Uusi-Seelanti, osa 3

---

Päivän etappi oli hiukan yli 400 km lievästi pohjoiskautta koukaten kohti Aoraki Mount Cook -kansallispuistoa. Alkumatka oli tasaista maastoa pitkin rannikkoa mutta sitten sisämaahan kääntymisen jälkeen alkoi kaukaisuudessa näkyä vuoria joita kohti tie vei. Pysähdyin ottamaan kuvia Lake Tekapon rannalle, jossa oli kirkko, Church of the Good Shepherd ja jonkun häämenot näkyivät olevan siellä käynnissä. Erittäin valokuvauksellista ja hienoa kun aurinkokin paistoi sopivasti. Ajoin sitten loppumatkan Mt. Cook villageen joka on lähtöpaikkana kansallispuistoon toimiva pieni kylä, ja saapuessani oli vielä sen verran valoisaa että ehdin huomata ympäroivät lumihuippuiset vuoret. Kirjauduin sisään hostelliin ja kävin varsin ajoissa nukkumaan kun ei tuolla illan pimetessä mitään nähtävää saati muuta tekemistä juuri ollut, ja aamulla ajoissa olin lähdössä pikku maisemakävelylle. Päätin käveltävän reitin vasta aivan viime hetkillä ja valikoin hiukan lyhyemmästä päästä koska enduro-motocross ajelun jäljiltä jalkani olivat melkoisen jumissa ja päädyin Hooker Valley Track -reittiin, eli opastuksen mukaan n.4h edestakaiseen kävelyyn.

Sää oli mitä parhain ja valoisassa näkyi taas miten vuoristoisessa paikassa sitä oltiinkaan. Kävelyreitin lähtöpaikka oli hyvin lähellä kylää joten ajoin vaan auton sen luona olevalle parkkikselle ja lähdin talsimaan polkua pitkin. Alkumatkasta ohitin Alpine Memorial muistomerkin josta jo oli hyvät näköalat, ja matkan jatkuessa ylitin pari riippusiltaa joiden välisellä matkalla polku kulki varsin kapeaa ja kivikkoista kallioseinän viertä. Polku jatkui joen vartta pitkin ja sitten saavuinkin jo melko huomattavasti ohjeistettua aikaa lyhemmässä ajassa polun päähän järvelle, jonka vedet olivat paikalle päättyvästä Hooker Glacier -jäätiköstä peräisin. Istuskelin maisemaa katsoen jonkin aikaa ennen takaisin päin lähtöä. Muita kävelijöitä oli jonkin verran mutta ei minkäänlaista tungosta. Takaisin päin kävellessä minulla ja vastaantulijoilla vaikutti olevan hyvä yhteisymmärrys siitä että aina tervehdimme toisiamme.

Jalat olivat erittäin jumissa edelleen pikku lämmittelystä huolimatta joten en lähtenyt muita reittejä kävelemään vaan lähdin vain ajelemaan taas kohti isompia kyliä. Heti parkkikselta pois kääntyessä tien varressa oli liftari, ja kyselin mihin matka, ikäänkuin tuosta paikasta tie olisi kilometriä pitemmälle jatkunutkaan kuin vain toiseen suuntaan. Queenstowniin matka jonne itsekin olin menossa joten otin hepun kyytiin. Kyseessä oli Israelilainen reppumatkaaja joka oli reissussa kolmen vuoden armeijapalveluksen jälkeen, kuten niin moni maanmiehensä. Matka meni mukavasti inttijuttuja ja matkajuttuja rupatellessa, ja pysähdyin välissä vain lounastamaan jossakin pikku kylässä matkan varrella.

Queenstowniin palaamiselle oli pari motiivia; ettei samaa tietä tarvitsisi liikaa ajella edes takaisin, ja ehkä tärkeämpänä se että halusin vielä yhden aktiviteetin suorittaa. Olinhan aikaisemmin Queenstownissa pysähtyessä raukkamaisesti vain pysytellyt tukevasti maan pinnalla, mitä nyt hiukan vesillä välissä, joten tarve oli päästä putoamaan ainakin jonkin matkaa. Kaupunkia lähestyessä tie ohitti taas Kawarau rotkon jossa sillalta tuo hyppypaikkojen klassikko toimi, ja harkitsin itse samaa mutta mietin vielä uudelleen. Muistin aikoinaan Madventures tv-sarjassa nähneeni jonkinlaisen vaijerin varassa heilahduksen ja keksin sen olevan nimeltään Shotover Canyon Swing . Se myös oli sopivasti kalliimpi kuin Kawarau Bridge Bungy joten kynnys koko homman perumiselle olisi isompi kun varasin ja maksoin seuraavalle aamulle hypyn illalla saavuttuani.

Aamulla sitten pikkubussilla muiden swingaajien kanssa paikalle ja kanjonin reunalla oli lähtölava jonne ylempänä olevasta rakennuksesta oli portaat.
Taskuista irtotavarat pois ja punnitus jotta vaijerit saatiin säädettyä oikein hyppääjän mukaan. Sitten piti valita tyyli jolla haluaa rotkoon heittäytyä ja pikku arvonnan jälkeen päädyin esitetyistä tavoista Pin Drop -nimiseen. Hyppymestarit onneksi osasivat jutella mukavia että pahempi jännitys unohtui, joskin siinä reunalla jalat kyllä aavistuksen vatkasivat mutta sain kuitenkin itsestäni irti hypyn vasemmalle sivulle, alas lavan reunalta. Matkaa pohjalle 109 metriä, vapaata pudotusta 60 metriä ja sitten kiito vaijerin varassa ilman halki kanjonin henkeäsalpaavassa maisemassa. Huikea keinu, toinen hyppy ei olisi tosiaankaan jännittänyt enää mutta lisähinta uusille oli sen verran paljon että päätin tuhlanneeni jo tarpeeksi. Takaisin Queenstownissa kävin paikallisella jäähallilla vuokraamassa luistimet kun jää oli vapaana luisteluun, ja sirklailin ympäri kaukaloa parin paikallisen yrittäessä reunoista kiinni pitäen edetä samaan kulkusuuntaan. Myöhemmin paikalle ilmaantui hiukan paremmin mutta ei edelleenkään kovin hyvin luistelevia, jotka tulivat epäilemään että taidan olla ammattijääkiekkoilija, mutta ymmärsivät paremmin kun sanoin vain olevani Suomesta.

Jatkoin seuraavana aamuna ajoa ja nyt kohti eteläsaaren länsirannikkoa. Vähän matkan päässä pysähdyin ihmettelemään Wanakan nojaavaa tornia, kyseessä lähinnä kuvamahdollisuuksia optisiin harhoihin tarjoavia rakennelmia. Jatkoin sitten ajoa kohti jäätiköitä, saapuen ensin Fox Glacierin luo. Jäästä koostuva joki joka virtaa pikku hiljaa sulamisvesiään. Loppupää oli helposti nähtävissä, sijainti kun oli korkeutena merenpinnasta vain 300 metriä, eikä parkkipaikalta ollut mahdoton kävely. Mitään jäätikkökävelyä en ollut bookannut joten loppupään vilkaisu omatoimisesti sai riittää ja jatkoin vähän matkaa pohjoiseen vilkaisemaan toista samanmoista, Franz Josef Glacieria. Näytti suunnilleen samalta kuin edellinen joten muutamat valokuvat ja jatkoin ajamista pohjoiseen. Harvaan asutulla länsirannikolla ensimmäinen jonkin kokoinen kaupunki oli Greymouth joten ajoin sinne ja yövyin hotellissa.

---