Kävelyä ja kiipeilyä Saint Luciassa

---

SAINT LUCIA 13.-16.9.2009

Nyt tein vahingossa jotain vaarallista ja ajattelematonta. Kiipesin eilen Gros Pitonille, joka on 2619 metriä merenpinnasta ja Petit Pitonin sisarvuori. Molemmat vuoret ovat yhtä paljon Matterhornin näköisiä eli aika jyrkkiä.

Kyse oli väärinkäsityksestä. Toistin monta kertaa järjestäjälle että "no no mountain climbing but hiking yes". Keski-ikäinen rouva vakuutti, että hänkin on ”kävellyt” Gros Pitonin reitin monta kertaa. En usko, jälkikäteen ajatellen.

Gros Piton Nature Trail osoittautui kivenlohkareista kasatuksi poluksi, jota kuljetaan äkkijyrkästi ylös 2,5 tuntia, puolen tunnin levähdys huipulla ja samaa reittiä alas 1,5 tuntia. Nousu 777 metriä polun alusta. Vaikeusaste: vaikea.

Pitäisikö sanoa, että onneksi satoi, koska auringonpaisteessa olisin luovuttanut puolimatkassa. Opas kertoi, että kesällä puiden oksat ovat lehdettömiä. Ne eivät anna sellaista suojaa kuin nyt sadekaudella. Vai pitäisikö sanoa, että kaiken lisäksi satoi, mistä syystä kivet, puiden juuret, rungot ja oksat olivat very very slippery. Rapa roiskui naamaan asti. Valkoiset housut ovat nyt pilalla. Eikä huipulla nähnyt paljon mitään, muuta kuin hetkittäin kun pilvet leijailivat pois.

Vasta alas tullessa tajusin, kuinka vaarallinen reitti oli. Ihan kuin Tarzan-elokuvissa haparoimme kapeaa liukasta polkua vuorenseinämää pitkin, jolloin järjestään osa kantajista suistuu kuiluun kamalasti kiljuen. Roikuin liukkaissa oksissa ja rungoissa henkeäni pidätellen.

Ei, hauskaahan minulla oli. Maisemat ja ohikiitävät pilvet olivat erittäin unheimlich ja painottomuuden tunne huikaiseva. Vähän ylpeäkin olen, kun selvisin. Vasen jalka kestää näköjään nyt mitä vain, vaikka ei se vielä entisellään ole. Ensi viikolla Barbadoksella voin aloittaa lenkkeilyn kolmen kuukauden tauon jälkeen. Huojentavaa on myös se, että Inka Trail ei tuottane ongelmia, koska silloin kävelemme inkojen rakentamia teitä ja portaita pitkin eikä mitään Teuvan kivipeltoa äkkijyrkkää rinnettä ylös.

Verrattuna eiliseen koettelemukseen luontopolulla jännittävä oli myös maanantain kiipeäminen Soufrièren kaupungin pohjoisrinteelle. Tosin toisesta syystä. Kävelin nimittäin tietä pitkin. Miltei jokainen auto pysähtyi ja kuski kysyi, are you all right, can I help you, are you lost, lady. Tiellä käveleminen on täälläkin outo ilmiö.

Löysin mukavan ravintolan huipulta, La Haut Plantation, sokeriplantaasin entisen päärakennuksen, josta avautui näkymä Soufrièren kaupunkiin ja Pitoneille. Ravintolan terassilla kehkeytyi Agatha Christien romaaneista tuttu kohtaus. Viereisessä pöydässä istui oikea englantilainen lady; ensimmäinen turisti, jota ilman matkailun vimma ei kenties olisi syttynyt muiden sydämissä lainkaan. Leskirouva kertoi tulevansa joka vuosi Soufrièreen muutamaksi kuukaudeksi. Hän on rakastunut paikkaan eikä voi olla tulematta tänne. En ihmettele häntä yhtään. Saint Lucia on ehkä nyt näkemistäni saarista kaikkein kaunein luonnoltaan. Soufrièren kaupunki on pieni, mutta tarjoaa tavanomaisten ranta-aktiviteettien lisäksi luontomatkailu- ja vuoristokiipeilymahdollisuuksia. Ja on täällä sitten myös niitä ylikalliita vetäytymispaikkoja, joissa saa vaikka mitä palvelua kauneushoidoista reumapotilaiden kylpyihin, kuten lady minua valisti. Hän tosin sanoi viihtyvänsä La Hautissa paremmin, koska täyden palvelun retriitit ovat häämatkalaisia varten eikä hän tahdo sen takia olla niissä. Kenties hän oli aika tuore leski.

Jos lady on tämän romaanin neiti Marple, toiseen pöytään istuutuivat uhrit, amerikkalainen pariskunta Rex ja Carolyn Texas Dallasista; hekin jo viidennen kerran lomalla Saint Luciassa. He olivat seuranneet minua ja ihmetelleet, olenko kenties eksynyt. Vakuutin heille, etten todellakaan vaan pidän liikunnasta - jopa sadesäällä. Sitä paitsi minun piti ottaa valokuvia. Heidän mielestään touhuni oli näyttänyt vaaralliselta. Autothan olisivat voineet ajaa päälleni.

Minä olen tietenkin romaanin epämääräinen, ulkomaalainen naishahmo, josta ei oikein saa selvää, mitkä hänen motiivinsa ovat; mitä hän etsii Saint Luciasta. Häntä epäiltäisiin ensimmäiseksi, jos vuoristohotellissa murhattaisiin joku.

Epäilyksiä ei ollenkaan hälventänyt se, että vastailin Rexin ja Carolyn kysymyksiin kiemurrellen. Heistä oli omituista, että asuin kaupungin halvimmassa hotellissa (joka muuten on loistava valinta, parvekkeelta avautuu aava meri ja Petit Piton näkyy vasemmalla, huone on tilava, kylpyhuone suuri, ilmastointilaite toimii eikä torakoita näy; katsokaa parvekkeelta ottamaani valokuvaa, joka viimeisenä.)

Rex ja Carolyn vaatimalla vaativat saada ajaa minut takaisin kaupunkiin, enkä pystynyt kieltäytymään, koska tuntemattomien ihmisten huolenpito - silloinkin kun sitä ei tarvitsisi - tekee minut aina heikoksi.

Jatkuu huomenna…

---