Advertisement
Published: October 8th 2010
Rauhallisesta Penangista oli shokki siirtyä hektiseen Medaniin. Lentokentällä taksit halus verottaa tähtitieteellisiä hintoja matkasta couchsurffarin luo, ja liikenne oli ihan päätöntä. Aluksi kummankaan puhelimet ei toiminu, mutta onneksi Suomen simkortti oli vielä tallessa, niin saatiin yhteys majapaikkaan, ja mukavaan hostiimme Agungiin. Pienen levon jälkeen päätettiin lähteä syömään Agungin ja sen kaverin kanssa, jonka englannin kielen taito rajottu "hauska tutustua"-sloganiin. Koska meijän malesian ja indonesian kielen puhuminen oli samaa tasoa, kommunikointi oli melko heikkoa. Agungin kanssa päästiin tutustumaan Medanin yöelämään. Kavereiden ansiosta "Ei sandaaleja"-sääntö unohettiin meidän kohdalla, ja loppu illasta jokanen baaritarjoilija oli käyny keikuttamassa tai kilistelemässä meidän kanssa. Pikku tunneilla koko porukka nauro silmät kyynelissä KFC:ssä aiheuttamassa pahennusta. Seuraavana päivänä eksyttiin taas pahaksi paheeksi muodostuneisiin ostoskeskuksiin...
Medanin kaottisuudesta huolimatta, muutama päivä kulu yllättävän rattosasti hyvästä seurasta johtuen. Silti Medanille oli helppo sanoa hyvästit, koska paluu takasin oli jo tiedossa ja edessä odotti rentoutumista järvimaisemissa. Malesiassa kaikki bussit oli ollu ilmastoituja, joten taas kerran varauduttiin asian mukaisilla varusteilla, monesta jäätävästä bussi matkasta oppineina: oli pitkät housut, pitkähihanen paita ja sarongi, mutta huomattiin että Indonesiassa kaikki onkin toisin. Ei ilmastointia, pienet penkit ja KARAOKE! Matka Lake Toballe kulu indonesialaisen saunan ja päätäsärkevän ulinan merkeissä. Selvittiin kuitenki Parapatiin, jossa alko heti sadella suomalaisia lausahduksia turisthuntereilta. Kirosanat kajahteli ja kuulumisia kyseltiin jatkuvasti tyyliin "kuuma kissa, mita kuulu?". Lopulta luovutettiin väsyneinä ja lähettiin yhen onnekkaan mukana hostelliin.
Heti lauttamatkalla näistä villeistä metsästäjistä alko kehkeytyä meille uusia kavereita. Vaihettiin numeroita ja ennenku ilta kerkes hämärtyä viestejä alkoi tipahella. Syömisen jälkeen saatiin privaesitys Lake Toban musikanteilta. Tuli ensikosketus Batak-lauluihin ja tunne siitä, että täällähän vois viihtyä pidempäänki. Siitä eteenpäin Gado piti huolen siitä, että Batak-laulut jäis meillä varmasti mieleen, ja soitteli niitä meille melkein joka ilta Joen kanssa. Seuraavana päivänä "törmättiin sattumalta" uusiin kavereihin (juoru typyistä kävelemässä oli kiiriny poikien korviin ja 5 minuutin jälkeen oli jo tarjolla mopo kyytiä). Aamupäiväksi lähettiin sit poikien mukana kalaretkelle tutustuun perinteiseen kalastus tyyliin. Saalista ei niinkään tullu, mutta aika kului rennon hengailun merkeissä.
Mopolla ajamiseen Eve sai ekana touchia, kun tutustui epäonnistuneen kouluvierailun paluumatkalla Nanoon, joka tarvitsi palvelusta. Nanon piti hakea mopo toisesta kylästä ja tarvi toisen kuskin. Epävarmana Eve lähti koitokseen ja lopulta mopolla ajo suju kohtalaisen helposti. Siitä rohkaistuneena päätettiin vuokrata mopedit, ja lähtä katteleen Samosirin vielä tuntemattomia maita ja mantuja. Pelosta kankeina mentiin vuokraamoon, otettiin mopedit ja vakuutettin olevamme hyviä kuskeja. JOOPAJOO. Ajelu meni mainiosti, Even onnetonta mopon käsittelyä lukuunottamatta. Meinas Hannan mopolle käydä hassusti. Nähtiin pieniä batak-kyliä, kuumat lähteet, joista kaikki vesi oli pumpattu uima-altaisiin, sekä innokkaita indoja, jotka halus ottaa meiän kanssa kuvia. Ajauduttiin taas myös paheiden tielle, ja päädyttiin ostamaan batak-patsaat. Rinkan arvioitu paino ylittänee jo 20 kiloa. Joku puhu joskus helposta matkustamisesta kevyellä rinkalla, meille se on ainaki iha outo juttu vielä?
Lake Toban mukava tunnelma sai meidät viihtymään ja siellä hurahtikin yhteensä parisen viikkoa. Ensimmäinen viikko meni tutustellessa, mutta toinen viikko oli yhtä juhlaa. Ensimmäiseen viikkoon kerkes sisältyä melkosta draamaa Hannan epätoivosen ihailijan kanssa. Milloin innokasta yrittäjää piti häätää pois meiän huoneesta, millon Hanna joutu valvomaan pitkälle aamuyöhön torjuen sinnikästä ihailijaa. Ei sitä kuitenkaan ihan miinuksen puolelle jääty; sateen tullen mopokyyti oli mukava vaihtoehto kastumiselle, bataklaulujen sanat oli myös mieluisia molemmille, ja kun kävely auringon paahteessa väsytti tiedettiin heti kelle soittaa, Brownie Cake!
Kun ihailija alko pikkuhiljaa hellittää, alko päivät kulua toistenki poikien Jagsin, Joen ja Gadon kanssa. Joe oli Toban vekkuli höpöttelijä. Sen kanssa pysty puhumaan syvällisiä, mutta myös pitämään hauskaa. Jags hurmas meiät täysin sekä viattomuudellaan että avoimuudellaan, eihän tämmöstä 22-vuotiasta voi enää löytää tältä planeetalta. Musikaalisesti tosi lahjakkaan Gadon valkoiset valheet sai meiät välillä ihan sekasin, millon Gadolla oli ruotsalainen ex-vaimo ja vahinkolapsi Ruotsissa, millon mitäkin. Yhtenä iltana Jags ja Joe vei meiät vuorille juomaan palmuviiniä Toban tyylillä, kattomaan auringonlaskua ja ihasteleemaan upeeta näköalaa, jonka jälkeen suunnattiin vielä paikalliseen bambuhökkelö-baariin jatkoille. Palmuviini tuli tutuksi moneen muuhunkin otteeseen, kun sitä oli tarjolla tilanteessa kuin tilanteessa.
Lake Toballa saatiin myös ensimmäiset oikeet paikalliset naispuoliset ystävät, ku ihastuttiin täysin kahden tytön pitämään pieneen ja tunnelmalliseen ravintolaan, Today's Cafeen.. Siitä tuli meiän kantapaikka ja paikan ihanat kokit, samanhenkiset Chris ja Julietti tuli tutuksi. Tyttöjen kanssa pääs puhumaan tyttöjen juttuja ja bilettään Toban ainooseen tanssipaikkaan. Pitihän Julietin ja sen miehen vuosipäivää, nii ja tietty Even synttäreitä juhlia moneen otteeseen.
Ensimmäinen kouluvierailu Evellä meni mönkään, koska Hari Raya laittoi kaikki pikkuoppilaat lomalle. Koska Lake Toballa venähti pidempi tovi, Eve pääsi lopulta tutustuun Tuktukin ainoaan ala-asteeseen. Kokemus oli todella antoisa. Eka Eve sai osallistua kahdelle eri oppitunnille, missä oppilaat sai kysellä kaikkea Evestä ja Suomesta. Mielenkiintosinta oli kuitenki liikuntatunti, joka sais yhden jos toisenki opeopiskelijan ihmetteleen Indonesialaiskoulujen kasvatusmetodeja. Käytännössä liikuntatuntiin sisälty pallopeli, jossa epäonnistuja joutu kaikkien keskelle, marssimista armeijan tyyliin ja vapaata pelaamista ilman opettajan valvontaa, tytöt ja pojat erikseen. Kokemus oli silmiä avartava ja haluavalle varmasti hyvin erilainen harjottelupaikkamahdollsuus.
Sitten yks kaks yhtäkkiä, ei oltukaan enää ainoot suomalaiset Tuktukissa. Ajateltiin eka et kuultiin harhoja, joku puhu muka suomea!? Pitihän se mennä katsastaa ja nähtiin ekaa kertaa Jere ja Eero, meijän uudet suomalaiskaverit. Muutamaa päivää myöhemmin Eero ja Jere mukanaan kaks toistensa kloonia, kaksoset Rasse ja Elkka, muutti meijän yläkertaan. Poikien kans vierähti monta iltaa ja palmuviini kastettiin uudelleen pieruksi. No pierulta tai kiljultahan se maistuu. Mutta halpaa ja jotain tosi paikallista, eihän sitä voi vastustaa.
Viiminen lauantai ja kokonainen päivä Lake Toballa, päätettiin viettää veneretkellä suomalaispoikien kanssa. Vuokrattiin kokonainen paatti, otettiin Gado-gado meijän oppaaksi ja tietty koko loppu bändi mukaan. Päivä oli täynnä kitaran soittoa, hauskan pitoa, kilistelyä ja kujeiluja. Käytiin vesiputouksilla ja rohkeimmat nousi ylös liukasta kivikkoa ja pääsi hyppäämään vesiputouksen pyörteisiin. Tutustuttiin myös paikalliseen pikkukylään, jossa juotiin tietysti muutama kannu palmuviiniä paikallisten laulaessa ja soittaessa kitaraa. Päästiin myös laulaan kaikkien tobalaisten suosikki suomi-biisi Todella kaunis. Sanat oli jo hyvässä muistissa, kun sitä oli saanu laulaa enemmän ku koskaan Suomessa, huhhuh.
Palmuviinin jälkeen lähdettiin kattoon mistä sitä palmuviiniä sitten oikein tehdään. Gadogado näytti meille tämän kuuluisaan puun, mutta laulaessa oli menny vähän liian kauan, niin ei ehitty näkeen miten hommat sit toimii. Pienen tarpomisen, mutakylvyn ja turistikuvan jälkeen päätettiin siirtyä takas veneeseen ja kohti rakasta hostelliamme, Reggaeta. Illalla oli Even synttärijuhlien aika. Pikkuhiljaa illan hämärtyessä ja sateen hellittäessä Reggaeen alkoi ilmestyä kaveri jos toinenkin, ja batak-bileet saatto alkaa. Sekä synttärisankari, että muu porukka nautti täysin siemauksin, varsinki pastori-Eero oi batak-musiikin suurin ihailija. Onnittelulaulut tuli kuultua ainakin 10 kertaa, kun tobalaiset kaverit innostu laulamaan. Mitkään synttärit ei oo synttärit ilman kakkua, mutta sekin oli järjestetty, kiitos Hannan. Kakun maistelujen jälkeen oli pikkuhiljaa aika siirtyä kohti Brandosin tanssilattiaa. Koko synttäriseurue laittoi jalalla koreaksi ja parhaimmat bailaajat ei nukkunu koko yönä ollenkaan.
Niin kuin me monta kertaa Lake Toballa ollessa todettiin, sieltä lähteminen on vaan iha liian vaikeeta. Viiden päivän rentoutuminen veny heti alkuunsa ja lähtöä lykättiin pari päivää. Seuraavaksi suunnitelma Pulau Niasille menosta ja malariasta kuulosti ihan liian hankalalta, lykkäystä! "Ylihuomenna lähetää.." "..tai jos ei ylihuomenna, niin perjantaina viimestään." "tai sit voitas olla mun synttäritki täällä!". Lopulta 5 päivästä oli tullu kaks viikkoa, mutta kaikki hyvä loppuu aikanaan. Villin bailausyön jälkeen oli aika lähteä. Kolme ensimmäistä lauttaa tuli missattua, mutta lopulta päästiin lautalle ja matkaan kohti Medania haikein mielin.
Matka Medaniin oli pitkä, väsyttävä ja epäilemättä hikinen. Medaniin päästyä Evellä kurni järjetön nälkä mahassa, ja tuliset nuudelit tienvarsi kojusta..mm... Lopputuloksena 3 päivää oksennustaudissa. Pikku takaiskun takia skipattiin Bukit Lawang ja sukulaistapaaminen Orang Gutangin kans, sekä Berastagin tulivuori. Medan ei kuitenkaan jättänyt meitä ihan kylmäksi. Lake Toban kaverit tuli vielä kovan ikävän yllättäessä kattoon meitä Medaniin. Pojat vähän pehmensi paluuta todellisuuteen. Muutaman sairaspäivän jälkeen oliki hyvä siirtyä kohti Jakartaa, vielä suurempaa katastrofia.
HORAS!
H&E
Advertisement
Tot: 0.07s; Tpl: 0.012s; cc: 10; qc: 49; dbt: 0.0406s; 1; m:domysql w:travelblog (10.17.0.13); sld: 1;
; mem: 1.1mb
Maria
non-member comment
Onhan teillä vaihteeksi ollu vaihderikasta siellä... Afrikassakin saa palmuviiniä ja pakko yhtyä siihen, että se maistuu ihan kiljulta :D Nauttikaahan siellä! Ja toivottavasti Even maha pysyisi aisoissa edes vähän aikaa... Ikävä teitä tytöt!