Advertisement
Published: December 8th 2007
Edit Blog Post
Kota Kinabalu aamulla
Herätä sain sateiseen aamuun.. Been there, almost done that! ..siis Helsingin murteella: olen ollut siellä ja melkein tehnyt sen. Puhutaan siis luonnollisesti kaakkois-Aasian korkeimman vuoren vuoren Mt. Kinabalun valloituksesta, johon tulee valitettavasti liittää tarkentava määritelmä 'melkein'.
Edellisenä yönä kolmen aikaan olimme siis saapuneet hostellille Kota Kinabaluun ja herätyskello soi säälimättä jo kuudelta. Ikkunasta ei pilkistänyt aurinko, kotoisa kahvin tuoksu ei leijaillut hyvin pelkistetysti sisustetun hostellimme käytävillä, eikä suihku päättänyt niin aikaisin tarjota edes lämmintä vettä. Kylmä vesi piristi kuitenki mieltä ja usko oli kova, että ulkona vellova matalapaine siirtyisi viimeistään Mt. Kinabalun juurella syrjään. Massut tyhjinä, reput selässä ja luottokortti armoa huutaen pyörähdimme pankkiautomaatin kautta taksilla hostellin isäntämme suosittelemalle bussiasemalle, josta piti lähtemän busseja kohti Mt. Kinabalua.
Aamuinen bussiasema ei länsimaisia kasvonpiirteitä tarjonnut, mutta muslimimiehet ja -naiset äänekkäinä jo antiikin Kreikan aikana syntynyttä torikulttuuria jatkamassa ovat mielenkiintoinen näky. Parin turistin saapuminen käynnisti kauppamiesten kilpajuoksun: "Where u want?", "Me bus!", "Tell me where you want!" -lauseet kaikuivat ja lopulta busseja Mt. Kinabalulle oli tarjolla valinnan vaikeuteen asti. Valittuamme erään herrasmiehen hän kirjoitti meille paria euroa vastaan kuitin ja istumapaikkanumeron ja niinpä olimme valmiita hyppäämään malesialaiseen bussiin - bussiin, jossa meille tarjottiin juomaa ja jonka meno paljastui hyvinkin rauhattomaksi. Mutta eipä siinä: rallitaivaallahan olisi taas
tähtikuljettajan paikka auki, kun Marcuksen ura päättyi, joten ehkäpä kuskin olisi syytä lähestyä cv:n kera tallipäälliköitä.
Lopulta parin tunnin matkan teon jälkeen bussi pysähtyi valtatien varteen ja heitti pari turistiaan pihalle. Kylmä viima ja sade piiskasi hihattomaan paitaan verhottua ihoa lämpimän bussin jälkeen piinaavasti. Vuoren juurella nautitun aamiaisen ja lukemattomien vero-, pääsy-, nousu-, opas-, vakuutus-, ym. maksujen jälkeen pääsimme lopulta ottamaan ensimmäiset askelemme ylöspäin. Opasta emme tosin vielä saaneet mukaan, sillä oppaat olivat alakerran kaupassa lopussa, mutta lupasivat lähettää perään tallustelemaan yhden. Ensimmäisten satojen metrien jälkeen kylmyys oli muisto vain ja lämmin veri kiersi kierteli tasaiseen tahtiin kaikkialla korvien ja varpaiden välillä. Syy, miksi haluan mainita veren kierrelleen tasaiseen tahtiin on se, että muutaman tunnin päästä päällimmäinen tunne ei enää ollutkaan tasainen veren virtaus suonistossa, vaan happea kaivannut elimistö suorastaan piiskasi verta kohisemaan ympäri kehoa.
Aamulla yhdeksän aikaan 1800 metristä alkanut nousu päättyi kahden aikaan päivällä 3300 metriin hostellille Laban Rataan. 1500 metriä ylöspäin, hyvää fiilistä, tasaista kiipeämistä, kevyttä vesitihkua, voimistuvaa tuulta ja kasvavaa päänsärkyä - ei kai itse nousua voi muuten kuvailla. Fyysisesti homma oli oikeastaan lasten leikkiä ja suurin vaiva olikin piiskata seurana ollutta Gioa, jotta meksikaano ei väsähdä. Opaskin meidät vähän ennen hostellia saavutti: hän
Tarzan!
Liaani ei kunnolla kuvassa näy, mutta kyllä se siellä kätösissä jossain on.. tallusteli varman oloisesti pelkät sandaalit jalassa, ilman väsymyksen häivää. Kertoilipa hän tienaavansa jokaisesta nousukeikasta 14 euroa - siis 14 euroa reissusta, jossa hän aamulla lähtee ylös, käy yöllä huipulla ja palaa seuraavana aamuna takaisin maankamaralle. Ei käy kateeksi. Mutta hyvässä kunnossa kaveri oli - ei ollut elintasokupruja! =)
Tässä vaiheessa on syytä purkaa ulos katumuksen sanat ja voivotella tyhmyyttään. Trooppinen vuori, Malesia ja turistireissu - mitä sinä odottaisit? Minä odotin trooppista vuorta, kevyttä iltajumppaa vuoren päälle ja kivoja valokuvia auringonnoususta. Näin sieluni silmin itseni ottamassa paidan pois vuoren huipulla, nousevan auringon kajo pilkistää selän takaa, levitän käteni ilmaan ja sillä hetkellä olen maailman huipulla - kamera sanoo 'naps' ja sitä on kiva muistella jälkeen päin. Mitä minä sain? Aamuöisen myrskyn, kuusi astetta lämmintä, vaakatasossa puhaltavan tuulen, pilkkopimeän kiipeilyn märillä kallioilla, jyrkkiä nousua köysin avulla, luikasta, kylmää, vähähappista, kylmää, pimeää ja taas kylmää.
Hostellille saapuessa olin jo ymmärtänyt mitä tuleman pitää. Hostellin lämpömittari 3,3 kilometrissä päivällä kertoi lukemaksi 7 astetta. Yöksi lupailtiin sadetta. Katsaus muihin ihmisiin hostellissa kertoi, että paikalla ei ollut liikaa ensikertalaisia: näkyi pipoja, pitäviä vaelluskenkiä, otsalamppuja, vaellussauvoja, goretexejä, sadeasuja etc. Sitten siellä seassa oli pari jamppaa - toisella jalassa HenkkaMaukan valkoiset puuvillahousut, paitana hihaton, jalassa lenkkarit.
Perinpohjainen kassin tutkiminen sentään paljasti kohtuullisen lämpimän fleece-hupparin, mutta taskulampusta, muista housuista tai sadetta pitävästä ei näkynyt jälkeäkään. Masensi. Ilta kului syödessä ja univelkoja pois nukkuessa. Illalla tuuli alkoi ulvoa nurkissa, sade piiskasi ikkunoita ja kattoa. Joka kerta kerta herätessä piti höristää korvia ja toivoa, että sitä tuttua ropinaa ei kuuluisikaan.
Aamuyöllä heräillessä kahden aikaan tilanne oli suorastaan valoisa.. lämmintä jopa 6,4 astetta ja vesisade lakannut. Aamupalalla opaskin totesi sarkastisesti, että kyllä meidän vaatteemme saattavat riittää, sillä "ei sentään sada..". Nooh, alkumatka sujui kivasti jyrkkien "portaiden" kiipeäminen 3,3 kilometrissä saa puuskuttamaan, mutta elimistö veti miestä ylöspäin traktorin tavoin. Reilun puolen tunnin kiipeämisen jälkeen sitten alkoikin sataa.. noin minuutissa jokaikinen vaateparsi oli märkä ja - sensuroidusti ilmaistuna - ketutti. Samoihin aikoihin noin 3,5 kilometrissä "portaat" muuttuivat köydeksi ja alusta märäksi kallioksi. Jos parin kilometrin vaakasuoralla matkalla noustaan ylöspäin 800 metriä, niin jokainen voi laskea, että sillon on välillä jyrkkääkin ja märkä kallio yhdistettynä pimeyteen, vesisateeseen ja miestä heittelevään tuuleen ei tehnyt hommasta kivaa. Lopulta noin 3,8 kilometrissä totesimme, että ei: homman järki oli kadonnut ja touhu muuttunut jo kohtuullisen vaaralliseksi ja niinpä häntä koipien välissä suuntasimme alaspäin..
Itse alaspäinkään tulo ei nannaa ollut. Niitä kallioita pitkin ei auttanut lasketella
ja jos kerran vauhti olisi lähtenyt kiihtymään niin.. no, sanotaanko vain, että tuolla vuorella sattuu vakava, usein kuolemaan johtava tapaturma turistille keskimäärin noin kerran vuodessa. Joka tapauksessa hitaasti, mutta varmasti puoliksi köydestä roikkuen päästiin alas. Oppaan taskulamppukin matkalla hyytyi ja niinpä aamukajoa ja hostellia loppujen lopuksi lähestyttiin yhden taskulampun avulla kolmen kiipelijän voimin. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että minä - etummaisena kulkeneena - etsin oman tieni, näytin muille valoa ja etenin samalla puolipimeydessä vain yksi vapaa käsi apuna. Perille päästiin ja aamupäiväinen valoisa taival hostellilta alas olikin jo lastenleikkiä.
Kaiken kaikkiaan jälkeenpäin ajateltuna kokemus oli hieno ja sitä voi suositella! Kuitenkin kannattaa käyttää järkeä ennen kiipeämistä, että ymmärtää, mikä on vastassa.. =)
Advertisement
Tot: 0.241s; Tpl: 0.013s; cc: 11; qc: 50; dbt: 0.0405s; 1; m:domysql w:travelblog (10.17.0.13); sld: 1;
; mem: 1.2mb