Advertisement
Published: August 8th 2007
Edit Blog Post
Aamulla herättiin Lijangissa ja jätettiin toinen rinkka säilöön. Aamupala vetäistiin yhdessä matkanvarrelle eksyneistä kahviloista. Aamupalan aikana meitä käytiin häiritsemässä pariin otteeseen. Ensimmäinen kaupunkiopas-ehdokas hätistettiin hyvällä tuloksella pois, mutta sitten tuli pari naista jotka tuli tyrkyttämään meille jotain. Ei me tiedetä mitä se oli, koska he eivät puhuneet englantia ja heidän näyttämässä esitteessä luki kaikki kiinaksi. Paperilapusta saatiin vain hinta selville. Ehkäpä naiset eivät ole ihan vielä valmiita viemään ulkomaalaisia turistiretkilleen. Varsinkin kun olivat aika töykeitä vielä. Istuivat vain viereiseen pöytään ja alkoivat osoittelemaan vuoroin meitä vuoroin paperilappustaan ja hokivat kovaan ääneen ”Juu gou!!” Onneksi tajusivat lähteä lätkimään. Semi-hyvän aamiaisen jälkeen lähdettiin metsästämään taksia, joka heittäisi meidät bussi-asemalle. Kyllähän me sellainen löydettiinkin, mutta ei puhuttu yhtään samaa kieltä, joten jätettiin taksireissu väliin. Onneksi vieressä oli turistikoppi, jossa englantia taitava nuorimies opasti meidät bussiin, joka vei meidät asemalle. Bussiasemalle saavuttiinkin juuri oikeaan aikaan, sillä bussi lähti 10 minuutin kuluttua saapumisesta ja vietiin luultavasti viimeiset paikat. Siinä sitten köröteltiin kolmisen tuntia Qiaotou-nimiseen kylään. Matkan varrella jouduttiin siankuljetusvaunun taakse. Onneksi kuskikaan ei tykännyt tuoksusta, vaan painoi kaasua ja päästiin ohi. Siat olivat kaltereiden takana ja kärsää ja saparoa pullisteli kaltereiden välistä. Onneksi kukaan ei polkenut pyörällä vierestä kun yksi possuliini päätti helpottaa oloaan. =)
Qiaotouhun saavuttuamme alkoi sataa vettä. Aikamme palloiltua löysimme lipunmyyntipisteen. Sisäänpääsy Tiger Leaping Gorgelle maksoi viisi euroa lurjus, mutta lipputoimiston olisi voinut myös kiertää jostain. Koska meitä ei innostanut idea eksyä jonnekin kylän takametsiin, päätettiin reilusti maksaa. Pikaisten juustoleipien jälkeen lähdettiin tarpomaan mäkeä ylöspäin. Yhdessä vaiheessa sade kiihtyi sen verran, että pidettiin puun alla pieni tauko ja lisäiltiin sadevarustusta. Ensimmäisenä päivänä käveltiin vain pari tuntia, koska vesisateessa kävely ei ollut kovin miellyttävää. Yövyttiin Naxi-perheen majatalossa. Hyvä kuva paikasta tuli jo silloin, kun saavuttiin sateessa ja istuttiin pöytään, niin tyttö toi meille lämmintä teetä juotavaksi. Oltiin paikan ainoat asukit kunnes illalla tuli toinen pariskunta lapsen kanssa. Huone maksoi yhteensä kolme euroa, joten ei päästy köyhtymään.
Aamulla ripotteli vielä hieman vettä, joten laitettiin suosiolla sadekamat päälle. Erinomaisen aamupalan jälkeen maksettiin lasku. Yöpyminen ja runsas illallinen juomineen sekä aamiainen tulivat maksamaan yhteensä 8,5 euroa. Tämä toisen päivän kävely olisi rankin, koska kävelisimme ”28 mutkaa”-nimistä reittiä pitkin. Nuo 28 mutkaa tarkoittivat jyrkästi ylöspäin menevän serpentiinipolun käännöksiä. Me laskettiin kyllä noita mutkia olevan about 35 kipaletta, joten mistä lie nimi tulee. Ylämäkeä käveltiin päälle pari tuntia, joten jalat olivat spagettia kun mutkien jälkeen oltiin lopulta näköalatasanteella. Ikävä kyllä oltiin keskellä pilveä eikä nähty mitään. Keli
oli kuitenkin parantunut sen verran, ettei vettä enää ripottanut. Näköalatasanteelta jatkettiin matkaa puolitoista tuntia (nyt enemmän alaspäin, joka sekin kyllä tuntui jaloissa), kunnes tultiin majataloon, jossa otettiin hieman teetä ja lepuutettiin jalkoja. Sieltä käveltiin taas puolisentoista tuntia seuraavaan majataloon, jossa sitten mutusteltiin myöhäistä lounasta. Sieltä taas käveltiin parisen tuntia Walnut Garden-nimiseen kylään jossa yövyttiin. Matkan varrella kävelimme jyrkkiä kallionrinteitä, joiden lomassa oli monia vesiputouksia. Maisemat olivat todella upeat ja pohdittiinkin oliko maisemat jopa paremmat kuin Perussa. Ainakin yhtä hyvät olivat.
Kylään päästyämme ajattelimme mennä yhteen tiettyyn majataloon mitä oli suositeltu. Sinne päästyämme kuitenkin huomattiin, että joku länsimaalainen natsi-jaosto oli vallannut paikan ja he joivat kaljaa majatalon keskuspihalla. Koska meitä ei huvittanut olla huoneessa koko aikaa, eikä toisaalta keskustella filosofiaa pilvessä olevien punkkareiden kanssa, päätettiin vaihtaa paikkaa. Onneksi sadan metrin päässä oli toinen paikka, jossa oli paljon rennompi tunnelma. Huone saatiin taas kolmella eurolla, joten ei ollut kallista. Rankan kävelyn jälkeen palkittiin itsemme suihkulla, hyvällä illallisella ja muutamalla oluella.
Aamulla taas ”pirteinä” aamupala mutusteltuamme lähdettiin jatkamaan matkaa. Nyt määränpäänä oli Daju-niminen kylä, josta lähtisi tasan yksi bussi päivässä (13:30) kohti Lijiangia. Kävely sinne oli paljon helpompaa kuin edellisinä päivinä, koska matkaisimme sinne suurimman osan tasaisia teitä (tai näin ajateltiin).
(1. pv) Maisemaa
Patikoinnin alkumetreiltä Alkutaival olikin asfaltoitua tietä, jota saatiin tallailla ihan rauhassa, koska rinteiltä pudonneet kivenjärkäleet olivat sulkeneet tien autoilta. Matka taittui vallan mukavasti auringon mukavasti paistaessa. Päästäksemme Dajuun meidän piti kuitenkin ylittää kanjonin läpi menevä joki. Tämä tarkoitti sitä, että meidän piti laskeutua jyrkkää vuoren seinämää alas, niin että jalat taas tutisivat alas päästyämme. Siellä piti olla paikallinen lautta joen yli, mutta ei me siellä aluksi ketään nähty. Sitten onneksi kuultiin joen toiselta puolelta älämölöä ja nähtiin kuinka lautturi laskeutui vastapäistä rinnettä vaimoineen ja viittoi meitä oikeaan paikkaan. Siinä sitten venailtiin, että he tulivat paatilla meidän rannalle. Heti kun päästiin paattiin, alkoi rahapolitiikka kuskin hokiessa ”money money” hieroen sormipäitään. Hinnaksi kaveri sanoi kahdenkymmenen metrin joen ylityksestä kolme euroa per lurjus, vaikka me oltiin luettu että eurolla pitäisi päästä yli. Kaverille ei meidän tarjoama hinta yhteensä kolme euroa kelvannut, joten noustiin paatista ylös. Mies tarjosi meille ylitystä yhteensä neljän euron hintaan, joten pohdinnan jälkeen tartuttiin siihen ja hypättiin takaisin kyytiin. Joen yli olisi päässyt toisestakin paikasta, mutta sinne olisi mennyt kävellen 1,5 tuntia. Tietysti ensiksi meidän olisi pitänyt kiivetä takaisin tielle, josta pelkkä laskeutuminen kesti puolisen tuntia. Ehkä tehtiin ihan fiksusti että maksettiin, vaikkakin tunnettiin itsemme riistetyiksi. Se olisi kyllä ollut aika hauska
skenaario, että kummatkin osapuolet kävelevät puolisen tuntia joelle, jossa sitten ei tehdä diiliä ja kummatkin kävelee takaisin ylös..
Toiselle puolelle päästyämme meidän piti kävellä kanjonin pohjalta ylös. Siihen meillä meni taas reilut puoli tuntia. Ylhäällä oli parkkipaikka, jossa piti olla joku check-point ja siellä kaveri, jolle voisi maksaa autokyydistä Dajunin kaupunkiin. Olihan siellä check-point, mutta ei siellä ketään ollut, muutamaa hevosta lukuun ottamatta. Kello oli tässä vaiheessa 12:10 ja bussi lähtisi 13:30. Ongelmaksi muodostui se, että kaupunkiin kävelisi huhujen mukaan puolessatoista tunnissa, joten ehtiminen näyttäisi aika epätodennäköiseltä. Kiirehdittiin parhaan kykymme mukaan jalat maitohapoilla, mutta ajan edetessä näytti epätodennäköiseltä että ehdittäisiin bussiin. Kivitie vaan jatkui ja jatkui ja epätoivoisena käytiin vielä paikallisen maatilan pihallakin huutelemassa, jos vaikka isäntä viitsisi käynnistää peltilehmänsä ja heittää meidät kaupunkiin. Huutoihin ei tullut mitään vastakaikua, joten se siitä ideasta. Kaiken kukkuraksi Katjan toinen lenkkari sanoi sopimuksen irti pohjan irrotessa. Olisi sittenkin pitänyt ostaa ne vaelluskengät, mitä aiemmin oltiin Kunmingissa katseltu!! Tässä vaiheessa kello oli jo sen verran, että hei hei bussi. Siinä sitten rauhassa zippailtiin maaseudun läpi ja katseltiin kuinka paikalliset maajussit kyntivät peltoa vesipuhvelin avustuksella ja noukkivat joukolla riisiä pellosta. Teollinen vallankumous ei ole oikein yltänyt tänne vielä..
Koko matka joelta kylään oli
päällystetty mukulakivillä ja tiellä oli leveyttä kolmen kaistan verran. Koko parin tunnin matkan aikana vastaan ei tullut yhtään autoa, joten ehkäpä joku on tehnyt pienen ylimitoituksen tai sitten paikallisilla on ollut tekemisen puutetta. Kylään päästyämme kyseltiin bussia, mutta vastaukseksi saatiin, että se oli jo mennyt eikä päästäisi mihinkään. Siinä sitten pohdittiin mitä tehtäisiin ja sopivasti tuli sellainen mini-paku paikalle täynnä natiiveja. Taisteltiin kielimuurin kanssa viitisentoista minuuttia ja lopputuloksena saatiin kaksi lippua Lijangiin yhteensä kuuden euron hintaan, juuhuu!! Paku lähti sopivasti vasta tunnin kuluttua, joten ehdittiin käydä murkinoimassa. Oltiin vaellettu koko päivä ja jalat olivat aika tohjona. Vihjeenä kaikille vaeltajille, että ei kande vetää edellisenä iltana kuutta olutta, koska se voi vaikuttaa seuraavan päivän suoritukseen.
Automatka meni rattoisasti, tosin ensimmäinen tunti mentiin pelkkää ylämäkeä mukulakiveä, joten pomppuista kyytiä oli. Matkalla pohdittiin, että siinä on taas kiinalainen laittanut mukulaa toisen viereen. Auton ollessa vuoren huipulla maisemat olivat mahtavat. Loppumatka meni mukavasti asfalttitietä pitkin, haistellessa matkustajakavereiden röökinkäryä. Lijangiin saavuttiin kuuden aikaan illalla. Kaiken kaikkiaan mahtava reissu, kuten kuvamäärästä näkee!! =)
Advertisement
Tot: 0.148s; Tpl: 0.014s; cc: 18; qc: 82; dbt: 0.0959s; 1; m:domysql w:travelblog (10.17.0.13); sld: 1;
; mem: 1.3mb
MAMA
non-member comment
Huh-Hui-Jaa!
Kyllä nyt alkaa olla taviskin jo tutkalla. On noi stoorit ja kuvat vähintään tuhannen ja yhden yön tarinoista. Siellä sitä nyt turistia hemmotellaan. Siittä vaan, maallinen matkaaja, raikkaaseen vuoristoilmaan pique-niquelle, riisipuikot repusta ja vasaramatoa koukkuun! Muutoinkin rikas perinneruokakulttuuri. Henkistä nälkää puolestaan ravitsee aina niin rehti ja avulias paikallisväestö. Maisemat kävis kyllä "pohojanmaalaasta enempi ku katteeks". Juu gou, vii envii!