Advertisement
Published: April 30th 2009
Edit Blog Post
Kauan odotetun ja kauan kestäneen reissumme viimeisetkin viikot, päivät ja hetket ovat nyt takana. Fyysisesti olemme olleet kotimaan kamaralla jo melkein kaksi viikkoa, mutta henkinen paluu on vielä aika lailla kesken, enkä osaa edes ennustaa, milloin se on kokonaan ohitse. Ehkä joskus. Viiden kuukauden pituinen matkamme oli niin pitkä ja vaikuttava, että omaan suomalaiseen elämään palaaminen vie aikaa.
Viimeiset viikot vietimme siis Balilla ja sen lähellä olevilla muilla saarilla. Aika kului, kuten sitä ennenkin, pääasiassa paikallisten ystäviemme kanssa rennosti oleillen, jutellen, pelaillen, illallistaen...
Olen ehkä joitain paikkoja jo mainostanut paratiisimaisiksi, mutta Gilin saaria ei oikein muutenkaan voi kuvailla. Kolmella vieretysten olevalla pikku pikku saarella ei ole moottorikulkuneuvoja ollenkaan, vaan siellä liikutaan omin jaloin taikka hevoskärryillä. Rauha on siis taattu - ainakin sillä hiljaisimmalla niistä kolmesta, Gili Menolla, jonka me valitsimme. Menolta löytyivät lisäksi saarten kauneimmat biitsit, joten valinta ei ollut vaikea. Eräänkin illan vietimme kuljeskellen rantoja pitkin saaren ympäri kuun loisteessa. Muiden saarten valot välkkyivät kapeiden salmien takana, ja aaltojen mentyä hiekalla näkyi erikoisia pienenpieniä pyöreitä hohtavia eläimiä.
Parasta Menolla oli rauhan, mukavien ihmisten ja maanpäällisten maisemien kauneuden lisäksi uskomaton vedenalainen maailma. Saarta kiertävät huikean kauniit ja monenkirjavat korallit; näimme esimerkiksi pikkuisia joulukuusen näköisiä sekä valtavia lautasen mallisia.
Niitten lomassa uiskenteli tietenkin mitä erikoisimpia kaloja, mutta mikä upeinta, myös suuren suuria merikilpikonnia! Näimme niitä sekä lasipohjaisesta veneestä että snorklatessa. Ihmeellistä.
Gilien lisäksi kävimme myös Nusa Lembonganin saarella, joka on aivan Balin kupeessa. Siellä ihmettelimme kauas karkaavaa laskuvettä, joka paljasti hiekkarannasta alkavat laajat merileväpellot. Niiltä paikalliset keräsivät korinsa ja veneensä täyteen tuota erikoisen näköistä vihreää ja ruskeaa kasvustoa, joka menee kuulemma pääosin vientiin.
Lembonganilla vietimme aikaamme kahden mukavan ruotsalaistytön kanssa. Makoilimme Unelmarannalla, pelasimme palloa ja korttia - vallan leppoisaa.
Balin saarellakin latasimme aurinkoakkujamme monilla eri rannoilla. Kauneimman etsiminen jäi kuitenkin vielä kesken.
Lopulta sitten koitti aika hyvästellä Bali ja sen ihmiset. Lähteminen on aina haikeaa, mutta kyllä meistä jo tuntui siltä, että on aikakin meidän nousta koneeseen. Jos ei lähde, ei koskaan voi myöskään palata takaisin.
Paluumatka oli pitkä. Ensimmäiseen etappiimme Singaporeen saavuimme (taas) keskellä yötä, mutta nyt olimme niin onnekkaita että saatoimme kertoa taksikuskille ystäviemme osoitteen ja nukkua heidän kodissaan loppuyön. Päivällä kiertelimme heidän kanssaan kaupungilla (edellisellä kerralla sairaana saadut hatarat mielikuvat osoittautuivat paikkaansapitäviksi), ja sitten palasimme takaisin kentälle. Hong Kongissa vaihdoimme vain nopeasti konetta. Amsterdamin kentällä ihmettelimme sitä, kun kaikki ihmiset olivat niin isoja ja pitkiä! Minne kaikki tutut ja turvalliset, pienet
ja ruskeat olivat yhtäkkiä ympäriltämme kadonneet... Koneen laskeutuessa Helsinkiin ajattelin, että olimme saapumassa eksoottisimpaan paikkaan jonka tiesin. Tropiikista oli jo ehtinyt tulla minun normaalini.
Tiedättekö, että täällä Suomessa tosiaan on aika eksoottista. Ensimmäisellä lenkillä lähimetsässä minulle valkeni, että todella asumme ihan pohjoisessa. Luonto on karu, värit haaleita, havupuut vankkoja, hyönteiset pieniä. Iltaisin on valoisaa tosi pitkään, ja valo on ihan erilaista kuin mihin olen tottunut: lempeää ja jotenkin väritöntä. Metsän pohjaa peittävät sammalet tuovat mieleeni meren pohjan pehmeät korallit. Suurin ero niiden välillä on se, että korallit huojuvat merivirran mukana sinne tänne, kun taas sammalet pysyvät koko lailla paikoillaan.
Taivaan värit ovat täällä tosi vaihtelevia. Iltaisin näkee vaikka minkälaisia hienoja sävyjä. Taivaalla kulkevat pilvetkin näyttävät jotenkin erilaisilta kuin tropiikissa.
Kadulla tai metsässä vastaantulijoilla on kovin toisenlainen katse kuin mihin olen tottunut. Täällä ihmiset yleensä lähinnä eivät katso, tai jos katsovat, katseessa on harvoin uteliaisuutta ja silloinkin vain häviävän pienen hetken ajan; sitten katse kääntyy nopeasti jo pois. Kukaan ei katso pitkään, eikä varsinkaan huuda perään. Se on myös aika virkistävää. Saa olla rauhassa, tosin myös haluamattaan.
Moniin arjen asioihin tottuu aika nopeasti. Pari päivää saapumisen jälkeen, kun lähdin ajamaan autolla, piti kuitenkin miettiä kaksi kertaa, kummalla
puolella täällä ajetaankaan. Nyt osaan jo varmaan katsoa oikeaan suuntaan kun ylitän katua. Jalkakäytäviin voi täällä enimmäkseen luottaa, ei tarvitse tarkkailla ammottavia aukkoja joihin helposti taittaisi jalkansa. Ihmiset liikkuvat pääosin autoilla, eivät mopoilla. Ympärillä kuulemastaan puheesta ymmärtää suuren osan. Kaupoissa voi puhua samaa kieltä jolla yleensä ajattelee. Hanasta voi juoda. Ruokaan voi suhteellisen vapaasti koskea omin sormin. Koskaan ei ole kuuma (paitsi jos on tyhmyyksissään laittanut ihan liikaa vaatteita), mutta kylmä sen sijaan on. Ilman lämpötila sallii urheilun harrastamisen muulloinkin kuin auringonnousun ja -laskun aikoihin. Ja auringonnousu ja -lasku muuten kestävät tosi kauan.
Elämä on täällä siis kaiketi sellaista kuin ennenkin. Tavallista, mutta silti minusta kummallista. Tällä hetkellä sitä kelluu jossakin ihmeellisessä välitilassa, ei tunne olevansa oikein missään eikä oikein osaa mitään. Ei muista, miten täällä elettiinkään. Kaikkea aiemmasta elämästäni en kyllä aiokaan ottaa takaisin, esimerkiksi kalenteriani en suostu ahtamaan liian täyteen. Elämässä pitää olla avaruutta ja tilaa, aikaa ajatella ja olla. Toisin matkoiltani tänne myös lisää huumoria ja elämäniloa, suoruutta ja aitoutta sekä ennen kaikkea rentoa ja tyytyväistä elämänasennetta. Niistä riittää myös jaettavaksi, ota sinäkin!
Advertisement
Tot: 0.116s; Tpl: 0.014s; cc: 12; qc: 27; dbt: 0.0272s; 1; m:domysql w:travelblog (10.17.0.13); sld: 1;
; mem: 1.1mb
Luara
non-member comment
Kaipaa hiekkaterapiaa...
Miten musta tuntuu välillä, että reissusta on jo kauheen kauan! Ja kaipaus iskee etenkin kuvia katselessa... Se meri! Ne ihmiset! Se hiekka! Se vapaus! Lehmät :) Elettiin loppujen lopuksi tosi paljon maalaiselämää, ja se on kyllä Suomi-arjesta KauKaNa. Mistä saatais lehmäystäviä?