Sumatralle!

---

Edellisen päivityksen lopussa mainituista Sumatran-kohteista oikeastaan vain ensimmäinen, Toba-järvi, toteutui. Retki oli kuitenkin erinomaisen hauska ja mielenkiintoinen, näköjään ihan siinä määrin, ettei sieltä malttanut päivitystäkään kirjoittaa 😊 Niinpä tämä tulee vasta nyt täältä Suomesta.

Saavuimme Pohjois-Sumatralle saaren suurimpaan kaupunkiin, Medaniin, iltapäivällä. Muutamien säätöjen jälkeen valitsimme lentokentältä taksin paikalliselle pikkubussiasemalle ja sullouduimme kyytiin. Matkalla erikoinen ja hauska juttu oli, kun liikennevaloissa ikkunan viereen ei ilmestynytkään kaikenlaisia lehtien ja raksujen myyjiä vaan paikallisia nuoria wannabe-rokkareita kitaroineen, rumpuineen ja pystytukkineen, jotka esittivät parhaansa taskurahojen toivossa. Hupaisa näky 😊

Pikkubussiasemalla saimme tuntumaa siihen, millaista (meidän käsitysten mukainen) "oikea" reissuelämä olikaan - sen aivan unohtaa Balilla ja muualla tavallisemmissa kohteissa, joissa turisteja näkee harva se hetki: ihmiset tuijottavat ja pyrkivät juttusille ja ihmettelevät ja tuijottavat taas vähän lisää. Hauskaa! Aivan tuli siinä tohinassa Laos ja Laosin tunnelmat mieleen, mikä (kertauksena niille, jotka eivät edellisten reissujen jutuista muista, eli ehkä kaikille ü) on erittäin, erittäin positiivinen lausunto.

Balilta Sumatralle meidän kanssa yhtä aikaa lähti kaksi meidän paikallista kaveria, jotka ovat töissä Balilla, kotoisin Sumatralta ja jotka eivät olleet käyneet kodeissaan toinen kuuteen, toinen seitsemään vuoteen. Medanin pikkubussiasemalta suuntasimmekin ensimmäisenä toisen heistä, Chandran, kotiin kolmen tunnin matkan päähän Siantarin kaupungin lähelle pieneen kylään keskelle maaseutua. Pikkubussi pomppi tien kuopissa kun matka eteni, ja meistä oli hauska seurata, kun Chan näki kotikulmiaan pitkästä, pitkästä aikaa ja huudahteli: Tuo on vielä niinkuin silloinkin! Hei, tässä kohdassa oli ennenkin paljon apinoita! Tämäkin on vielä kuten ennen! 😊

Perillä odottikin Chanin äiti jo tien varressa ja halasi lämpimästi meitä kaikkia. Chanin kotitalo oli kylän taloista laitimmainen, riisipellon reunalla banaanipuiden katveessa, toisten talojen takana. Tunnelma kodissa oli vähän kuin jossain mummolassa Suomen maaseudulla. Sielläkin kissa kierteli jaloissa, mutta lisäksi sisälle tepastelivat välillä kanat (jotka tosin heti hätisteltiin takaisin ulos) ja tuuletin pantiin heti suhisemaan sohvan eteen. Siantarissa (ja Medanissa) oli nimittäin aika kuuma, 35-40 astetta. Ei siinä lämmössä muuten mitään vikaa ole, se vain saa ihmiset välillä muistuttamaan pieniä vesiputouksia... Mutta trooppisessa hiessä on se hyvä puoli, että se ei haise ollenkaan samalla tavalla kuin hiki Suomessa 😊

Pikkukylän elämä oli mielenkiintoista. Sillä välin kun Chandra isoveljensä Nikon kanssa oli seuraavana päivänä puhdistamassa isänsä hautakumpua rikkaruohoista tulevia juhlia varten (niistä juhlista tulee lisää puhetta myöhemmin), äiti kierrätti meitä ympäri kylää. Kävimme tutustumassa chilinviljelijöihin töissään: osa lajitteli kirkkaanpunaisia kasoja pellon laidalla, osa oli poimimassa pitkuloita pensaiden väleissä saappaat kurassa ja huivit päässä. Kuvaan asettuivat mielellään, ja kyselivät kaikki tavanomaiset kysymykset heti sen jälkeen, kun olivat asiaankuuluvasti hämmästelleet meidän kielitaitoa 😉 Chilipeltojen vieressä kyläläiset kasvattivat riisiä, ja niitä peltoja ympäröivät öljypalmuviljelmät. (Öljypalmurivistöt olivatkin aika tavallinen maisema sillä seudulla.)

Chilipellolta palasimme takaisin kylään ja vierailimme muutamassa Chandran sukulaiskodissa. Eräässä talossa oli nuori emäntä paraikaa ruuanlaittopuuhissa ja antoi meillekin syötäväksi juuri paistettua herkullista kalaa. Keittiön maalattialla telmivät kissojen ja kanojen lisäksi myös ankat, koirat kurkkivat ovensuusta ja takapihalla röhkivät possut. Sangen eläväistä elämää!

Eläimistä myös niitä vähemmän ihania näkyi ihan lähietäisyydeltä: Chanin kotitalolle johtavan polun yli olivat verkkojaan viritelleet varsin suuret hämähäkit (varpaista vastakkaisen jalan varpaisiin arviolta 15 senttiä). Huu, siinä sai joka kerta varoa ettei kävellyt verkkoa päin! Verkon kutoja itse istui siinä hyvissä asemissa keskellä tekelettään. Kerran näimme, että se oli saanut saalistakin: sen pitkissä koivissa pyristeli jonkin sortin koppakuoriainen, aika kookas sekin. Mutteivät otukset onneksi meistä olleet sen enempää kiinnostuneita, emmekä siis mekään niistä.

Samana päivänä lähdimme vielä eteenpäin kohti suurta ja mahtavaa Toba-järveä, josta olimme kuulleet paljon kehuja. Ja täytyy kyllä heti sanoa, että yhdyn kehujien kuoroon täysin sydämin! 😊 Mutta Toban-seikkailuista kerron vasta seuraavassa päivityksessä, jota ei toivottavasti tarvitse odottaa yhtä kauan kuin tätä...

---