Vihdoinkin vapaa!

---

Olihan se aika rankka episodi! Kuukauden olen ollut sairaana ja juuri, kun naytti epatoivoisimmalta, aloin parantua. Tanaan sain sairaalasta terveenpaperit! Kaikkien mahdollisten kymmenien verikokeiden, rontgenkuvan, virtsa- ja ulostusnaytteiden, seka sonografian mukaan olen taysin terve. Se ei valitettavasti silti tarkoita, etta peruskuntoni olisi viela kovinkaan huippu ja kuumekin viela hieman heittelee.

Tapaamisemme laakarin kanssa aamulla meni seuraavasti. Mina olin hyvin pettynyt, silla olin juuri mitannut lammokseni tasan 37, vaikka se aamummalla oli 36,8. Laakari oli tullessaan hyvalla tuulella ja hymyili huolettomasti kysyessaan vointiani. Olin koko ajan inhonnut entista enemman hanen hymyaan, silla siita sai kuvan, ettei han suhtautunut sairauteeni vakavasti. Sanoin hanelle "Olet epaonniostunut, kumeeni nousee yha ylos ja alas, en ole vielakaan taysin terve. Mielestani oli suuri virhe lopettaa antibiootti liian aikaisin". Siihen han vain totesi, "mahainfektiossa ei koskaan kayteta antibioottia yli 5 paivaa." Mina ''Oletko edelleen taysin varma diagnoosista''. Laakari ''Olen, silla ripuli meni ohitse ja tulehdusarvot laskivat." Mina "Miksi minulla sitten on yha lampoa?" ja sanoin Kallelle, etta sano minua hikoiluttaneen ja palelluttaneen viime yona vuorotellen. Talla tavoin meidan keskustelumme usein etenivat, etta sanoin yhden lauseen, joka usein jai kielitaidon loppuessa keskenkin ja kaannyin kallen puoleen lausahtaen "sano hanelle..." Kallen sanoessa, mita kaskin, tohtori totesi "No se voi johtua Intian lampotilasta." Tata keskustelua kuumeen rajoista kavimme sairaalassa jatkuvasti! Etenkin kansainvalinen tohtori, joka oli kuulema tiedustellut asiaa kaikilta, sanoi ihmisen kehonlampotilan usein luonnollisesti nousevan Intian ilmastossa. Sita paitsi kuumeen virallinen maaritelma heidan mukaansa on 37,2, jota minun lamponi harvoin ylitti, joten heilla oli vaikeuksia suhtautua vakavasti kuumeiluuni. Yritimme sitten kysella taas kerran voisiko kyseessa olla viirus. Aikaisemmin tohtorimme oli suoralta kadelta tyrmannyt taman teorian perustellen, ettei virus yleensa kesta kuukautta. Nyt han kuitenkin myonsi, etta mahdollisesti kyseessa saattaa kuitenkin olla viirus. Oma lopullinen diagnoosini on, etta minulla on ollut monia eri sairauksia.
Ensin sain viruksen ja sittemmin mahabakteerin. Bakteeri aiheutti parin paivan ripuloinnin ja sairaalassa he saivat sen kukistettua. Bakteeri sai aikaiseksi myos virtsatientulehduksen, mutta se oli jo sairaalaan paastyani aikalailla parantunut. Virus on selvastikin yha hengissa, silla kuumeilu jatkuu, mutta sen kanssa on nyt vain yritettava elella. Hyvin pientahan kuume on, joten sen ei pitaisi olla elimistolle vaarallista. Ainoa haitta siita on vain jatkuva vasynyt olo. No, huomenna lahdemme rantakohteeseen Dighaan ja yritamme loytaa sielta rauhallisen majapaikan, jossa on hyva lepailla.

Ainoa huvi sairaalassa oli yrittaa paasta kiipeamaan kattoterassille vartijoiden huomaamatta. Jostain syysta sinnekin meno oli kiellettya. Kallen kanssa kavimme kuitenkin muutamia kertoja siella haukkaamassa happea ja ihastelemassa Kolkatan varikasta maisemaa. Meidan piti aina ensin hieman vaijya huoneeni ovella ja tarkkailla siivoojahenkilokuntaa seka vartijoita. Silloin, kun kaytava naytti hiljaiselta, tai kukaan ei katsonut meihin pain, livahdimme akkia portaikon ovelle. Ensimmaisina paivina minulla ei ollut edes mitaan tarvetta paasta huoneestani minnekaan. Pehmea sankyni tuntui maailman parhaalta paikalta ja halusin ainoastaan nukkua. Muutaman paivan paasta kuitenkin, kun oloni vaikutti paremmalta, ajattelin lahtea Kallen seurassa kaymaan sairaalan pihassa. Kavelimme vain muina miehina kohti hissia, mutta hissin kayttaja pysaytti meidat valittomasti. Pian paikalle tuli hoitaja selittamaan, etta saisin kavella ainostaan tietylla kaytavalla ja ulosmeno olisi ehdottomasti kielletty. Han sanoi sen olevan sairaalan saannoissa, silla joskus joku potilas oli yrittanyt karata maksamatta ja potilaata voisivat levittaa sairauksia. Tiesin, ettei oma sairauteni ollut tarttuva. Sanoin hoitajalle, etten ollut mikaan vanki ja kavisin vain pihassa, mutta han puisteli paataan. Silloin minut valtasi voimakas suljetunpaikan ahdistus. Siihen asti ei ollut ollut tarvetta paasta mihinkaan, mutta nyt kun tiesin, etten paasisi, vaikka haluaisin, minut valtasi voimakas tarve paasta ulos, tuntui, etta seinat kaatuvat paalle. Loysin sitten eraan portaikon ja lahdin laskeutumaan. Paasin alaovelle asti kenenkaan hairitsematta, mutta siita kurkattuani nain vartijoita. Odotettuani hieman he kuitenkin lahtivat. Paasin helposti istumaan ulkoportaille vahaksi aikaa. Nautin taysin siemauksin avarasta taivaasta ja tunsin itseni vangiksi, joka on juuri vapautunut. Oloni oli myos voitonriemuinen ja helpottunut ''paasimpas ulos, minua ei voida pitaa vakisin neljan seinan sisalla''. Kun olin istunut siina pari minuttia, saatoin mielellani vapaehtoisesti palata takaisin sisalle ennen kuin lahestyva vartija edes ehti tulla sita kaskemaan.

Taalla Amri sairaalassa, jota en kylla voi suositella, mutta minka puoleen kaantyisin kuitenkin mielummin kuin Apollonin, kaikki yrittivat kovasti tehda olomme kotoisaksi. Alku oli hyvin lupaava, silla ensiavussa oli uskomattoman ystavallista porukkaa. Eras aija kyseli selvastikin minua rauhoittaakseni ja saadakseni minut paremmalle tuulelle minulta koko ajan kaikenlaista. Han hymyili hyvin aurinkoisesti ja tiedusteli harrastuksistani, mita kielta puhun, kyseli passistani mitka sanat ovat suomenkielta, antoi puhelin numeronsa minulle tarjoutuen Kallen ja minun oppaaksi kaupungille sitten, kun paranen, puhui kanssani pojasta, joka oli toinen potilas ja selitti hanen tilaansa yms. Sain mukavasti huomion pois omasta karsimyksestani, kun katselin poikaa, joka oli astunut lasin palaseen ja oli hyvin peloissaan laakarin yrittaessa poistaa lasia, erityisesti han saikkyi jaykkakouristuspiikkia.

Meilta tiedusteltiin aina aterioiden jalkeen ''Was it OK, madam/sir?''. Silti ateriat olivat harvoin juuri sita, mita pyysimme ja usein ruoka oli jaahtynytta. En voi kasittaa, miten he eivat saaneet keittiota paremmin pelaamaan kaikesta suuresta yrityksesta huolimatta! Aluksi tuntui kasittamattoman hienolle, etta saisimme tilata mita vain ja ei tarvitsisi valita listasta. Mutta sittemmin valinnanmahdollisuudet osottautuivat hyvin rajallisiksi. He eivat esimerkiksi ymmartaneet ''lihapullan'' kasitetta. Lahes aina soin vihanneksia, riisia, perunamuussia ja hedelmia. Aamulla soin aina puuroa ja iltapalalla usein pastaa. Joskus kun pyysin luutonta kanaa, sain kunnon luumoykkyiset kimpaleet kuppiini. Olihan se silti mukavaa saada pieni hovikumarrus, kun keittiopoika toi ruuan ja siivoojat olivat hyvin kohteliaita kysyessaan luututessaan lattian ''Onko nyt siistia madam." Suurin puute sairaalassa oli, etta laakari kavi vain kerran paivassa. Aina loppupaivasta ilmaantui paljon kysyttavaa, mita emme sitten seuraavana aamuna enaa muistaneet tohtorilta tiedustella. Elokuvia katsellessa ja kirjoja lukiessa kului suurin osa toipilasajastani! Kalle sai jopa hakea minulle Sudder streetilta sen yli 50 vuotta vanhan polyisen teoksen. Se on sittemmin osoittanut luettavaksi. Taalla ei voi olla turhan nirso suomenkiellisten kirjojen suhteen, niista on alkanut olemaan aikamoinen pula.Jos jotain hyotya pitaa loytaa sairaala ajastani, opin siella huomattavasti englantia. Elokuvien teksteista ja siita, kun yritin vakisin selittaa laakarille mita haluan, vaikka sanat olivat taysin hukassa, oli paljon hyotya. Joka aamu luimme myos sanomalehden, jonka lehtiaija toi oveen koputtaen aamuisin tasmallisesti 7 aikoihin. Sehan siella hieman hairitsi, etta joka aamuheratys oli kuuden jalkeen, jolloin sairaanhoitajat tulivat vaihtamaan lakanat. Sen jalkeen huoneessa alkoi ravata milloin mitakin porukkaa siivoojista keittajiin. Loppupaivina laitoimme oveen lapun, ettei hairintaa ennen 8. Viimeisena yona Kalle meni jopa niin pitkalle, etta kiilasi poydan oven eteen. Lahtoni sairaalasta oli juhlava. Minut karrattiin hoitajien ymparoimana kaytavalle pyoratuolissa, otettiin kuvia ja ojennettiin ruusu. Vahan jopa havetti siina tilanteessa olla hankala potilas, mutta silti kylla sanoin heille suorat sanat, kuinka pettynyt olen heidan sairaalaansa. Olen silti varma, etta paadymme Kallen kanssa heidan nettisivuilleen kuvatekstin kanssa "Namakin lansimaalaiset olivat hyvin tyytyvaisia sairaalamme hoidontasoon''. Nyt kun ajattelen niin ei se hedan vikansa ole, ettei virukselleni voi tehda mitaan. He olisivat kuitenkin silti voineet edes myontaa,ennen kuin viime hetkilla, etta se voi olla virus ja ennen kaikkea hoitajat olisivat voineet opetella mittaamaan kuumetta oikein. Mittari oli aina liian vahan aikaa. Sitten, kun se oli oikean ajan ja tulos oli 37,2, he totesivat tyytyvaisina ''no fefer''. Kyllahan se arsytti, kun oloni oli mita oli ja tiesin sen olevan kuumetta.

Kansainvalinen tohtori oli koko ajan hyvin lipeva. Han selitti, etta voisimme koska vain soitaa jos olisi mita tahansa ongelmia tai muuten kysya hanelta. Han auttaisi kaikessa. Viimeisena iltana han kehtasi jopa tiedustella olenko yha pettynyt heidan sairaalaaansa, vaikka olen jo terve, yrittaen selvastisaada minut muuttamaan mieleni. Oloni ei ollut yhtaan terve! Olihan se mukava tietaa hanen auttavan kaikessa, mutta ongelmiin ei koskaan tullut mitaan muutosta, vaikka kerroimmekin niista hanelle.

Nyt pitaa lopetella ja lahtea syomaan. Pitaa nyt vain reissata paiva kerrallaan ja nauttia joka hetkesta, silla en yhtaan tieda kuinka kauan reissua kestaa. Niin kauan kylla jatkan kuin suinkin jaksan!

---