Ympyra sulkeutuu: jalleen Delhissa

---

Matka Katmandusta Birganjiin sujui yllattavan hyvin, vaikkakaan ei tietenkaan taysin ilman kommelluksia, kuten ei Nepalissa koskaan mikaan.

Aamulla otimme riksan kohti bussiasemaa. Eraan ison tien varressa han alkoi selittamaan, etta jattaisi meidat siihen. Han osoitteli bussien menevan siita ja kehotti meita vain kysymaan, mika menisi rajalle. Jotain han myos mutisi bussiasemalta lahtevien bussien kalleudesta. Yritin sanoa, etta pienella hintaerolla ei nyt tassa tapauksessa olisi valia,kunhan bussi vain kulkisi. Han ei kuitenkaan ymmartanyt tai halusi vain itse paasta helpommalla ja jattaa meidat jo siina vaiheessa matkaa pois kyydista. Jaimme kiltisti tienreunaan ja melkein samantien tuli bussi,jossa kyytiinheittaja-poika nyokytteli meidan kysymyksillemme ja alkoi raahata rinkkoja kohti bussia. Varmistimme viela eraalta matkustajalta, etta bussi todella menisi Birganjiin. Han nyokytteli, mutta tokaisi "Tama on todella hidas". "No niin, Tamanhan juuri halusinkin kuulla!Mitenhan hidas bussi on kyseessa jos paikallisetkin pitavat sita hitaana" ajattelin. Kysyimme,kuinka kauan aikaa menisi ja vastaus oli, etta kolmelta oltaisiin perilla. "Eihan se sitten ole ollenkaan hidas!", tuumimme helpottuneina.

Pysahtelimme monia kertoja. Yhdessa pysahdyspaikassani soin elamani parhaita luumuja! Nepalissa monet hedelmat ovat uskomattoman hyvia. Ne ovat lahes kaikki luomuja, koska lannotteisiin ei ole useinkaan varaa. Nuo luumut olivat yhta aikaa hyvin makeita ja kirpeita. Ne olivat hyvin pienia, kuten useinkin luomuhedelmat ja ostin niita moneen otteeseen lisaa. Intooni vaikutti myos rehellinen myyja. Usein vahan vanhemmat myyjat ja lapset eivat pyyda liikaa,vaikka kylla hekin osaavat huijata. Nyt nuo luumut olivat vain rupian kappaleelta,mika oli varmasti oikea hinta.

Yhdessa pysahdyspaikassa huomasin akkiseltaan, etta rinkkamme oli nostettu tienposkeen. Mita,aikooko joku omia ne itselleen! Vahan siina ihmettelin ja viitoin rinkkoihimme pain,kunnes joku tuli viittomaan meidat ulos.Selvisi,etta tulisi vaihtaa bussia! He olivat kylla vaittaneet, etta juuri tuo bussi menee perille asti. Kalle valmistautui jo nostamaan mekkalan jos meidan lippumme eivat kavisi vaan pitaisi ostaa uudet. Onneksi vanhat liput kavivat. Tuossa vaiheessa selvisi myos, etta emme viiden tunnin matkalla olleet edenneet yhtaan etelemmaksi! Olimme matkanneet vain lantea kohden ja jopa hieman pohjoisemmaksi! Jostain syysta bussit eivat kayttaneet Katmandusta suoraan etelaan menevaa tieta. Silloinkin kun tulimme Katmanduun,olimme lahestyneet sita lannesta. Olisi kiva tietaa,olisivatko mitkaan bussit menneet suoraa reittia,vai eiko tuo tie jostain syysta ollut kaytossa. Joka tapauksessa tuo kiertotie ei ollut mikaan pikku mutka, vaan lahes kolminkertaisti kilometrimaarat.

Tuon bussin vaihdoksen jalkeen meilla oli huonommat penkit ja romumpi bussi, mutta etenimme sentaan suoraan kohden rajaa. Neljan jalkeen olimme rajalla (olimme lahteneet 7 aamulla) ja olihan se hieman vilkkaampi raja kuin siihen astiset. Itaisella ja lantisella rajalla oli ollut tosi hiljaista, vain paikallisten pyoraliikennetta ja jokunen rekka. Tuolla etelaisella rajalla rekat tukkivat liikenteen taysin! Riksamme yritti epatoivoisesti puikkelehtia niiden seassa huonolla kuoppaisella hiekkatiella, mutta vahan valia jaimme jumiin. Riksakuski joutui hakkaamaan rekkojen kylkeen, etta ne peruuttaisivat tai menisivat ereen pain muutaman sentin. Kun paasimme Nepalin rajavartiokopille, siella ei nakynyt ketaan! Leimasimet olivat poydalla,joten oli jo lahella,ettemme itse lyoneet leimoja. Kyselimme eraalta tosi ystavalliselta ja iloiselta naissotilaalta,ja han soitti jonnekin radiopuhelimellaan. Han sanoi, etta aija on jossain alueen ulkopuolella. Miten tyopaikalta voi noin vain lahtea johonkin lusmuileen! Tuo on kuitenkin Nepalin paaraja ja ketaan ei ole tarkistamassa passeja! Aikamoista huolimattomuutta, mutta sellaista elama Nepalissa tuntui olevan:mihinkaan ei suhtauduttu kovin vakavasti tai vastuuntuntoisesti.

Puolisen tuntia odottelimme, kunnes passintarkastaja suvaitsi saapua. Riksakuskimmekin oli jo niin tylsistynyt odottelemaan, etta han yritti Intian puolella pyytaa lisamaksua.Intian puolella toimistossa oltiin paikalla ja sopivan yrmyn nakoisina. Mies oli hyvin vakavanoloinen, mutta sitten han alkoi yhtakkia heittaa vitsin tynkaa. Han naureskeli, kun sanoimme olevamme naimisissa. Han ei meinannut uskoa, etta olemme samanaikaisesti opiskelijoita,silla Intiassa ei yleensa menna naimisiin ennen ammatinhankintaa. Han yritti moneen otteeseen tivata, etta enko olekin kotiaiti. Ei hanelle mennyt perille, etta minakin opiskelen yliopistossa! Han oli jotenkin ihmeellisen vanhakantaisen oloinen! Kaikenlisaksi hanella oli taas tuo intialaisille tyypillinen alemmuuskompleksi omasta maastaan. "Miksi, ette ole Intiassa kuin viikon, etteko pida Intiasta?" Sanoimme olleemme Intiassa jo puolisen vuotta, jolloin hanen kasvonsa vahan kirkastuivat.

Rakxaul, jota kutsuimme Raksuksi ei mitaan syvempia rakkauden tunteita herattanyt. Loysimme aivan viihtyisan hotellin(Surya), mutta senkin tasokkuutta vahan himmensi generaattori, joka puksutteli kaynnissa pitkalle iltaa.Kavimme kysymassa, milloin se sammuisi, silla se puski huoneeseemme pakokaasun tuoksuista ilmaa ja hairitsi aanellaan. Yhdeksalta piti sammua, mutta kylla se senkin jalkeen useaan kertaan lahti paalle.Kalle kavi jossain vaiheessa heittamassa generaattoria roskakorilla,kun han oli niin artynyt. Onneksi televisiosta alkoi hyva elokuva niin valvoimme mielellamme sen aikaa, etta generaattori viimein sammui ja ikkunat pystyi aukasemaan hapen kulkemiseksi.Raksusta ei loytynyt edes mitaan ravintolaa! Kiertelimme pitkaan kaupungilla ja kuulimme huhuja, etta jokin paikka pitaisi olla, mutta emme sinne koskaan loytaneet. Biharin osavaltiossa ei ylipaataan oikein missaan kaupungeissa ole ollut ravintoloita! Ihmiset soivat katukeittioissa. Muutenkin Bihar kylla erottui selvasti muiden osavaltioiden joukosta koyhyydellaan. Ei West Bengal tai moni muukaan niin kovin rikas ollut, mutta Biharissa koyhyys kylla nakyi konkreettisemmin. Se nakyi teiden huonossa kunnossa, oikeasti nalkaisilta nayttavien maarissa, rahjaisissa rakennuksissa, kauppojen tuotemerkkien suppeudessa ym. Ostimme sitten nuudelipaketteja ja keittelimme vedenkeittimellani nuudelisoppaa.

Kallella on varmaan junamatkastaan enemman sanottavaa kuin minulla. Ei naissa ylemmissa luokissa koskaan tapahdu mitaan jannaa, se on niiden varjopuoli. Muutenhan siella oli kylla taas tosi leppoisa matkustaa. Kukaan ei edes sanonut minulle mitaan, paitsi ihan lopussa minua haluttiin kuvata. Lueskelin ylapetillani puhtaiden valkoisten lakanoideni valissa. Joskus yolla oli hieman kuuma, kun joku sammutti ropelin, mutta muuten lampokin oli ihanne. Ei ollut niin kylma kuin viimeksi. Ilmastointi oli vahan tehottomampi kuin 2 ac luokassa, mutta muuten tuo 3 ac oli kylla aivan samaa tasoa. Mitaan muuta konkreettista eroa en huomannut kuin, etta sankyja oli nyt kolmessa kerroksessa ja mitaan verhoa ei ollut hyttejen ja kaytavan valissa.

Aika nalkahan se kylla oli tuolla matkalla! Olin ostanut evaaksi vain hedelmia ja kekseja, koska juuri muuta ei ollut myyty kaupoissa tai kojuissa.Ajattelin ostaa asemilta paistosruokia, mutta he olivat taas paistelleet niita valmiiksi. Kaikki leivat ja muut kokkaukset olivat aseteltu paljaan taivaan alle kojujen tiskille. Karpaset pyorivat niissa ja varmasti kaikki poly ja lika mita asemilla leijuu jokapuolella laskeutui niihin. Ei ne paljon ruokahalua herattaneet! Niin pienilla toimilla noistakin ruuista saisi syotavia! Vain jokin kupu paalle. Vahan alkoi arsyttamaan! Yhdessa vaiheessa onneksi loysin omeletin paistelijan ja sain syoda sellaisen leipien kera. Se olikin ainut lammin ateria.

Nyt olemme jalleen Delhissa! Majottauduimme tiibetilaisalueelle, koska olimme kuulleet taman olevan rauhallista seutua. Munkit ovatkin kylla taas ihailtavan leppoisia ja kohteliaan oloisia. Intialaiset saheltajat kuitenkin hieman pilaavat taas tatakin aluetta. Jo oli askenkin ulkona joku korvanpuhdistelija tarjoamassa palveluitaan. Myos aitiin tuttipullon ja lapsen kanssa tormasimme. Kirsti oli varoittanut meita naista maidon kerjaajista. Maito on taalla niin kallista, etta siita saa hyvat tulot myymalla tolkin takaisin kauppaan jos joku hyvaa tarkoittava lansimaalainen sattuu ensin maksamaan aitille taman maitopurkin.Siis juuri koskaan maito ei paady lapselle! Mihin lapsi edes tarvitsisi lehmanmaitoa, aidithan imettavat heita?

Nyt alkaa olla reissu loppusuoralla. Enaa nelja kokonaista paivaa taalla ja sitten lento kotiin. Ehka se on jo aikakin palata, kun terveyskin taas vahan reistailee kummallakin. Kallella oli pitkaan ripuli, mika on nyt jo parempana, mutta on saanut hanet laihtumaan entisestaan ja minulla pikku kuumeilut iskevat aina valilla. En tieda ovatko nuo kuumeilut koskaan pois olleetkaan, jossain vaiheessa kyllastyin mittaileen lampoani. Joka tapauksessa ayurveda tuotteilla oloni on pysynyt suhteellisen virkeana, ja aivan toimintakuntoisena. On kuitenkin jo muustakin syista kiva palata. Jos tanne jaisi, pitaisi menna jonnekin Nepalin maaseudulle tai ainakin Pohjois-Intiaan. Siella on vahan parempikaytoksisia ihmisia ja tietty ilmastokin on miellyttava. Erityisesti alan kyllastya naihin intialaisiin saheltajiin! He eivat koskaan kuuntele mita heille sanoo! Junassakin yritin kysya, milloin olisimme perilla, mutta he vain kysyivat :viela yksi kuva? Myos se, etta ihmiset saattavat kesken kulkunsa pysahtya kadun reunaa tuijottamaan, ei oikein ole miellyttavaa kaytosta.

---