Advertisement
Chandran kotoa lähdettyämme matka vei ensin pikkubussilla Siantarin keskustaan, jossa vaihdoimme toiseen pikkubussiin, jonka kyydissä pääsimme ison bussin lähtöpaikkaan. Tuskin olimme ehtineet kioskista fantoja ja kääretorttuja ostaa, kun bussi jo tulikin. Matkan varrella näkyi ensin kaupunginlaitaa, sitten riisipeltoja ja sen jälkeen oltiinkin jo mutkaisilla, viidakon reunustamilla vuoristoteillä. Eikä kestänyt montakaan tuntia, kun ihana Toba jo tuli esiin vuorten keskeltä. Järvi on Kaakkois-Aasian suurin, ja sen keskellä oleva Samosir-saarikin kuulemma lähes Singaporen kokoinen. Aallot ja vähän peräti veden värikin toivat ihan kotimaan mieleen 😊 Järveä ympäröivät vehreät vuoristomaisemat sen sijaan eivät muistuttaneet Pohjolasta, ei myöskään leppeä tuuli.
Ylitimme järven lautalla ja etsimme vastarannan Tuk tuk -nimiseltä, guest housien ja ravintoloiden kansoittamalta niemeltä oman majapaikkamme. Se löytyi, kun sopiva hintataso, maisema ja huoneen kunto kohtasivat: paikka oli toisin sanoen halpa (4€/yö/2 henkeä), näköala suoraan huoneen ikkunasta ja terassilta upea ja huoneen varustus ja siisteys ok. Omistajatkin olivat varsin miellyttäviä: suloinen vanha pariskunta, jotka ovat asuneet saarella aina. Paikka oli lisäksi ihan rannassa, joten uimaan pääsi aina ja heti - mikäs sen parempaa. Käytimmekin tilaisuuden heti hyväksemme ja pulahdimme vilvoittavaan veteen. Järvivesi tosiaan oli meidän tropiikkiin tottuneelle iholle aika viileää, varsinkin aamu-uinnilla, mistä tulivat taas Suomi, kesä ja uintiretket mieleen. Ilman lämpötila oli
onneksi vähän korkeampi kuin Suomessa tavallisesti kesäisin, mutta silti iltaisin varsinkin tuntui välillä niin viileältä, että piti ihan pitkähihainen kaivaa rinkan uumenista esiin - laskihan lämpömittarin lukema joskus niinkin alas kuin 26 asteeseen, hrr miten kylmä! (Miellyttävä lämpötila oli varmaan ainakin osasyynä myös siihen, että Toballa näkyi varsin paljon eläkeikäisiä turisteja.)
Toinen kavereistamme, Gabe, oli puolestaan eräästä Simanindo-nimisestä Toba-järven rantakylästä kotoisin. Pitihän hänenkin päästä kotonaan käymään, ja pian vuokrasimmekin skootterit ja lähdimme ajelemaan mäkistä ja mutkaista, järven rantaa myötäilevää pikkutietä Simanindoa kohti. Vauhti ei sillä matkalla päätä huimannut, kun Gabe oikein fiilistellen ajeli maisemia ihaillen kotiinsa. Maisemat olivatkin upeat: tien toisella puolella riisipeltoja ja vehreitä kukkuloita, toisella puolella auringossa kimmeltävä järvi, ja vähän väliä paikallisten hauskannäköisiä asumuksia ja vilkasta kyläelämää. Gaben kotitalokin oli aivan tien vieressä, ja pihaan kaarrettuamme oli äiti heti ovella. (Kummaltakin kaveriltamme ovat isät jo vuosia sitten kuolleet.) Pian paikalla oli myös aikamoinen joukko naapureita ja sukulaisia, jotka tulivat kauan poissa ollutta poikaa katsomaan. Kylän lapset olivat aivan samanlaisia kuin Suomessakin - ensin hihitellään ja kurkistellaan ovesta ja ikkunoista, ja kohta ollaan jo pyrkimässä syliin 😊 Parista viereisen talon pikkutytöstä tuli ihan meidän ystäviä, jotka tulivat meidän luokse aina kun olimme lähettyvillä. Anisa, reipas ekaluokkalainen, kiipesi
aina Lauran syliin, ja kuusivuotiaan Melian kaappasin minä - saivat ihan omat isosiskot kumpikin 😊 Kyläläiset olivat muutenkin tosi mukavia ja ystävällisiä ihmisiä.
Varoitus: herkkien (koti)eläintenystävien ei ehkä kannata lukea tätä kappaletta... 😉 Gaben kotona saimme maistaa erästä paikallista erikoisherkkua. Olimme jo opaskirjoista lukeneet ja kavereiltammekin kuulleet, että batak-kansalla on tapana nauttia ruuakseen myös eläintä, jota myös ihmisen parhaaksi ystäväksi kutsutaan ja jota harvalla suomalaisella on (kenties siitä syystä?) tapana syödä: koiraa. Me olimme sivulauseessa joskus kavereille maininneet, että olisipa hauska saada maistaa sitä (sitä ei nimittäin läheskään kaikkialta saa). Gabe oli ottanut vihjeestä vaarin, ja niinpä sitten, kun illalla istuuduimme olohuoneen matolle ruokailemaan, keittiöstä kannettiinkin eteemme koirapataa ja -keittoa. Ja ai kun se oli hyvää! :P Liha oli tummaa ja mureaa. Padassa oli varsinaisen lihan lisäksi myös ainakin maksaa ja suolia, joita molempia myös maistoin, ja herkullisia olivat, vaikkette ehkä usko 😉 Keitto oli kirkasliemistä ja siinä oleva liha vähän erimakuista kuin padassa oleva, ja hyvää sekin. Harmi kun tuota ruokalajia ei varmaan Suomesta saa... Söisin kyllä uudestaan!
Ruokailu paikallisessa kodissa tosiaan tapahtuu lattialla, jolle levitetään tavallisesti banaaninlehdistä punottu matto. Ruokavadit nostetaan maton keskelle, ihmiset käyvät istumaan niiden ympärille ja ottavat vadeista omalle lautaselleen ruokaa,
joka lähes poikkeuksetta pitää sisällään riisiä ja erilaisia lisukkeita. Paikallisilla on tapana syödä yleensä sormin - ja vain oikealla kädellä. (Vasenta käytetään pesulla.) Mekin kokeilimme käsin syömistä, ja se ei olekaan ihan helppoa! Kysyin, ettenkö saisi pidellä kaksin käsin paloja, joista piti hampailla ottaa syötäväksi kelpaava irti (paloissa oli siis lihan lisäksi esim. luuta ja nahkaa). Sain vastauksen, että saat toki - "koska sinä vasta harjoittelet; minäkin söin kahdella kädellä silloin, kun olin vielä pieni" :D Ja jos en myöhemmin muista mainita, niin todettakoon nyt, että sumatralainen ruoka on suorastaan taivaallisen hyvää. Voisin syödä sitä aina! Niin herkullista ja hyvin maustettua, etten toista tiedä. Njam.
Viihdyimme Simanindossa monta päivää ja teimme sieltä käsin retkiä muihinkin Toban rannoilla oleviin kyliin. Kävimme katsomassa vuoren rinteillä olevia kuumia lähteitä (jotka muuten haisivat aika pahalle). Yhdellä ajelulla tarkoituksemme oli käydä vesiputouksella, mutta sinne johtava pikkutie osoittautui sellaiseksi, ettei toinen kuskeistamme halunnut ajaa sitä: kivet olivat kuulemma liian suuria ja ajaminen siksi hankalaa. Minä olisin kyllä voinut jatkaa matkaa 😉 eikä toisella kuskillakaan ollut ongelmia, mutta käännyimme sitten kuitenkin takaisin - sadekin uhkasi, ja Lauraa pelotti, kun kivistä olisi sitten tullut vielä liukkaita. Sinne pikkutielle päästäksemme olimme jo ajaneet pari tuntia ensin Tobaa reunustavaa
rantatietä ja sitten kukkuloiden välistä solaa jonkin matkaa ja vielä yhden pikku vuoren ylös ja toista puolta alas. Mutta matka ei tietenkään silti ollut turha 😊 Maisemat olivat taas kerran huikeita. Lohdutukseksi menimme silti erästä toista ihmettä katsomaan ja maistamaankin: yhden vuoristokylän liepeillä oli lähde, jonka vedessä mainostivat olevan seitsemän eri makua. Ihmettelin etukäteen, miten se voi olla mahdollista, mutta totta se oli: joka kerta vettä maistaessa sen maku oli eri. Jännä juttu! Ja kyläläiset siellä muina miehinä (tai itse asiassa naisina ja tyttöinä) pesivät itseään, pyykkejään ja astioitaan tuossa oudossa vedessä. Ihmeveteenkin kaiketi tottuu.
Erään kerran päätimme lähteä katsomaan, miltä Samosir-saaren (jolla Simanindokin siis sijaitsee) huipulla näyttäisi. Rantatieltä erkaantuva pikkuinen tiepahanen vei aina vain ylemmäs kukkuloille. Ohitimme koteihinsa palaavia koululaisia, kahviviljelmiä, laiduntavia vesipuhveleita ja paikallisten jaloillaan seisovia taloja. Välillä piti kyydistä nousta, kun oli liian jyrkkä kohta tai liian mutaista, välillä piti jalat nostaa korkealle etteivät piikkipensaat raapineet ihoa, ja välillä tie oli muuten vain kuoppainen tai kivinen. Benyamin nautti kun sai kerrankin testata taitojaan vähän haastavammalla reitillä, ja minä nautin siitä kyydistä 😊 Huipulta näköalat olivat todella - no, huiput. Tuulikin vilvoitti sopivasti, järvi siinsi kaukana alhaalla ja ympärillä niityt viheriöivät. Kävi kieltämättä mielessä, että siinä olisi
aika komea talon paikka 😉
Yhdellä retkellä pysähdyimme tien lähellä olevia kivisiä tuoleja ja pöytiä ihmettelemään. Eivät ne sinänsä mitenkään hurjan ihmeellisiltä näyttäneet, mutta erikoisia niistä tekikin niiden historia: vain kaksisataa vuotta sitten ovat batakit olleet vielä kannibaaleja, ja niillä tuoleilla pitäneet neuvoa siitä että kuka vihollinen (tai oman kansan tapojenrikkoja) seuraavaksi paloitellaan ja maustetaan chilillä ja valkosipulilla ja syödään... Siis vielä 1800-luvulla, kuvitelkaa! Sumatra kätkee sisälleen kyllä monia eksoottisia tarinoita, se täytyy sanoa.
Toban rannoilta löytyi myös (ainakin) yksi ihan oikea hiekkaranta. Se erosi monista muista Indonesiassa näkemistämme rannoista siinä, että sillä rannalla telmivät paikalliset lapset ja nuoret uimarenkaineen - kaikki vaatteet päällä. Sumatralla nimittäin vielä noudatetaan siveyttä (toisin kuin turistirannoilla), joten mekin tietysti toimimme paikallisten tavoin. Uima-asussa ei sille rannalle ollut asiaa! Mutta kiva biitsi sekin oli. Muuten Toban rannat olivatkin lähinnä kaislikkoa ja muuta sen tapaista.
Paitsi Gaben kodin takan oleva rantakaistale oli myös hiekkapohjainen. Siellä mekin aina kylvimme, aamuin illoin, kuten Indonesiassa on tapana (siellä usein tervehditäänkin kysymällä, että jokos olet kylpenyt Ü). Solahdimme kyläelämään sutjakasti muutenkin. Kylän naiset ja lapset juttelivat mielellään meidän kanssa, ja me tietysti heidän - siinä oli kyllä paikallisen kielen taidosta valtavasti hyötyä ja iloa!
Kaikki kiva
loppuu aikanaan, joten Tobaltakin oli ajan tullen lähdettävä. Meitä odotti vielä kuitenkin varsin jännittävä tilaisuus Chanin kotikylässä, joten emme lähtöä sen suuremmin itkeneet. Mutta niistä juhlista kertoo taas seuraava teksti.
Advertisement
Tot: 0.094s; Tpl: 0.013s; cc: 10; qc: 49; dbt: 0.0486s; 1; m:domysql w:travelblog (10.17.0.13); sld: 1;
; mem: 1.2mb
Tiina
non-member comment
Olipa eksoottista piipahtaa kesäkuun sunnuntain piristykseksi Sumatralla! Tuntuu ihmeelliseltä, että ikkunan takana näyttää edelleen yhtä harmaalta kuin puoli tuntia sitten, eikä kukaan kokkaakaan minulle tänään koirapataa. Vaikka en oo kyllä ihan varma, oisinko yhtä rohkea kuin te ja maistaisin... :)