Tuskien taival kohti Katmandua

---

Nyt taas kerran pyykit pesty! Kasinpyykkaminen on kylla ylattavan rankkaa,erityisen rankkaa se on kahden vuorokauden valvomisen ja sen jalkeisen muutaman tunnin younien jalkeen. Ei ole helppoa tama reissajan arki! Onneksi tama touhu myos palkitsee aina valilla, kuten nyt sai voittajafiilikset, kun viimein selvisimme Katmanduun. Monet varmaan ajattelevat, eta vain lomailemme taalla ja, etta onhan se helppoa elamaa. Viime aikoina on kuitenkin olut erityisen paljon koettelemuksia ja tata voisi verata paremminkin rankkaan kestavyysurheilusuoritukseen kuin lomailuun. Onko kaikki taman vaivan arvoista? Sanoisin lopulta kuitenkin olevan, silla kylla tama Katmandu vaikuttaa kaikinpuolin hyvin kiehtovalta ja monipuoliselta kaupungilta. Erityisesti olisi hienoa jos nyt paasisimme lastenkotiin leikkimaan aids-orpojen kanssa. Eihan se oikein mitaan kunnon vapaehtoistyota olisi jos olemme vain muutaman paivan, mutta uskoisin lasten silti ilahtuvan ja meille se ainakin olisi antoisa kokemus.

No niin nyt alkaa taas pitka kronologinen tarina viime paivien tapahtumista. Tosin nappaimisto jumittaa niin pahasti, etta katsotaan nyt kuinka pitkasti jaksan tarinoida. Varautukaa kirjainten puuttumiseen.

Nukuimme Kakarvitta rajakaupungissa erityisen huonosti kuumuudesta johtuen. Arsytti yolla herailla ja todeta, etta ulkona olisi ihanne nukumislampotila. Olisin halunnut puhkoa seiniin reikia tai menna ulos nukkumaan. Miksi hotelleista ei tehda ilmavampia? Olisiko se niin vaikeaa tehda joka puolelle huonetta isot avattavat ikkunat? Varanasissa huoneemme oli siita loistava, etta siella oikeasti tuuletus pelasi. Olimme siella kuin elaimet hakissa,kun joka puolella oli kalterisia ikunoita.Kaiken lisaksi apinat katsoivat meita kaltereiden lapi, kuin me olisimme elaintarhan elaimia. Tuolla kyseisessa hotellissa ei kuitenkan ollut kuin yksi onneton ikkuna. Kalle repi verhotangonkin alas, etta saisimme vahan happea, mutta ei se juuri auttanut. Illalla olin ajatellut, etta heraminen aamulla ennen neljaa olisi tuskaista, mutta itse asiassa oli helpotus viimein paasta siita hikipesasta ja lahtea raikkasen ulkoilmaan. Olimme edellisena iltana hankkineet liput valmiiksi. Poikkeuksellisesti olimme yrittaneet saada nimen omaan turistibussin. Ajattelime, etta sellainen menisi hieman joutuisammin kuin paikallisbussit. Rajalla nayttikin erityisen hyvalta, silla heti eras esitteli meille busseja ja huitoi erittelevasti "tuolta lahtee paikallisen bussit ja tuolta bussit Katmanduun." Pitemman matkan bussit siis olisivat kerrankin eri busseja, kuullosti erittain hyvalle.

(Pitaa menna valilla syomaan ja sitten toiseen nettipaikkan, silla ei talla nappaimistolla voi kirjoittaa.) (Kavin syomassa mahani tayteen ihanaa kreikkalaista mushakaa.Taalla on taas loistavat ruuat! Sen jalkeen ajattelin suunnata nettiin, mutta koko kaupunki olikin jalleen pimentynyt,vain kynttilat loistivat eri liikkeista. Nyt vahan myohemmin tulin hotellimme nettiin, kun taalla on oma generaattori.)

Kulkeuduimme aamulla Kakarvitassa helposti bussiasemalle ja loysimme bussin, silla meidan hotellimme oli aivan aseman vieressa ja lipunmyyja seta oli edellisena paivana kaynyt kadestapitaen osoittamassa paikan,mista auto lahtee. Erikoista oli, etta bussi lahti jopa 5 minuuttia etuajassa ja siina ei ollut meidan lisaksemme kyydissa kuin yksi muori. Muutaman minuutin paasta vakea sitten kuitenkin alkoi lappomaan sisaan teiden varsilta. Pysahdyimme useaan otteeseen ja katolle nosteltiin sakkeja. Hommassa oli kuitenkin tekemisen meininki, asiat tapahtuivat. Kun pysahdyimme ovipoika hyppasi silla sekunnilla ulos ja alkoi tyontaa selasta ihmisia sisaan bussiin. Naytti kuin han heittelisi ihmiset autoon. Koko ajan han hoki jotain, joka aanensavysta paatellen tarkoitti "akkia akkia", ja pian han jo hakkasi bussin ovea lahdon merkiksi. Usein han myos koytteli sakkeja katolle viela silloinkin, kun bussi oli jo lahtenyt liikkeelle. Kovassa vauhdissa han sitten kiipeili bussin kylkitikkaita takaisin autoon.

Nepalissa on se selkea ero Intiaan, etta taalla saa olla omissa oloissaan. Tassa on seka hyvat etta huonot puolensa, kuten tulimme viela moneen kertaan toteamaan tuon paivan aikana. Yksi seta jututti meita alkumatkasta. Kyselimme, mihin pari viikkoa kestanyt terai lakko liittyi ja saivatko protestoijat asiaansa eteenpain. Eivat he olleet kuulema saavuttaneet mitaan, tapaus oli johtanut ainoastaan paaministerin eroon. Siihen siis liittyi ero, mista mekin luimme lehdista. Olisi kylla hyodyllista jutella enemmankin paikallisten kanssa, ymmartaisi aina syyseurausyhteyksia, kun muuten asiat jaavat niin irrallisiksi. Monesti taalla paattelen jonkin asian taysin vaarin, kun asiat pitaa selvittaa vain pienien vihjeiden perusteella. No, joka tapauksessa,nama terai ihmiset eivat ainakaan viela olleet saavuttaneet lakkoilullaan mitaan. Selvisi, etta he harjoittavat perinteisia nepalilaisia elinkeinoja,siis lahinna maataloutta ja muu "kehittyva Nepali" ei oikein
siksi arvosta heita vaan heita pidetaan alkukantaisina. En kylla ymmarra, mihin tamakin maa luulee olevansa kehittymassa. Intiassa kehityksen sentaan tuntee joka solullaan, sen yksinkertaisesti nakee lahes kaikesta, mutta ei taalla ole samanlaista eteenpain menemisen meininkia.(paitsi ehka Katmandussa) Ehka se on hyvakin, silla Intia kehittyy aivan liian huimaa vauhtia,aivan liian moni ei pysy kelkassa mukana. Jospa Nepalissa hyvin hitaasti edistyva kehitys tempaisi useampia mukaansa. Ainakin Nepali nayttaa ihailtavasti vahemman eriarvoiselta yhteiskunnalta. Kukaan ei Kakarvitassakaan kerjannyt ja vaikka lapset olivat laihoja, he leikkivat hyvin iloisaesti,mika osoittaa, etteivat he ihan nalkiintyneita olleet. Intiassa valitettavasti tormaa joskus kerjalaislapsiin, jotka juuri ja juuri nayttavat pysyvan pystyssa.

Bussimme oli hyvakuntoinen, penkit olivat hyvin mukavat ja matka edistyi vauhdikkaasti. Kyllahan se valilla hieman hirvitti, kun teimme akkinaisia vaistoliikkeita, mutta sellaista se taalla aina on. Pian totuin kuskin tempoilevaan ajotyyliin ja aloin torkkumaan. Yhtakkia jarrutimme hyvin akaisesti. Ei se mikaan pohjaan asti jarrutus ollut ja bussi ei aivan edes pysahtynyt, mutta ohjaamon penkilla, joka on sohvamainen istuin ilman selkanojaa, muori lenti varmaan ainakin metrin eteen pain. Onneksi han vain naureskeli ja nousi takaisin istumaan. Itse en ollut edes meinannut lahtea liikkeelle, silla jalkani jotka olin nostanut laheista oviseinaa vasten tukivat sen verran. Jatkoimme saman tien matkaa ja etenimme viela useita kilometreja.Sitten yhtakkia bussi hidasti ja kaarsi jonkinlaisen armeijan rakennuksen eteen. Luultavasti se oli poliisilaitos. Ei naita laitoksia pysty erottamaan, kun poliiseillakin on maastopuvut. Siella sitten kuski hyppasi ulos autosta ja lahti rivakasti kohti rakennusta, han hakkasi itseaan kasilla paahan ja naytti olevan shokissa. Pian muukin porukka alkoi purkaantua autosta.

Hyppasimme ulos ja kyselimme toisiltamme, "eiko joku voisi kertoa jotain? Tapahtuiko siina jarrutuksessa sittenkin onnettomuus?" Yritin kysella bussin ovipojalta ja han osasikin sitten yhden sanan englantia. Han osasi sanoa "onnettomuus" Kun tiedustelin kuoliko kukaan, han vastasi kieltavasti. Vahaksi ajaksi menimme aivan rauhallisesti istuskelemaan eraan heinamajan alle penkeille. Kun puoleen tuntiin ei tapahtunut mitaan, ajattelin lahtea pienoiselle tiedusteluretkelle. Ensimmaiset nuoret aijat vain nauroivat minulle eivatka osanneet sanoa mitaan. Kun kysyin eraalta sotilaalta, miksi bussi on pysahdyksissa ja milloin mahdollisesti paasisimme jatkamaan matkaa. Han sanoi" koska sattui onnettomuus, lapsi kuoli. Mista maasta sina olet?" Yritin kysella, etta mita tapahtui, tonaisiko bussimme lasta ja onko han varma, etta lapsi kuoli, koska edellinen aija oli sanonut, ettei kukaan kuollut. Sotilaan englannin kielentaito tai halu antaa tietoa loppui kuitenkin siihen. Lahdin sitten kierteleen kylille. Olin aikaisemmin harmitellut, etta kun meilla ei ole aikaa olla maaseudulla. Nyt kaipuuni maaseudulle kuitenkin lientyi huomattavasti! Tuollaisia kuppaisia kyliahan ne nayttivat kaikki olevan, muutkin bussin ikkunasta nakyvat. Uskon, etta siella elavat voivat olla oikeastikin onnellisia, ainakin sellaiset joilla on monta lehmaa ja kileja eli taattu toimeentulo. Uskoisin, etta siella voisi olla mukava asua, mutta reissaajalle Nepalin maaseutu ei ole mikaan ihannepaikka. On aivan eri asia lahtea, jollekin tourille, jossa kaikki on valmiiksi jarjestettya,ruuat ja majoitus tulee nakematta mitaan vaivaa. Silloin ehka jaksaa ihastella elainten maaraa, vehreita peltoja (joista tosin osa on vain hiekkaa.Varsinkin kuivuneiden jokien lahella aavikoituminen oli selvasti havaittavissa.) ja ihania pikku majoja lehmanlanta seinineen ja olkikattoineen. Tallaisella kengannauha budjetilla, jossa ei mitaan toureja oteta, Nepalin maaseudulla voisi olla oikeasti haasteellista tulla toimeen. Sain kokea sen tuon kuuden tunnin aikana, kun olimme pysahdyksissa.

Yritin menna eraaseen ravintolaan syomaan. Seisoskelin vahan aikaa tulilla kiehuvien patojen edessa ja odotin palvelua. Odotin aivan turhaan! Nepalilaiset ovat kylla selvasti ylpeaa kansaa,paljon enemman omanarvontuntoisia kuin intialaiset ja he ovat ulkomaalaisen nahdessaan paljon syrjaanvetaytyvaisempia. Kieltamatta itsekin saatan joskus antaa tylyn vaikutelman, kun en osaa enkkua ja siksi en sano mitaan. Nepalilaisilla on varmaan sama juttu. Monesti he kayttaytyvat kuin eivat huomaisikaan meita,jos eivat ymmarra mita haluamme. Intiassa joku taysin kielitaidotonkin ihminen olisi tullut hindiksi kyseleen minulta, mita haluan ja sitten olisimme yrittaneet viittomalla selvittaa sen. Tama muori kuitenkin vain jatkoi arkista puuhasteluaan. Viimein siihen tuli eras koko kylan ainut englantia taitava poika ja han auttoi minua viestimaan, etta haluan erasta perunapoperoa. Olin juuri parantunut ripulista ja siksi halusin syoda juuri tallaisessa paikassa, mista ruuan saa suoraan kiehuvasta pannusta. Meinasin huudahtaa, kun muori koski ruokaani kasillaan lappaessaan kauhalla ruokaa lautaselleni. No, lohduttauduin, etta se on kuitenkin niin kuumaa, etta ehka popot kuolee. Kasihygieniakaan ei taalla luultavasti ole mitenkaan loistavaa, kun kaikki maalaiset ovat niin paljon elainten kanssa tekemisissa. Istuin poytaan, joka naytti olevan paallystetty karpasilla. Huidoin niita heiman liikkeelle ja yritin syoda akkia etteivat ne istuisi ruokaani. Samaan aikaan minua neuvonut poika halusi tietaa,mika mielestani on maailman paras maa. Olisi tehnyt mieli sanoa, ettei ainakaan teidan maa. Ei minua koyhyys tai likaisuus hairitse, vaan asioiden toimimattomuus ja hitaus. Onhan Kiinakin paljolti koyha, samoin Thaimaa ja silti asiat tapahtuvat. Kritisoin pojalle myos hieman lapsityota. Sanoin, etten syonyt eraassa toisessa ravintolassa siksi, etta siella oli monia pikkulapsia toissa.Lapset tiskasivat koko ajan ja kantoivat painavia vesiampareita. Poika vain vetosi koyhyyteen ja sanoi sen olevan tavallista, etta monissa hotelleissa ja keittioissa tyoskentelee lapsia.

Ihmettelimme tienvarressa, miten koko kyla oli pysahtynyt. Totta kai se on tragedia jos joku kuolee! Tarviiko sen takia kuitenkaan pysayttaa koko bussiliikennetta useaksi tunniksi? Kaikki bussit pysahtyivat tienvarteen pitkaksi letkaksi lahes kolmen tunnin ajaksi. Yritimme siitakin kysella, etta miksi, mutta mitaan tietoa ei irronnut. Kaikki vain vetosivat onnettomuuteen. Meinasi siina odotellessa kylla loppua karsivallisyys,kun kukaan ei kertonut, mita odotetaan ja kuinka kauan viela mahdollisesti kestaisi. Epatietoisuus on aina pahinta! Kiertelin valilla ihmisen luota toiselle ja yritin saada jotain irti, mutta sitten aina akkia kyllastyin ja lahdin osteleen jotain ruokaa tai torkkumaan varjoon. Huvittelimme Kallen kanssa myos elainten kustannuksella. Yritimme esimerkiksi pudottaa erasta punavihreaa liskoa puusta. Teimme sille rajun myrskyn ravistelemalla, mutta ei se tippunut.

Jossain vaiheessa torkuin ulkona eraan temppelin varjossa ja sitten joku sotilas tuli hairitsemaan. He olivat hurjan nakoisia, kun heilla oli pitkat lahes maahan asti ulottuvat kivaarit. Heidan elamansa luultavasti oli kuitenkin kaikkea muuta kuin hurjaa. He nayttivat lahinna pesevat pyykkia, torkkuvan, laittavan ruokaa ja huutavan radiopuhelimiinsa. Rajalla eras sotilas oli niinkin tylsistynyt, etta katsoi tehtavakseen penkoa Kallen repun. Han halusi jopa tietaa mika kirja Lonely Planet on.

Tuo sotilas halusi vain kysya, haluaisinko sankyyn torkkumaan. Menin sitten katolle heidan vartiokoppiinsa, mutta eihan siella saanut unta, kun eras alkoi tenttaamaan Kallea kaikesta mahdollisesta. He eivat taaskaan yhtaan kuunnelleet,mita me yritimme kysya. Halusivat vain tietaa kaikki tavalliset,olemmeko naimisissaq jne. Viimein eras heista tuumasi, etta bussi lahtee ehka kolmelta. Menin sitten valilla bussiin torkkumaan ja siella sain jopa hetkeksi unta.

Neljan aikoihin alkoi tapahtua. Pihaan kaartoi uusi buusi ja ihmiset ryntasivat vanhaan varaamaan paikkoja. Olimme taas hetken tunnelmissa:Mita tapahtuu? Akkia kuitenkin vaistosin tyypillisen rynnataan bussiin kiiman. Ihmiset halisivat ja olivat kuin kanalauma. Hyokkasin heti sekaan ja Kallen tehtavaksi jai siirtaa tavaramme. Sain varattua meille samat paikat kuin edellisessa bussissa, mutta penkit eivat olleet niin hyvat,vaan ne liusuivat ikavasti. Vanhan bussin katolta heiteltiin tavarat uuden katolle ja minunkin rinkkani lensi pitkassa kaaressa.Olisivat vahan voineet miettia,onko siella sarkyvaa,mut eihan se taalla ole tapana. Onneksi ei ollut mitaan rikki menevaa. Saimme uuden kuskinkin ja nyt lahdettiin etenemaan rauhallisemmin. En ymmarra miksi koko bussi piti vaihtaa ja mista maailman aarista he sen hakivat kun siina kesti yli 6 tuntia! Ehka vanhan bussin kuski vangittiin ja eri kuskit eivat saa ajaa eri firmojen autoja. Tama on kuitenkin vain villi arvaus. Tama on niin kasittamaton maa, ettei tapahtumien syita voi tuosta vain lahtea arvaileen. Saattoihan hyvinkin olla vain, etta onnettomuusbussilla ajo olisi saattanut tuoda epaonnea ja siksi se piti vaihtaa.Taikausko on taalla vahvasti voimissaan.

Nyt matka eteni hyvin hitaasti. Kun olimme liikkeessa, ajoimme kylla lahes yhta hurjasti kuin aamullakin, mutta pysahtelimme jatkuvasti. Pysahdyimme ostamaan meloneita,tankkaamaan,syomaan,ojanvarteen vessatauolle,taas syomaan,jalleen vaihtamaan kuskia, antamaan lahjusrahoja tienvarsisotilaille ja lukuisista tuntemattomista syista. En saanut juurikaan nukuttua,kun penkki oli niin huono. Yhdessa vaiheessa menin lattialle riisisakkien paalle ja silloin vahan torkahdin.

Viimein pysahdyimme paikkaan, jossa oli lukuisia takseja. Suurin osa ihmisista lahti ulos. Kysyin eraalta pojalta kuinka kaukana Katmandu on. Han sanoi: pari kilometria. Ajattelimme jaada viimeiselle pysakille. Pikku hiljaa ihmiset pakkailivat kamojaa,touhu oli hyvin verkkaista. Kun emme sitten edelleenkaan liikkuneet,aloin taas kysella,milloin lahdemme. Vasta silloin saimme kuulla tuon olevan viimeinen pysakki. Hieman enemman olisivat kylla voineet informoida! Olin niin vasynyt, etta tuntui, etten jaksa liikahtaakaan, jotenkin kuitenkin sain itseni ulos autosta. Alhaalla taksikuskit kilpailivat meista. Eras tarttui rinkkaani ja viimeisilla voimillani sain kiskaistua sen hanen kadestaan. Vakisin han yritti repia rinkkaani ja minua autoonsa. Sain sanottua, etta toinen kuski oli antanut paremman tarjouksen.

Onneksi taksi loysi helposti Tamelin alueelle ja huomasimme aukiolevan hotellin. Tosin ensimmainen hotelli olisi ollut 90 dollaria, mutta onneksi toinen oli vain 10 e. Saimme neuvoteltua uloskirjauksen vasta seuraavalle keskipaivalle, joten tavallaan saimme hyvan alennuksen. Tama Tiibetin guesthouse on hyvin tasokas ja oikeastaan tama koko alue on hyvin hienoa seutua. Ravintoloita on taas joka lahtoon ja monenlaista vaatekauppaa. Kyllahan taalla hyvin viihtyisi, hieman liian korkeista hinnoista huolimatta, mutta huomenna yritamme joka tapauksessa loytaa lastenkodin.

Toivottavasti monsuunit eivat iske viela kovin rajuina. Vahan on tanaankin sadellut. Aika outoa kylla kun sataa,se on niin harvinaista. Onpahan ainakin ihanan viileaa ja on mahtavaa nauttia kaikkia kuumia juomia!

---