Advertisement
Published: July 12th 2010
Edit Blog Post
Toba-järveltä suuntasimme taas kaverimme Chandran kotikylään Siantarin lähelle. Siellä oli tiedossa perinteinen paikallinen juhla, joka oli järjestetty muutamien vainajien muistoksi ja kunnioitukseksi. Juhla oli suomalaisittain ja eurooppalaisittain aika erikoinen, kuten kohta saatte tietää. Ja sanottakoon tässäkin kohtaa, että
erityisen herkkien sielujen ei ehkä kannata jatkaa tekstin lukemista tai kuvien katselua tämän pidemmälle... Juhlia ei järjestetty siinä kylässä, jossa Chandran äiti asui ja jonne ensin menimme, vaan eräässä toisessa, jonne oli noin puolen tunnin matka tuosta meille jo tutusta pikku kylästä. Taitoimme matkan myöhään illalla kahdella mopolla, ja meitä oli kuusi: minun ja Lauran lisäksi Chandra ja Chandran äiti, pikkuveli ja serkku. Tulipa testattua sitten myös vähän tiiviimpään tyyliin mopolla matkustaminen - aito paikallinen kokemus! Olisin pitänyt matkasta kyllä ehkä vähän enemmän, jos kuski (se serkku) ei olisi jutellut niin paljoa. Ei siinä muuten mitään, mutta kun hän kuului niihin, jotka puhuvat ja selittävät käsillään... ja tie oli tavallisen kuoppainen, ja minä istuin taaimpana juuri ja juuri kyydissä. Pysyin kuitenkin.
Perillä jouduimme heti suuren sukulais- ja kyläläisjoukon keskelle. Monet, kauempana asuvat varsinkin, olivat tulleet jo edellisenä päivänä juhlapaikalle, meidän tavoin. Väsytti jo melkoisesti, mutta vastailimme urheasti uteliaisiin kysymyksiin. Muutamien järjestelyjen jälkeen meille löytyi sitten nukkumapaikka: pieni huone läheisessä
sukulaistalossa. Saimme varmasti erityiskohtelun, sillä suurin osa vieraista ei saanut erillistä makuuhuonetta, vaan he nukkuivat kuka missäkin, useimmat eri talojen olohuoneiden lattialla. Lattialla, banaaninlehtimaton päällä, tosin mekin nukuimme. Olinkin toivonut, että pääsisin joskus kokeilemaan paikallista tyyliä! Uni tuli, vaikka alusta olikin vähän kovempi kuin ne, millä yleensä nukkuu.
Kylä ja sen talot olivat siis aika vaatimattomia. Sängyt olivat harvassa, eikä kaikissa taloissa ollut kunnon vessaa. Pöytien puuttuminen oli tavallisempaa - lattiallahan siellä on tapana muutenkin syödä. (Sikäläiset vanhukset ja aikuiset ovat muuten aika paljon vetreämmässä kunnossa kuin suomalaiset keskimäärin!)
Seuraavana päivänä juhlamenot alkoivat varhain. Varhainen aloitus on sielläpäin maailmaa erittäin järkevä: jo aamulla oli erittäin lämmin, ja päivästä tuli todella kuuma. Väki pukeutui parhaimpiinsa. Naisilla varsinkin oli upeita juhla-asuja, ja kaikilla aikuisilla oli olallaan perinteiset batakkihuivit, joita kutsutaan muuten nimellä
ulos. Meillä ei harmiksemme ollut juhlavaatteita mukana, mutta omat
ulokset olimme onneksi ostaneet eräästä Toban rantakylästä, joten saatoimme käyttää edes niitä. Kävelimme väkijoukon jäljessä kylästä lyhyen matkan päähän hautausmaalle, joka sijaitsi riisipeltojen keskellä. Siellä olivat menot jo alkaneet, kun ehdimme paikalle. Pappi piti puhetta ja välillä laulettiin - ihan kuin meikäläisissä hautajaisissa konsanaan. Mutta siihen yhtäläisyydet loppuivatkin. Papin osuuden jälkeen juhlaväestä läheiset yksi kerrallaan kävivät
pitämässä pienen muisteluspuheen hautakummun äärellä, ja sen lopetettuaan heilauttivat kuokalla muutaman kerran kumpua matalemmaksi. Kun kaikki halukkaat olivat sanoneet sanottavansa, tuli varsinaisten haudankaivajien vuoro. He tarttuivat rivakasti lapioihinsa, ja melko pian kummun paikalla oli syvä kuoppa, jonka ympärillä juhlavieraat (lapset mukaan lukien!) parveilivat ja koettivat kukin nähdä, mitä pohjalla tapahtuu.
Mullan alta paljastui ensin pääkallo ja sitten loputkin luurangosta. Vainajan vaatteet olivat säilyneet ehjinä. Kuopan reunalla kyykki leski (kyykkyasento on muuten lähes koko Kaakkois-Aasiassa erittäin suosittu, paikalliset kyykkivät paljon, aina ja kaikkialla), jolla oli valkoisella kankaalla vuorattu vati käsissään. Luut nostettiin haudasta ja laskettiin lesken syliin. Leski ja muut läheiset alkoivat heti hellästi puhdistaa luita mullasta ja savesta. Sillä hetkellä, kun pääkallo nostettiin haudasta, ihmiset huusivat: "Horas!" - ilmeisesti tervehtiäkseen vainajaa. (Tuolla sanalla batakit yleensäkin tervehtivät toisiaan.)
Sama tapahtui toisella haudalla, joka oli aivan ensimmäisen lähellä. Ensimmäisen haudan vainaja oli kaverimme setä, toisessa lepäsi isä. Isän haudasta löytyi ruumiin lisäksi vainajan lompakkokin, ajokortteineen kaikkineen.
Kuten mainitsin, päivä oli kuuma. Aurinko porotti melkein suoraan pään päältä, eikä alueella ollut satanutkaan pariin kuukauteen. Jotkut koettivat suojautua paahteelta suurilla banaanipuun lehdillä; minä käytin
ulostani. Joimme kyläläisten tuomaa vettä ja söimme sukulaisnaisten tarjoamia riisinyyttejä muiden vieraiden tavoin, jotta jaksoimme.
Kun luut oli nostettu, väki siirtyi toiselle hautausmaalle, joka sijaitsi kylän toisella puolella, riisipeltojen keskellä sekin, mutta sillä paikalla oli onneksi myös palmuja, jotka suojasivat pahimmalta paahteelta. Ensimmäisen hautausmaan haudat olivat näyttäneet aika samanlaisilta kuin Suomessakin, mutta tämä kalmisto oli erilainen: sen keskellä oli betonista valettu rakennus, jonne vainajat oli haudattu suoraan. Tälle hautausmaalle oli haudattu vain naisia, ja sinä päivänä haudasta kaivettiin kaverimme isoäidin luut. Se kävikin nopeammin, kun ei tarvinnut tehdä maahan kuoppaa, vaan vain aukko hautarakennuksen seinään, ja luut saattoi ottaa suoraan sieltä.
Luiden puhdistamisen jälkeen ne vielä pestiin keltaisen värisellä liemellä, joka värjäsi pesijöiden kädetkin keltaisiksi. Sen jälkeen luut pantiin pieniin puisiin arkkuihin kauniiseen järjestykseen. Luiden seuraavia vaiheita emme enää nähneet, mutta kuulimme, että ne viettäisivät yhden yön sukulaisten kodeissa, ja sen jälkeen arkut laitettaisiin eri hautapaikkaan, ilmeisesti johonkin arvokkaampana pidettyyn.
Aivan loppuun saakka meille ei selvinnyt, mikä tämän seremonian taustalla on. Batakit ovat kristittyä kansaa nykyisin, mutta tapa juontanee juurensa heimon historiassa kauas aikaan, jolloin lähetyssaarnaajat eivät vielä olleet löytäneet tietään kansan keskelle sumatralaisiin viidakoihin. Mutta sen saimme selville, että kyseessä on aivan erityinen juhla, jota ei kaikkien vainajien kunniaksi suinkaan järjestetä. Me olimmekin onnekkaita, kun pääsimme osallistumaan juhlaan! Täytyy sanoa, että kokemus
oli varmasti eksoottisinta reissussa sattunutta.
Seuraavana päivänä juhlallisuudet vielä jatkuivat. Kylän talojen keskelle järjestettiin katoksia, pöytiä ja tuoleja, vieraita oli satamäärin, soittokunta soitti ja kaiuttimet toistivat musiikin erittäin suurella volyymillä. (Batakit rakastavat kovaäänistä musiikkia ja melua ja pitävät monesti kovaa ääntä itsekin ü) Juhlien päänäyttämöllä, sukulaistalon edessä, erilaiset seremoniat jatkuivat koko päivän. Vainajien läheiset ja muut kyläläiset olivat taas juhlapukineissa. Sikoja teurastettiin juhlan aikana neljä, ja niistä valmistettiin ruokaa koko juhlaväelle. Ja ateriat olivat todella herkullisia, batakkilaiseen tapaan.
Saman päivän iltana me jätimme tutuksi tulleen batakkikansan taaksemme ja matkustimme Medaniin. Vietimme siellä yhden yön ja aamulla varhain lensimme Balille, jossa vietimme myös yhden yön, ja sitten nousimmekin kotiin päin vievään koneeseen. Voitte uskoa, että kotiin tultua olo oli yhtäkkisen kulttuurinvaihdoksen jäljiltä vähän pölähtänyt.
Advertisement
Tot: 0.183s; Tpl: 0.015s; cc: 8; qc: 46; dbt: 0.1235s; 1; m:domysql w:travelblog (10.17.0.13); sld: 1;
; mem: 1.1mb