Reissun loppunäytös

---

Nyt pitäisi yrittää koostaa jonkinlainen lopetus tälle blogilleni. Tai ehkä lopetus kuullostaa liian haikean surullisen lopulliselle, ehkä voisin sanoa blogini jäävän tauolle aina seuraavaan reissuun asti.

Luulin, että olisimme palanneet Hampiin vielä maanantai iltana, mutta toisin kävi. Sairasteluepisodillani oli vielä hyvin yllättävä loppunäytös! Kiertelimme Hospetissa ja shoppailimme hieman. Sitten ajattelimme, että tässä välissä voisimme käydä hakemassa lääkäriltä paperin vakuutusyhtiötä varten. Ajattelimme siis vielä palata tekemään ostoksia, yöksi Hampiin ja seuraavana päivänä olisin vielä halunnut kierrellä raunioita. Ensimmäinen lääkäri sanoi, että hänellä ei ole valtuuksia kirjoittaa paperia ja käski menemään sairaalaan. Pitkin hampain lähdimme sairaalalääkärin juttusille, koska ajattelimme siinä kestävän koko loppupäivän. Yllättäen sairaala olikin kuitenkin hyvin pieni ja rauhallinen ja pääsimme kävelemään suoraan tohtorin huoneeseen sisään. Helppous loppuikin sitten siihen. Tohtori alkoi väkisin vänkäämään, ettei voi kirjoittaa mitään papereita jos ei ensin tutki. Yritimme vakuuttaa hänet, että kaikki on kyllä tutkittu. Olimme ottaneet jopa Kolkatan sairaskertomuksen todistusaineistoksi. Häntä ei kuitenkaan niin helposti puhuttu ympäri, sillä hän oli intialaisittain hyvin tietoinen lääkärin arvovallastaan. Hän yritti rauhoitella meitä, kun meinasimme jo hermostua, että vain yksi pieni verikoe, jonka tulostensaamisessa menee vaivaiset 10 minuuttia ja sen jälkeen hän voi kirjoittaa paperimme. Huokaisten suostuin tähän. Pääsin suoraan piikitettäväksi ja sitten vain odottelimme tuloksia. 20 minuuttiahan siinä meni, mutta nyt kun on taas tutustunut tähän suomalaiseen terveydenhoitoon, tulosten saanti oli uskomattoman nopeata. Lääkäri pyysi meidät voitonriemuisen näköisenä huoneeseensa. Hänellä oli lasilevyn päällä punaisia läiskiä ja yksi sininen. Kovasti selittäen hän pyöritteli levyä ja osoitteli läikkiä. En ymmärtänyt muuta kuin, että väri ja sen kuinka aine liikkui jotenkin todistivat hänen diagnoosiaan lavantaudista.

Tuntui uskomattomalta, että kuudja vielä parinkaan tunnin päästä kuume ei laskenut, ennessa niiden kaikkien sairaaloiden sarjassa, missä olen vieraillut, yhtäkkiä oltiin löydetty jotain. Tähän asti kaikki lääkärit olivat sanoneet ”No problem, you are not sick”. Toisaalta tuntui hienolta, että viimein joku otti tosissaan sairasteluni. Toisaalta harmitti kovasti, kun olin jo mennyt varaamaan lennon. ”Jos vain olisi edes pari päivää lisää pelivaraa, jospa vain olisimme tulleet vielä vähän aikaisemmin sairaalaa,” harmittelimme toisillemme. Toiveikkaana ajattelin kuitenkin, että mahdollisesti yksikin hoitopäivä voisi riittää. Lääkäri sanoi, että vain 2 suonensisäistä annosta lääkettä ja huomenna voisin lähteä samaan aikaan pois. Siinä vaiheessa olin jo perumassa lentoja! Soittelin äitille ja hän selvitteli, miten lennon voisi perua. Vastaus oli pettymys: ei mitenkään, vain siirto on mahdollinen. No, en voinut varmaksi tietää toipuisinko, joten miten olisin voinut osata sanoa päivämäärän, johon siirtäisin lennon. Päätin antaa sairaalalle vuorokauden aikaa saada minut kuntoon, sitten ehtisin vielä yöbussilla Mumbaihin ja lennolle jos kuume ei laskisi. Olisihan se kuitenkin pitänyt arvata, että kun tauti on ollut niin pitkään, ei se parilla antibioottiannoksella lähde, vaikka minkälaiset myrkyt olisivat kyseessä. Olin aika pettynyt, kun vielä seuraavanakin päivänä oli keskipäivän aikaan kuumetta. Olimme soitelleet vakuutusyhtiön kanssa jo edellisenä iltana ja porukat olivat puhuneet Ema groubin (jokin hätätapauksia varten perustettu yritys, jossa lääkärit päivystavät 24 h vuorokaudessa) kanssa. He olivat lupailleet ambulanssikuletusta ja mahdollisesti ambulanssi lentoakin. Aamulla kuitenkin näytti, ettei asia lähde hoitumaan tuota kautta, sillä vakuutusyhtiö aukeaisi vasta 9 eli aikaeron takia vasta 12,30. Sitä paitsi en katsonut olevani niin huonossa kunnossa, että tarvitsisin ambulanssia. Niinpä Kalle lähti Hampiin kyselemään yöbussia. Sillä aikaa sain toisen lääkeannoksen ja parin tunnin päästä siitä mittasin kuumetta. Ei ollut laskenut. Se oli se käännekohta jolloin oli jo pakko tehdä sitovia päätösiä. Tuo oli se hetki, kun jouduin myöntymään ja antamaan periksi paluun suhteen.

Lääkäri olisi halunnut pitää minua sairaalassa vielä toisen yön. En kuitenkaan enää luottanut hänen ammattitaitoonsa. Näin jälkiviisaana voisi sanoa, että olisi pitänyt luottaa. Mistä olisin kuitenkaan voinut tietää, että juuri seitsemäs lääkäri, jonka tapaan, olisi oikeassa? Miksi juuri hän olisi oikeassa? Muut olivat vain tehneet vääriä diagnooseja, kuten Amrin tohtorin mahainfektio. Amrissa olin sentään ollut viikon, enkä ollut tullut kuntoon. Vakuutusyhtiöstä soiteltiin vielä ja vakuuttelin, että pääsisin kyllä yöbussilla lennolle ja huolehtisin lennon aikana hyvästä käsihygieniasta. He sitten lupasivat maksaa paluulentoni, sillä kysehän oli keskeytyneestä matkasta. Kaiken lisäksi he järjestivät minulle vielä lennon Helsingistä Ouluun.

Yöbussimatkasta sen verran, että hieman tuskaisaahan se oli. Penkit olivat leveät ja pehmeät ja niitä sai paljon kallistuttua, mutta ei kuitenkaan niin makuuasentoon, että olisi voinut nukkua. Kaiken lisäksi käsittämätöntä kyllä tässä uudessa ja hienossa bussissa oli petipunkkeja. Kallen selkä jyrsittiin täysin: se tuli kauttaaltaa tayteen paisuneita isoja punaisia läiskiä. Minua taas syötiin vain hieman jaloista sekä käsistä, nähtävästi en ollut niin maukas kuin vierustoverini. Loppumatkasta pääsimme onneksi kiipeämään kahdestaan leveälle yläpedille, josta oli mukava unensekaisen horroksen lävitse seurata Mumbaihin saapumista. Siinä sitä kestikin. Sanoisin, että ajoimme ainakin neljä tuntia tämän maailman isoimpien kaupunkien joukkoon kuuluvan cityn läpi ennen kuin saavuimme päätepysäkille, joka edelleen oli kaupungin reunamilla. Otimme siitä sitten taksin. Nähdessämme kuinka mittarilukemat nousivat vikkelästi, kauhistuimme. Tästähän tulisi mieletön lasku. Käskimme pysäyttään tienreunaan, ottaisimme moporiksan. Kuskit eivät kuitenkaan suostuneet. Alkoi kiivas väittely. Saimme sitten sovittua, että he veisivät meidät 400 rupialla perille hotelliin. Toinen tappelunaihe syntyi siitä, että kuskit olivat luvanneet viedä meidät alle 1000 rupian paikkaan. Sitten he alkoivat kuitenkin esitellä hotellikorttejaan, joissa kaikki hinnat olivat yli 2000. Toisaalta omat fiilikseni noin loppumatkasta olivat hieman välinpitämättömät pienten hintaerojen suhteen. Intiassa noilla rahoilla on paljonkin väliä, mutta mitä Suomessa merkitsee 20 euroa. Sitä paitsi tärkeintä oli, että pääsisin vain nukkumaan, että jaksaisin vielä vähän shoppailla ja lentää seuraavana päivänä. Niinpä maksoin kiltisti hyvin perustasoisesta paikasta 1000, Kallen maksaessa loput 500. Olin odottanut, että taksi pysähtyisi jonkin hyvin hienon hotellin eteen, sillä muualla Intiassa tuolla rahalla saisi jo ylellisyyttä. Rakennus oli kuitenkin matala ja muutenkin pieni, jopa hieman nuhjuinen. Kuumasuihku ja ilmastointi olivat ainoa ylellisyys. Tietenkin ilmainen kuljetus lentokentälle oli myös seuraavana aamuna mukava.

Kävimme eräässä ostoskeskuksessa, mutta kaikki tavarat olivat hyvin länsimaisia. Mitä järkeä on viedä tuliaiseksi sellaista mitä saa täältäkin? En siis ostanut paljonkaan ja olokin oli hyvin voimaton, joten ajelimme riksalla piakkoin takaisin. Täällä kaupassa eräs tyttö tuli jututtamaan minua ja kyseli taas miksi minulla on bängelssejä. Hän ei varmaan ollut nähnyt, että joku länsimaalainen pitäisi näitä käsikoruja. Sanoin pitäväni niistä. Tyttö tyytyi selitykseen, mutta seuraavaksi sain oppitunnin siitä kuinka näitä koruja kuuluu käyttää. Huvittuneesti kuuntelin hänen luentoaan. Sain taas kuulla, että koruja kuuluisi sekoittaa, yhdessä kädessä ei saisi olla vain tiettyä sarjaa. Taas törmäsin, kuten niin usein ennenkin Intiassa, länsimaisen yksilöllisyyden ja intialaisen yhteisöllisyyden eroihin! Sanoin ”But this is my style”. Tyttö katsoi minua hämmästyneesti ja alkoi innokkaasti myönnellä, juuri siten miten ihminen myöntelee halutessaan kovasti ymmärtää, mutta ymmärtämättä todellisuudessa alkuunkaan.

Hieman haikeissa tunnelmissa juotiin illalla läksiäisolut. Eihän sitä tuolloin konkreettisesti edes käsittänyt, että pian toinen ei enää olisikaan siinä vieressä. Olimme eläneet niin tiiviisti yhdessä pitkään ja jakaneet kaikki kommellukset sekä huippuhetket. Aamulla taksi vei lentokentälle ongelmitta, vaikka tietenkin taksikuski vaati tippiä, eikä ollut tyytyväinen antamaani pariin kolikkoon. Ovensuussa vartija sanoi, että Kalle ei pääsisi sisään, mutta kun sanoin hänen olevan aviomieheni ja hymyilin kauniisti, hän vain onnitteli Kallea hyvästi valinnasta ja saimme mennä. Missään vaiheessa sen jälkeen kukaan ei pysäyttänyt meitä. Niinpä mielestäni meitä ei voi kyllä syyttää siitä, että Kalle ei todellisuudessa olisi saanut tulla saattamaan minua portille. Missään ei edes näkynyt kieltolappuja! Olin hieman järkyttynyt, kun luin että Kalle oli pyssyn kanssa saatettu ulos.

Halimme pitkään portin luona. Sittemmin Kalle tuli vielä lähes passintarkastukseen asti, kun hän huomasi, että maastalähtökortissani oli jotain hämminkiä. Ei siinä muuta ollut kuin tyttö tiskin takana ei meinannut uskoa, ettei minulla ollut Intiassa osoitetta. Yritin miettiä pääni puhki, mutta mieleeni ei tullut yhtään hotellin nimeä saati osoitetta. Sain kirjoitettu lappuun säälittävästi vain hotel. Tyttö katseli kärsimättömästi kynän pyörittelyäni ja viimein huitaisi kädellä sen merkiksi, että saisin mennä. Koneessa minut valtasi aluksi valtava yksinäisyyden tunne, tai ehkä se oli jotain tyhjyyden tunnetta. Ennen kaikkea tuntui olevan mahdotonta olla hiljaa. En ole juuri koskaan aloittanut keskustelua vieraiden ihmisten kanssa. Nyt kuitenkin tuntui, että olisi pakko päästä jakamaan jonkun kanssa tuntemuksiani lähdön suhteen. Vieressäni istui sopivasti yksinäinen nuori poika. Aina lentokoneen nousuun asti onnistuin pysyttelemään hiljaa, mutta sitten tuli pakottava tarve aukaista suu. Sanoin ”Olihan se vähän erilainen nousu kuin Bangkokin koneella, pikkaisen pehmeämpi.” Siitä sitten alkoivat lähes koko lennon jatkuneet keskustelumme. Välillä kävin nukkumassa parin penkkirivin päässä tyhjillä penkeillä, mutta intialaisen pikkutytön kiinnostuttua liikaa sukistani (hän hipelöi niitä ja muutenkin mönki koko ajan vieressäni lattialla, joten en voinut nukkua) siirryin takaisin jatkamaan keskusteluja. Poika oli ollut Goalla 6 viikkoa ja kyllähän hän aika erilaisen Intian oli nähnyt mitä minä. Olen kyllä tosi tyytyväinen, että reissasin juuri noilla alueilla mitä reissasin! Yleensä ihmiset käyvät aina Etelä- tai Pohjois-Intiassa ja harvempi seikkailee keskiosissa tai itärannikolla. Siellä oli niin paljon paikkoja, mitkä eivät olleet millään tavoin turistipaikkoja, mitä moni ei ehkä katsoisi itseisarvoksi, mutta itse katson sen hyväksi reissupaikan valinnan perusteeksi.

Oulussa minun piti päästä suoraan Oyos:n osostolle, mutta tiedon kulussa oli ollut aukkoja eivätkä he olleet saaneet papereita. Aluksi en meinannut päästä edes päivystykseen, mutta selittelyjen jälkeen pääsin sisälle odottelemaan. Aivan käsittämätöntä touhua, että he olivat hukanneet paperini! Lääkäri soitti seuraavana päivänä isälleni ja pahoitteli tapahtunutta, mutta mitä se silloin enää auttoi. Menimme ensin käytävälle odottelemaan, mutta näytettyäni paperia, josta näkyi lavantauti tulokseni eräällä hoitajalle, meidät laitettiin eristyshuoneeseen. Mitään sänkyä ei edes tuotu! No, olinhan tottunut nukkumaan lattialla. Mitään ei tapahtunut moneen tuntiin! Sittemmin hoitaja tuli ottamaan verikokeita ja taas ei tapahtunut mitään pitkiin aikoihin. En tiedä olisinko nähnyt lääkäriä ollenkaan jos ei Kallen äiti sairaanhoitajana olisi soittanut jollekin tutulleen. Pian puhelun jälkeen lääkäri tuli ja oli hyvin ystävällinen, mutta ei hän osannut mitään diagnoosia antaa. Lavantaudin olemassa oloa epäili kovasti, mutta ei täysin kiistänyt. Hän sanoi vain, että oireet ei täysin sovi. Hän kävi selvittämässä antibioottieni koostumusta ja väitti niitä hirveiksi myrkyiksi, mitä ei edes syödä missään Euroopassa. Käski kuitenkin syödä loppuun.

Pääsin tuolta sairaalasta sitten Kallen äitille yöksi. Kenenköhän olisi ollut vastuu jos olisin päästänyt valloilleen kunnon lavantauti epidemian? Jouduin vielä seuraavana aamuna viemään kakkapurkkeja terveysasemalle ja sielläkin jouduttiin odottamaan ikuisuus, vaikka minun ei olisi pitänyt mitään muuta kuin jättää purkit. Piti hakea vielä sairaan hoitajalta lähete, kun edellinen lähete ei kelvannut jne. Intiassa sentään homma eteni ja jotain tapahtu! He eivät osanneet paljon tehdä, mutta yrittivät aina. Sitä paitsi näyttää siltä, että viimeinen lääkäri teki kuitenkin oikean diagnoosin. Tänään minulla oli ensimmäinen kuumeeton päivä kahteen kuukauteen!

Onneksi minulla on täällä ihmisiä ympärilläni ja joulu on tulossa, joten en vielä ikävöi Kallea mitenkään aivan älyttömästi. Pieni huoli on kyllä miten hän siellä selviää. Intia tuntuu olevan täältäpäin kauempana kuin Suomi Intiasta käsin, jostain ihme syystä. Toivon, että hänellä ei olisi siellä älyttömän yksinäistä ja että hän löytäisi jotain matkaseuraa.

Nyt ihaillaan tässä vielä Alisan kanssa bängelssikokoelmaani. Alisa lähettää Kallelle terveisiä, että toisi meille vielä lisää näitä koruja. Ulkona on kylmää ja käsittämättömän pimeää, mutta onneksi jouluksi on luvattu lisää lunta ja kylmenevää. Ehkä sitä pikku hiljaa taas kotiutuu tänne!

---