Autiohkoilla saarilla

---

Joulukuu vierahti Tyynenmeren saarilla ja bloginkirjoittajat taisivat jamahtaa ns. saariaikaan, koska talla palstalla on ollut kovin hiljaista. Kuukaudessa ehti tapahtua paljon ja toisaalta taas suurimman osan aikaa ei mitaan - mika oli tarkoituskin. Kaiken maailman matkablogit ovat taynna tarinoita siita, kuinka palmut huojuivat, vesi oli kirkkaan turkoosia ja hiekka valkoista, joten ei niista sen enempaa. Alla olevat tarinat kertovat siis niista vahaisista ajoista, joita ei ole vietetty riippumatossa tai rannalla.

Puutarhuri

Jonkinlainen alustava paatos kayda joskus Vanuatulla lienee syntynyt noin 30 vuotta sitten, suomalaisten suosikkilehden Aku Ankan myotavaikutuksella. Eraassa ankkatarinassa paasankarille koittaa jalleen kerran kapalamaki, velkojia, vihaisia sukulaisia ym. vainoajia pitaa lahtea pakoon mahdollisimman kauas. Niinpa viimeisessa puhekuplassa Aku huutaa veljenpojilleen tiedon mista hanet tavoittaa: Poste Restante, Vanuatu.

Lentomatka Vanuatulle sisalsi hammentavan paljon laulua ja leikkia normaaliin reittilentoon verrattuna, eika Port Vilan kansainvalisella lentokentallakaan meno ollut kovin kankeaa: aulassa soittanut kolmihenkinen perheorkesteri luukutti paikallisia iskelmia jonkin ukulelentapaisen soittimen saestyksella.

Passien aimistelyn jalkeen kaikkia valkolenkkarituristeja oli joku vastassa, mutta meilla ei mitaan tietoa jatkokyydista, saatika delegaatiota odottamassa, joten ei muuta kuin paa edella kaivoon. Talla metodilla oppii aika paljon eri maiden julkisen liikenteen jarjestelyista. Vanuatulla jarjestelyt ovat mielenkiintoiset ja hmm... joustavat. Bussit menevat sinne minne matkustajatkin - silloin kun on tarpeeksi ihmisia kertynyt paikalle. Bussipysakit ja -asemat ovat ei missaan/ kaikkialla, sen kuin viittiloit jonkun pysahtymaan. "Bussi" on tosin melko juhlava ilmaus vanhoille Hiace-pakettiautoille, jotka olisi missa tahansa muualla asetettu ajokieltoon. Sellaiseen sopii kuitenkin - naemma - helposti jopa 15 ihmista.

Moninaisten vaiheiden jalkeen - erityiskiitokset rastafarille ja puutarhurille - paadyimme kuitenkin jotenkin pohjoiseen menevaan Hiaceen. Matka jatkui ja helpotuksesta huokailtiin, ei tosin kovin syvaan, silla paikallisten ominaishaju oli suomalais-ugrilaiseen nenaan kovin voimakas. Nyrpistely puutteelliselle hygieniatasolle loppui kuitenkin lyhyeen, silla parin paivan paasta huomasi itsekin haisevansa kuin edelliskesana kesamokin lattialautojen alle kuollut supikoira. Paivittaisista suihkuista huolimatta. Paattelimme taman johtuvan vanuatulaisesta ruokavaliosta - bataattia, tapiokaa, taroa ynna muita makeahkoja juureksia.

Piallysmies

Ensimmaiset viisi paivaa majoituimme "autenttisissa" oloissa: ruokokattoinen mokki, johon saatiin sahkoa generaattorin voimalla iltaisin 19-21. Luksuksena juokseva vesi ja vesiklosetti ja suihku mokin ulkopuolella. Juotavaksi saatiin makoisaa sadevetta ja ruuaksi sita mita isantaperheen kaapista loytyi (ok, totuuden nimessa on sanottava, etta turisteja varten oli paakaupungista haettu erityisherkut, pihvit ja kaikki, jollaisia kylan vaki ei syo kuin suurimpina juhlapaivina). Lahimmat kaupat ja ravintolat olivat 50 km paassa, kuten myos muut turistit. Olemisesta teki kiinnostavaa paikan isanta, Joel, joka vei vieraitaan mm. snorkkeloimaan turisteilta salaisiin (siis jos turisteja olisi) poukamiin ja kiipeilemaan valtaviin banyan-puihin. Joelin (n. 50 v.) puuhunkiipeamiskyvyt todettiin hammastyttaviksi. Ukko paineli puuhun sulavammin kuin keskivertohelsinkilainen kulkee Sokoksen liukuportaissa. Lisaksi laitettiin ruokaa perinteisin menetelmin maauunissa ja opittiin mika kasvi parantaa minkakin sairauden. Laheisista pusikoista olisi loytynyt rohtoja mm. selkasairauksiin, syopaan ja malariaan, mutta ei viitsitty kuitenkaan rasittaa itseamme miljardooriydella ja ottaa niita mukaan.

Ensimmaisina paivina tarinoitiin Vanuatun ja Suomen eroista ja todettiin ne joltisenkinlaisiksi. Parin paivan kuluttua homma meni kiinnostavammaksi, kun selvisi, etta Joel on paikallinen kylapaallikko ja varsin mahtava mies. Hanella on paitsi valtuudet vihkia pareja, myos (voimakkaasti) kehottaa heita menemaan naimisiin. Paallikko myos ratkoo lainopilliset ongelmat - poliisi ei ota vastaan jos asiaa ei ole kasitelty ensin oman kylapaallikon kanssa. Ja yleensa poliisia ei enaa sitten tarvitakaan. Viimeisina paivina homma meni viela kiinnostavammaksi, kun selvisi etta Joelilla (+ hanen vaimollaan ja nuoremmalla pojallaan) on yliluonnollisia uskonnollisia kykyja. Alettiin lukita ovet entista huolellisemmin yoksi ja odoteltiin paakaupunkiin paasya.

Mammasti

Loppuaika Vanuatulla rentouduttiin "normaalimmissa" olosuhteissa. Asuimme korealaisen mammastin majatalossa ja soimme paahtoleipaa aamiaiseksi. Lahistolla oli kauppoja ja ravintoloita ja kaikkea muuta mika tuo lansimaalaiselle ihmiselle turvallisuudentunnetta. Paivaretkilla kaytiin hienoilla palmusaarilla ja snorkkeloitiin huikeissa vedenalaisissa maisemissa, (ai niin, naista ei pitanyt kertoa) seka laskeuduttiin (ns. abseiling) 50 metria alas vesiputousta. Tutustuimme myos paikallisten suosikkijuomaan, kavaan, joka valmistetaan kavapensaan juurista. Hirvean nakoista ja makuista seka pahoinvointia aiheuttavaa. Emme suosittele.

Kirurgi

Fiji vastasi alusta alkaen odotuksia: turistoituneempi ja jarjestelmallisempi kuin Vanuatu. Viti Levun paasaarelta paettiin mahdollisimman pian katamaraanilla ulkosaarille, omaan rauhaan. Rauhaa sitten myos loydettiin, ensimmainen majapaikka sai Vanuatun kokemukset tuntumaan ns. kermatakapuoliluksukselta. Paikka sinansa oli upea, bungalowin rapulta pystyi loikkaamaan suoraan omalle valkoiselle rannalle (sori, taas), mutta enaa ei ollut puhettakaan generaattorisahkosta tai mokkiin tulevasta vedesta. Toisena paivana sentaan keksittiin, etta laskuveden aikaan pystyy kiertamaan laheisen niemen, jolloin paasee saaren toiseen "lomakylaan", josta voi ostaa olutta. Tietysti myos takaisin pitaa ehtia laskuveden aikana, joten henkilokohtainen happy hourimme oli melko rajoitettu.

Dieetti talla saarella oli hyvin samanlainen kuin Joelin vieraana, joten kuollut supikoira alkoi jalleen ilmoitella olemassaolostaan. Olimme kaikin puolin tyytyvaisia, kun keltainen katamaraani tuli noutamaan meidat viedakseen meidat seuraavaalle autiohkolle saarelle. Siella olosuhteet olivat jo paremmat ja tulipa kaytya Sinisella laguunillakin (niin, juuri se siita samannimisesta elokuvasta), mutta kelit alkoivat vahitellen heikentya ja pikkusaarielama muutenkin kypsyttaa, joten otettiin ennenaikainen check-out ja palattiin paasaarelle, mika osoittautui reissumme parhaaksi paatokseksi.

Seuraavana paivana Fijin ylle alkoi hyokkia sykloni, joka motitti pikkusaaret ja katkoi paasaareltakin sahkot, puhelinlinjat seka suurimman osan teista. Jos olisimme jaaneet alkuperaisen suunnitelman mukaan Yasawa-saarille, olisi seuraavalle lennolle ehtiminen ollut mahdotonta. Asuimme sahkokatkosta huolimatta tyytyvaisena intialaisen kirurgi-majatalonisannan (leikkaussali alakerrassa, vierashuoneet ylakerrassa) tanakassa kivitalossa ja katselimme luonnonvoimien hurjaa myllerrysta.

Johnny

Sykloni oli jatkamassa Tongalle samaa matkaa meidan kanssamme ja teki lennosta tavallista jannittavamman. Jatkolentomme pienille Ha'apain saarille oli - onneksemme - peruttu ja odottelimme paakaupungissa Nuku'alofassa saan selkenemista pari paivaa. Nuku'alofan rinnalla Pieksamaki on hurmaavan pittoreski koko perheen lomakaupunki, joten ei siita sen enempaa.

Vihdoin taivas kirkastui ja lahtolupa Ha'apaille saatiin. Kun astelimme lentokentan virkaa toimittavasta avokatoksesta kohti 14-hengen pikkukonetta, koetimme olla ajattelematta sita, etta taalla ei autojakaan huolleta, saatika etta niihin saataisiin jostain varaosia. Koneessa meilla oli eturivin paikat ja nakymat suoraan ohjaamoon. Siina sitten saatiin samalla Johnnylta (koneen lentaja) oppitunti siita miten pienkonetta lennetaan. Eihan se kovin vaikealta nayttanyt.

Majapaikkamme ja sen sijainti Foan saaren karjessa vastasi kaikkia niita trooppisia unelmia joita olimme lahteneet nailta saarilta hakemaan. Niiden tavallisten saariaskareiden lisaksi meloimme autiolle saarelle, surffasimme kajakeilla ja istuimme iltoja uusiseelantilaisen isantavaen ynna muiden saaren lankkareiden kanssa. Lahdon hetki oli haikea.

Emil

Joulunviettoon palasimme Tongan paasaarelle, Tongatapulle. Resortissa oli melko autiota, mutta jouluaattona paasimme virittelemaan jouluhenkea paikallisen koulun joulujuhliin. Ja loytyihan sita kinkkuakin syotavaksi: joulupaivana soimme kokonaisena paistettua sikaa ynna muita paikallisia herkkuja suuressa luolassa jarjestetyilla illallisilla.

Viimeisessa Tongan majapaikassamme tapasimme todellisen kaikkien travellereiden isan, sveitsilaisen Emilin. Han oli lahtenyt vaimonsa kanssa meidan reissuamme vastaavalle maailmanymparimatkalle vuonna 1984 - eika ole viela palannut kotiin. Emilin tarinoita todella hiljentyi kuuntelemaan, tuollainen 25 vuoden reissaaminen tuo aikalailla vakuuttavuutta ja perspektiivia. Siina ei enaa hotkyilla ostamassa postikortteja tai katsomassa maailman suurinta kahvikuppia. Hammastyttavinta on, etta pariskunta on matkannut koko ajan, tahan mennessa 166 maassa, omalla Land Cruiser -maastoautollaan. Oli aika omituinen naky parkkipaikalla sveitsin rekisterikilpineen. Jos tulee meri vastaan, niin auto laitetaan laivaan ja itse lennetaan edella ottamaan sita vastaan. Lisaa Emilin ja vaimon reissusta voi lukea (melko sekavilta) verkkosivuilta www.worldrecordtour.com.


Meidan vaatimattomalla pyrahdyksellamme on jo Uusi-Seelantikin lahes lopuillaan, joten tarkoituksena on saada lahipaivina myos taman etapin kertomus valmiiksi. Pysykaa kanavalla.

---

Comments

[m-l]

Saas nähdä kuinka Joelin into teihin vaikutti!!!! ;-D