No mucho nuevo

---

Noin, vihdoinkin paasin Lago de Atitlanin rannalle San Pedroon, alkuperainen suunnitelma oli paasta tanne perjantaina, mutta.. eei ihan onnistunut. Floresista etelaan on siis kaksi reittia, Rio Dulcen ja tasaisen maan kautta 8-10h, tai sitten suoraan etelaan, vuoristoteita pitkin. El Rematessa, keskiviikkona, paivana ennen suunniteltua lahtoa eteen pomppasi engelsmanni Paul, joka on kulkenut autolla USA:sta Meksikon ja Belizen lapi Guatemalaan. Paul oli myos menossa Lago de Atitlanille, joten paatimme kaikki yhdessa, mina, Nate, Rachel ja Paul, matkustaa autolla etelaan ja samalla kayda katsomassa Semuc Champeyn vesiputoukset ym. Ensimmaisena paivana matka kulki varsin mutkattomasti, aina Lanquiniin ja Semuc Champeyyn johtavaan risteykseen asti. Karttaan tie oli merkitty ihan mukavan nakoisena, hyvakuntoisena tiena, mutta totuus rupesi paljastumaan siina vaiheessa, kun 30 km:n matkaan oli kaytetty 3 tuntia.. Pahimmat metsatiet, mokkitiet, satunnaiset polutkaan eivat ole yhta huonokuntoisia kun kyseinen tie. Tiella ei ollut soraa, tai toyssyja, vaan siirtolohkareita, monttuja, kaivantoja ja kanjoneja. Lopulta kun kello 16.00, saavuimme risteykseen ja tielle josta olisi paassyt Lanquiniin, tulos oli varsin laiha, edessa oli suurehko tietyomaa, tie poikki ja odotus olisi ollut 2-3 tuntia, eli mita tahansa kolmesta tunnista kymmeneen. Joten, takaisin kymmenen kilometria Fray de Bartoloméen, jossa yksi yo. Seuraavana paivana uusi yritys, tien oli maara sulkeutua klo 10, mutta koska muu seurue meni pankkiin, jossa oli ongelmia, joten lahto venyi ja edellisen paivan yksi toinen saldo oli kaksi rengasrikkoa, joista toinen huomattiin vasta aamulla, josta tuli viela hieman lisatyota. Lopulta paasimme tiesululle klo 9.45, muutta se olikin jo suljettu. Ehka 2-3 tuntia piti olla odotus, joten kahdelta paasimme jatkamaan matkaa. Mutta odotus oli hauskaa, Naten kanssa potkiskelimme paikallisten lasten kanssa footbagia ja heittelimme amerikkalaista jalkapalloa. Lanquiniin paasimme juuri ennen auringonlaskua ja tallakin matkalla ehdimme saada yhden puhjenneen renkaan, hah. Yo Lanquinissa ja seuraava paiva Semuc Champeyssa, iltapaivalla ei enaa ollut haluja lahtea ajamaan, joten toinen yo Lanquinissa, El Retirossa, joka oli erikoinen paikka. Nyt internetmesta menee kiinni, voin tulla huomenna kirjoittammaan loput, moi.

Hei taas, editoin tahan peraan, sahkot katkeilee tanaan koko ajan, epamukavaa yrittaa kirjoittaa. Niin, El Retirossa ei ollut yhtaan mitaan guatemalalaista, paikka pyoritti muutama hollantilainen ja englantilainen kaveri, oikea gringolandia, unohti taysin missa maassa tai missa pallonpuoliskolla sita onkaan. Seuraavana paivana taas autolla eteenpain, taas yksi tietyomaa, jossa sai odotella kaksi tuntia. Lopulta paasimme Chicamaniin asti, hauska nimi paikkakunnalle. Siella yksi yo. Seuraavana paivana paasimme jo Santa Cruz del Quicheen asti, jossa yksi yo. Tassa vaiheessa Paul paatti viela jaada Quicheen, koska nautti siita ettei paikkakunnalla juurikaan ollut muita turisteja. Omalla kohdalla jarvelle paasy houkutti enemman, vaikka Quichekin oli miellyttavan oloinen kaupunki. Joten hyppy chicken bussiin jotka ovat siis kaytosta poistettuja amerikkalaisia keltaisia koulubusseja, jotka on maalattu uusiksi kaikilla paletin vareilla. Aika hauskaa menoa vuoristoteilla ajella; kuskeilla ei pahemmin vauhtipelkoa ole. Aikamoinen yllatys oli myos kuinka hyvin bussiliikenne loppujen lopuksi toimii taalla, kuskit tulevat kysymaan mihin pain olet menossa, nayttavat oikean bussin, hyppaat kyytiin, odotusta ei ollut millaan pysakilla kahta minuuttia kauempaa, vaikka jouduin tekemaan nelja vaihtoa. Onnettomuuksia ei taalla pahemmin ole nakynyt, yksi rekan ja bussin yhteenajo tuli vastaan, jonka takia tuli taas yksi tunnin odotus. Lopulta siis yhden paivan matkaan El Rematesta Atitlaniin kului viisi paivaa, mutta oli kylla hauska matka, aika usein asioiden tekeminen vaikean tien kautta on paljon hauskempaa, ja mita hitaammin liikkuu sita enemman ehtii nakemaan.
Joten saman logiikan mukaan, Sololasta, joka on jarven toisella rannalla, paatin viela kulkea kahden tunnin matkan paikallisilla colectivoilla, jotka siis ovat pakettiautoja ja avolavoja, jotka ovat julkinen liikenne alueilla, joissa chicken bussit eivat kulje. Avolava onkin hyva tapa matkustaa, nakee hyvin maisemat, joita taalla onkin katseltavana. Jarvea ymparoi vuoret toisella puolella ja toisella puolella kolme tulivuorta. San Pedro on tulivuorten puolella, joten taalta saisi helposti suoritettua tulivuori haikin, mutta kunto on kylla aika huonossa jamassa talla hetkella, niin saapas nahda.
Eilen oli hassua, kun tulin tanne, tapasin saman tien kolme kanadalaistyttoa ja Danielin, joiden kanssa oltiin Cuernavacassa. Porukka on vuokrannut asunnon taalta kuukaudeksi, itse en enaa mahtunut mukaan, koska paikka oli taynna. 700 quetzalia kuukausi, eli vajaat sata dollaria, eli jotain 80 euroa. jaettuna 6 hengelle, eli ei kovin kallista huvia. Ei kylla voi valittaa, omakin hotelli on 15 quetzalia, eli noin 2 dollaria, eei paha. Ei siis voi ihmetella travellereita, jotka muuttavat tanne pysyvasti. Toisaalta samasta syysta, en nyt oikein aluksi ole taalla viihtynyt, tuntuu aina kummalliselta, jos saapuu guatemalalaiseen kaupunkiin ja yli puolet vastaantulijoista on gringoja. Kaunis paikka, mutta, mutta, en taalla kylla varmaan muutamaa paivaa kauempaa viivy. Hauskaa taallakin siis on, eilen oltiin Danielin kanssa pelaamassa futista paikallisten kanssa, kentta oli aikamoinen.. Jos kotona tottunut pieniin toyssyihin kentassa, niin oli paikallinen kentta aikamoinen, hiekkaa, siella sun taalla ruohotupsuja, jotka olivat puolimetria muuta kenttaa korkeampia. Hankalaa pelata, mutta paikalliset kylla osasivat. Jep, nyt etsimaan matkakaiuttimia ja odottamaan illan pelia.

---