskurssi ja sitten alkoivatkin heti työt. Homma toimii niin, että toimisto soittaa Katjalle aina kun jossain hoitopaikassa tarvitaan apua. Näin joka työpäivä viikossa saattaa olla eri paikassa ja lyhyellä varoitusajalla. Hyvä puoli on, että töitä tehdessä tulee pakosti tutustuttua hieman Aucklandiin. Ensimmäisellä viikolla Katja työskenteli vanhankodeissa pukien ja pesien vanhuksia, jakaen ruokaa ja vaihtaen lakanoita. Rankkaa työtä, mutta palkka on mitättömän pieni. Rahan takiahan tätä ei edes tarvitsisi tehdä, mutta saapahan nyt kokemusta ja CV:een näyttöä työskentelystä ulkomailla. =) Myös vanhainkodeissa työntekijöitä on vaikka mistä maista. Suurin osa perushoitajista on intialaisia, mutta joukosta löytyy myös fidjiläisiä ja tongalaisia. Korkea-arvoisemmissa asemissa, kuten sairaanhoitajina ja lääkäreinä, työskentelevät kiwiläiset ja muutamia kiinalaissyntyisiäkin on näkynyt. Suomalaisia ei aiemmin näissä paikoissa ole näkynyt, joten kiinnostusta Katjan kotimaahan on runsaasti. Ensimmäisen työviikon jälkeen Katja muistaa miksi on alkujaan perehtynyt lasten sairaanhoitajaksi ja laskee jo päiviä viimeiseen työpäivään. 😉

Nyt kun kummallakin oli duunit, päätettiin hieman nostaa meidän asumisviihtyvyyttä ja muuttaa takaisin hostelliin missä oltiin alun perin lähdetty. Enää ei kestetty hetkeäkään palelua, homeenhajua ja jatkuvasti kipeiden lasten itkua ja huutoa. Tomille tuli jo nuhaakin viikon hometalossa oleskelun jälkeen, eikä olisi paljoa varaa olla töissä poissa. Kun kysyttiin lämmitystä, niin omistaja kertoi, että ei sitä tarvitse, kun on kesä! Meidän kaaliin ei kyllä mene miten ihmiset haluavat asua talossa, jossa on herätessä 14 astetta lämpöä ja koko päivä pitää kulkea ulkovaatteet päällä sisällä! Näin nimittäin ne asukkaat tekee, eivätkä pidä sitä mitenkään ihmeellisenä. Ei mikään ihme, että lapsetkin ovat jatkuvasti kipeinä. Silloin kun ollaan hytisty huoneessa, ollaan ajateltu haikeudella sellaisia asioita kuin takka, lattialämmitys, sauna ja elintaso. Monesti kun joillekin selviää, että ollaan Suomesta, niin usein tulee esiin kysymys onko Suomessa kylmä. Kun kerrotaan, että pakkasta voi olla rutkastikin, niin he kauhistelevat miten voidaan asua niin kylmässä. Tosiasiassahan me ei hytistä kotona ollenkaan toisin kuin paikalliset täällä. Etsiessämme toista asuntoa huomattiin, että kaikki talot ovat lämmitystä ja ilmanvaihtoa vailla ja haisevat homeelle. Kun sanottiin omistajalle, että meidän huoneessa haisee homeelle, niin hän sanoi, että se hoituu tuulettamalla. Siinä sitten taas alkoi vähän mietityttää kuinka hyvä idea se on ”huuhdella” huonetta homeenhajusta, kun ei ole olemassa minkäänlaista ilmanvaihtoa ja ulkona sataa vettä.

No nyt asutaan parhaillaan taas homeettomassa hostellissa. Lämpötila oli taas aamulla herätessä rapsakat 14 astetta, mutta verhot avattuamme aurinko lämmitti huoneen nopeasti. Tarkoitus on lähteä kiertämään eteläsaarta 9. marraskuuta. Sitä ennen kierrellään varmaan Aucklandin ympäristössä (jos saadaan auto hieman taloudellisemmaksi) ja paiskitaan töitä.

---

Photos

Mt. Eden
Kraateri

Meidan perhemajoitus
Lynn ja lapset

Mt. Albert park
Aucklandin keskustassa

Keskustassa
Kirkko ja luultavasti paikallisen Hoasin asuntoja..