Vuoristoradalla ja Shivan kotona

---

Kaksi kokonaista bussivapaata paivaa! Tuntuu ihanalta armahdukselta. Olemme kumpikin jo saaneet aikalailla tarpeeksi naista vuoristoradoista ja ennen kaikkea hitaudesta. Emme ole kovinkaan karsimattomia ihmisia, mutta tunnin valein puolen tunnin pysahtely ja siina valissakin jatkuvat kymmenen minuutin tauot,alkavat ottaa voimille.

Rishikesh oli aivan natti paikka, mutta hieman tylsa. Se olisi rentouttavaan lomailuun oivallinen paikka, tai jos haluaa harrastella yogaa, ayurvedaa tai asrameissa hiljentymista. Jos taas vain haluaa oppia Intiasta ja kokea jotain yllattavaa, se ei ole siihen kovinkaan toimiva ymparisto.(ainakaan reissaaja-alue) Lahdimme sielta heti parin yon jalkeen jatkamaan matkaa kohti Ramnagaria. Monet kulkeutuvat tuohon paikkaan laheisen kansallispuiston vuoksi, mutta itse en ollut edes kuullut puistosta. Pari jenkki-reissaajaa kyselivat meilta, milloin suuntaamme puistoon, mutta selitimme meilla olevan muuta mielessa. Jenkki-aija oli ihan mukavan oloinen ihminen, mutta aika tyypillinen amerikkalainen. He aikoivat lentaa Delhista Katmanduun,koska olivat kuulleet, ettei vuoristossa olisi aivan turvallista. Nahtavasti he viittasivat vuoristoteiden huonoon kuntoon. Me olemme niita nyt niin paljon kolunneet, etta voisin sanoa olevamme jo aika asiantuntijoita arvioimaan teita. Mielestani suurinosa teista on ollut aivan loisto kunnossa. Eilenkin vain tietyilla etapeilla asvaltti kaventui yhden auton levyiseksi, yleensa se oli aivan tarpeeksi leveaa parille autolle ja varsinkin mutkat olivat levennettyja ja suojattu muurin patkilla. Yllatys on ollut kuinka tiet ovat olleet tasaista asvalttia.Oletin, etta se olisi hyvinkin kuoppaista tai valilla hiekkatieta. Tietenkin poikkeuksiakin on ollut, kun olemme nain pitkasti matkanneet naita teita. Ramnagarin Ranikhetin valissa oli keskivalin paikkeilla hyvin kapeaa tieta jyrkkine pudotuksineen. Kun katsoin ikkunasta, en erottanut tienreunaa! Pudotus alkoi siis niin lahelta, etten nahnyt tieta kurkottelematta ikkunasta.Aina, kun joku tuli vastaan, bussin piti pysahtya tienvarteen.

Nepalin puolen teiden kunnosta on tietenkaan vaikea sanoa mitaan Intian tieston perustella. Kuitenkin se on karttaan merkitty isoksi tieksi ja Etela-Nepalin ei pitaisi olla kovinkaan vuoristoista, joten nailla perusteilla odotan jopa helpompaa matkantekoa kuin taalla. Ei se kylla paljon tuskastuttavampaa voisikaan olla.Kerrompa lyhyesti eilisesta paivasta niin lukijat saavat jonkinlaisen kuvan taalla reissaamisen haasteellisuudesta.

Paatimme lahtea ajoissa liikenteeseen ja jattaa taakse Ramnagarin, tuon kenkienkorjaajien (tuli tarpeeseen,kun kummankin kengat olivat rikki) ja kakkukauppiaiden kaupungin. Jo seitseman jalkeen olimme bussiasemalla kyselemassa busseja Almoraan tai johonkin valille. Lippuluukun aija sanoi Kallelle, etta vain yksi bussi menisi ja se lahtisi 9.30. Ajattelimme turhautuneesti, ettemme koskaan olisi perilla jos lahtisimme noin myohaan. Sita paitsi kuumuus iskisi vastaan jo tuohon aikaan ja olisi ollut kiva lahtea aamun viileydessa. Vaihtoehtomme oli palata takaisin nukkumaan majapaikkaamme, josta olimme vain haipyneet kirjautumatta ulos, silla hotellipoika nukkuin niin makeasti, ettemme raaskineet herattaa,tai voisimme viela kysella busseja. Kadun varressa nakyi useita linja-autoja ja mietimme, mihin ne kaikki menevat. Herasi epausko, ettei voi olla, etteiko joku edes menisi Almoran suuntaan. Aloimme sitten kyseleen ja eras sanoi, etta kolmas auto rivista menee.Ei kuitenkaan mennyt, kun lahemmin tiedustelin. Eras aija taas sanoi:seuratkaa minua, mina naytan.luottakaa vain minuun. Kavelimme vahan aikaa hanen perassaan, mutta sitten han alkoi selittaan: istukaa vain tuohon ravintolaan ja syokaa vaikkka aamupalaa,mina kayn kyseleen. Siita ei varmasti olisi tullut sen selvempaa.Aija halusi vain, etta soisimme hanen ravintolassaan! Kiitimme hanta ja lahdimme omille teillemme. Joku osasi sanoa, etta Ranikethiin lahtisi juuri niilla hetkilla auto ja han osoitti erasta, joka oli aariaan myoten taynna tavaraa ja ihmisia. Intiassa matkanteko on sikali ollut helppoa, etta taalla busseilla ei yleensa kuljeteta rahtia ja se tekee liikkumisesta sujuvampaa, mutta tuo auto oli poikkeus. Siella oli monenlaista sakkia katolla ja keskikaytavakin tuli tayteen viljapusseja, jotka puoliksi hajosivat lattialle ihmisten kiipeillessa niiden paalla. Saimme onneksi viela istumapaikat, mutta ne olivat aivan takarivilla.

Bussin tunnelmista: lapset kiersivat sylista syliin. Aina kun joku uusi ihminen tuli autoon, han kaappasi jonkun ipanan syliinsa saadakseen itselleen istumapaikan. Viereinen teinipoika huudatti kannykallaan musiikkia, koska ei varmaan ollut kuullutkaan korvakuullokkeista. Bussi kallisteli ja hiljenteli koko ajan. Nuoret tytot edessamme oksentelivat kilpaa vuorotellen kurkotellen ikkunasta niin, etta heidan nenastaankin lensi oksennusta. Oksenteluidensa valissa he soivat itumaisia pahkinoita ja tarjosivat meillekin. Eras aija kutsui ystavallisesti meidat kottinsa kylaan. Han oli taas niita intialaisia, joiden kaytos on omituinen sekoitus ystavallisyytta ja hyokkaavyytta. Ensin han sanoi "mina haluan olla "freedshiip"" Yritin kysya hanelta monta kertaa, mita han tarkoittaa, mutta aina han aansi viimeisen sanan niin epaselvasti, etten ymmartanyt. Viimein hoksasin hanen tarkoittavan, etta han haluaa olla ystavamme. Jos olisi suoraan kaantanyt mita han sanoo, se olisi kuullostanut: mina haluan olla ystavyyssuhde. Sitten han taputti ensin Kallea polvelle "sina minun veli" ja sitten minua "siskoni". Yritimme kiittaa kohteliaasti kutsusta ja pahoitella, etta meilla on nyt hieman kiire, joten emme ehdi kylaileen. Miksi kaikki kutsuvat meidat juuri silloin kylaan, kun meilla oikeasti on kiire? Yleensahan meilla ei ole ollut talla reissulla mitaan tiukkoja aikatauluja. No, han ei kuitenkaan ymmartanyt kieltaytymista. Han toisteli kutsuaan useaan kertaan ja sanoi, kuinka han asuu viehattavassa kylassa ja kuinka hanelle olisi kunnia, jos tulisimme. Jos olisimme poikenneet hanen kylaansa, emme olisi ehtineet sina paivana Almoraan. Monille maaseudun intialaiselle kiire on kuitenkin taysin vieras kasite. Huomasihan sen hyvin bussinkin kulustakin: sita pysahdyttiin lahteille tayttamaan jumapulloja, kuski haipyi jutteleen mukavia jonkun tienvarsi talon isannan kanssa, pysahdyttiin katteleen, kun joku rekka oli hajonnut tielle, syomaan pysahdyttiin vahan valia ym. Paatin antaa hanelle kynan ja paperia, etta han kirjoittaisi yhteystietonsa. Paattelin aivan oikein, etta se rauhoittaisi hanta. Paasimme molempia osapuolia tyydyttavaan paatokseen, kun lupailimme varmasti tulla ensikerralla. Han ojensi meille katensa ja sanoi "sina luvata".

Ranikethiin asti matka meni kuitenkin kohtuu sujuvasti. Sielta meidan oli vaikeuksia saada jatkokyytia. Olimme jo menossa yhteen "full taksiin", joka tarkoittaa halpaa taksia vakimaaran kesken jaettuine hintoineen. Olimme onnistuneet tinkimaan hinnan 50 yhdelta, mutta kun kiipesimme kyytiin ja viela varmistelimme "siis 100 yhteensa", hinta muuttuikin. Arsyttavasti virnuileva aija sanoi "120". Minulle se olisi ollut se ja sama, 10 enemman vasyneena jos haluaa tosissaan paasta perille ei paljon haittaa. Kyse oli kuitenkin periaatteista: meita yritettiin taas huijata ja se nosti varsinkin Kallen niskakarvat pystyyn. Otimme rinkkamme ja hyppasimme ulos autosta. Joskus kylla tuottaa suurta tyydytysta maksaa nain takaisin huijausyrityksia. Meita luullaan usein israelilaisiksi, koska heilla on kovan tinkijan maine. Rishikeshissakin istuimme pitkaan riksan takana ja neuvottelimme hinnasta. Kuskin kaveri tuumasi vain "Suomi on rikas maa" ja nahtavasti oletti meidan siten maksavan, vaikka minka ryostohinnan. Istuimme kuitenkin sinnikkaasti ja yritimme puhua kuskia ympari, etta han ottaisi muitakin kyytiin,jolloin hinta putoaisi. Tuo oli niita harvoja kertoja, kun jouduimme kuitenkin vahan antamaan periksi, silla muitakaan riksoja ei nakynyt. Emme tienneet mista ne riksat lahtisivat, joissa olisi jaettu hinta. Saimme tuon riksahinnan putoamaan vain 100:sta 80 rubiaan. Rishikeshista lahtiessamme emme enaa antaneet kusettaa itseamme. Kysyimme hintaa yhdelta kuskilta, mutta hanen sanoessaan 100, lahdimme vain kaveleen. Otimme tien varresta "oikean" riksan, joka maksoi 10 ja virnuilimme tyytyvaisina, kun myohemmin riksan kyytiin nousi sama aija, joka oli edellisena paivana huijannut meilta ylihintaa. Naytimme, etta meitahan ei kahta kertaa huijata, kylla me viela opimme maan tavoille.

On kylla hupaisaa, kuinka monet myyjat hakeltyvat, kun huomaavat minun tietavan tuotteiden oikeat hinnat. He jotenkin pitavat meita lansimaalaisia niin taysin sinisilmaisina ja kaikki suhtautuvat, kuin olisimme juuri tanne tulleet ja emme tietaisi mistaan mitaan. No,eivathan he tietty voi tietaa, kauanko me olemme taalla olleet. Kylla taalla tosiaan akkia oppii maan tavoille. Oppii nauramaan vaarille hinnoille, mika on usein tehokkain keino. Kaikista eniten arsyttaa se jos meilta yritetaan pyytaa tuotteesta enemman kuin siihen merkitty "maximi price". Vasta eraalla bussiasemalla minulta yritettiin ottaa keksipaketista 5 enemman, mutta myyjan ihmetykseksi laitoin keksit takaisin ja kavelin seuraavalle kioskille, josta sain sen oikealla hinnalla. Ei taalla tartte ihan mihin tahansa noyrtya, silla kilpailua on aina niin paljon. Joka puolella kaupataan aina pikkupurtavaa ja hedelmia. Oikeastaan vaikea kuvitella, etta taalla tosissaan joku nakee nalkaa, kun ruokaa nakyy aina niin paljon jokapuolella. Hedelmatiskit notkuvat hedelmista, kaupat pullistelevat sipsipusseistaan, ja chapatin tuoksut leijailevat paistolevyilta.Tasta huolimatta luin juuri Unisefin uudemmasta tutkimuksesta, jossa vaitettiin, etta joka toinen intialainen lapsi olisi aliravittu. Aliravitsemus ei tietenkaan tarkoita suoranaista nalkaa, mutta silti on vaikea kuvitella, etta niin moni karsisi siitakaan. Lapset ovat usein aina niin vilkkaan ja eloisen oloisia, vaikka laihoja olisivatkin. Tietenkin omaan vaikutelmaani asioiden luonteesta, vaikuttaa paljon se, etta emmehan ole slummialueilla tai telttakylissa paljonkaan liikkuneet.

No niin, nyt paluu Ranikethiin. Emme siis menneet taksiin vaan jaimme odottelemaan bussia. Meille sanottiin sen saapuvan aivan kohta. Vahan ajan paasta eras kuitenkin epaili:bussi on mennyt jo. Ei se kylla varmasti ollut mennyt ohitsemme, olimme olleet niin tarkkaavaisia ja kyselleet joka bussista. Jaimme sitten odottelemaan samaa bussia, joka oli lahtenyt Ramnagarista 9.30. Sehan sitten tuli viimein ja saimme todeta, ettemme olisi olleet yhtaan aikaisemmin perilla,vaikka olisimme lahteneet silla alunperinkin. No, saimme kuitenkin syoda tuolla valipysahdyspaikalla. Vahan aikaa etsimme ravintolaa ja siina samassa mukaamme tarttui selva "Hyderabaad" tapaus. Olemme ristineet nama ihmiset, jotka liimautuvat meihin,taman kaupungin mukaan, silla siella tormasimme pahimmanlaatuiseen tapaukseen. Edellisista hyderabadeista olikin aikaa, silla he olivat Amritsarissa meita seuranneet teinipojat, jotka eivat osanneet sanoa muuta englanniksi kuin hokea minulle "hello darling, hey baby". Tama Ranikethin tapaus seurasi meita ravintolaammekin,jossa hairikoi epaselvallea hindin mongerruksellaan ja vaativalla aanensavylla. Han myos halusi katella, eika meinannut paastaa irti kasistamme. Viimein ravintoloitsija kysyi meilta:tunnetteko taman miehen?onko han teidan oppaanne? Saimme kiitollisina sanoa, etta ei ole ja hanet kaskettiin ulos. Ravintoloitsija pahoitteli miehen kaytosta ja sanoi taman olevan "vanha ihminen".

Kun vihdoin saavuimme tanne Almoraan, loysimme viehattavan guesthousin. Paatimme kerrankin noudattaa kirjamme neuvoa, silla siina tata paikkaa ylistettiin maasta taivaisiin. Mielenkiintomme paikan suhteen herasi ja niimpa suuntasimme sinne. Paikka mainostaa itseaan persoonallisuudella ja sanoo:mistaan et loyda samanlaista tai edes samantapaista guethousea. Tama pitaa kylla paikkansa. Kun astuimme huoneeseemme, tuntuu kuin olisimme tulleet jonkun kotiin. Siella oli paljon uskonnollisia esineita, hindujumalten kuvia seinilla, patsaita, takka, mattoja, sohvia, nojatuoleja ja kaikenkaikkiaan huone oli viehattava. Ainoa varjopuoli paikassa oli, etta matot olivat hyvin polyisia. Niita ei varmasti ollut aivan heti tuuletettu. Aamulla meidan kummankin nokka oli aivan tukossa,ja ajattelimme jo vaihtaa paikkaa, mutta emme loytaneet mitaan yhta viehattavaa. Paikan isanta on myos todella mukava, joten emme olisi kehdanneet lahtea. Aamulla sanoimme, etta ehka lahtisimme, kun olen allerginen vanhoille tekstiileille. Han johdatti minut sitten alakertaan ja sanoi antavansa hyvaa laaketta. Seurasin hanta, kun en saanut kieltaydyttya. Isanta kaivoi hyllykkojensa katkoista pelottavan nakoisen pullon, jossa oli kirkkaan sinista nestetta. Sita han sitten olisi kaatanut kurkkuuni, mutta siina vaiheessa onnistuin kieltaytyyn. Koin ihmeparantumisen ja sanoin, ettei minulla enaa ole juurikaan kurkku kipee.Mahatma Gandhi on aikoinaan yopynyt tuossa samassa majatalossa ja itse rakennus on 1800-luvulta.Nyt pitaa lopettaa.Ulkona tapahtuu jotain jannaa:varmaan mielenosoitus.Syomaankin pitais lahtea.

---