Advertisement
Published: March 24th 2013
Edit Blog Post
Niin se aika rientää, ja tää keskiviikko oli nyt sitte se viimoinen varsinainen ihmettelypäivä. Ärsyttää, kun lykkäsin paljonpuhuttua supertuoretta sushiaamiaistamista tänne siksi että menisin samalla reissulla kun kabukiteatteriinkin samoille hoodeille, kun sitten lopulta selvisi että Tsukijin kala"tori" on muutamana keskiviikkona viikossa suljettu, ja tietenkin juurikin tänään. Höh. No mutta, taas yksi asia listaan niistä mitkä jäi Tokiossa tekemättä ja näkemättä ja kokematta.
Olin joka tapauksessa suht aikaseen liikkeellä, vaikka ei viideksi tarvinnutkaan sushille vääntäytyä. Kabukiteatteriesitys alkoi Ginzassa klo 11, ja sitä ennen piti olla lippu lunastettuna ja aamukaffet kietastuna ja kaikkee. Meni muuten lunastus aika hemmetin näppärästi: ostossa käytetty luottokortti vaan koneeseen ja lippu tuli samantien ulos. Teatterihan oli siis nimeltään Shimbashi Enbujo, ja homma toimi kyllä ku junanvessa noin muutenkin. Englanninkieliset verkkosivut oli tosi hyvät, ja lippujen osto oli helppoa ku heinänteko. Oli kyllä hauska mennä teatteriin kun kanssaihmisiä oli a) paljon ja olivat noin poikkeuksetta b) paikallisia ja c) naiset kovastipaljon hienoina kimonoissaan ja viuhkoissaan.
Enpä sitten tullut etukäteen tarkistaneeksi kuinka pitkään tuo kestää, eikä sitä tietoa sitten jälkikäteenkään etsiessä mitenkään helposti löydettäväksi oltu laitettu. Ehkä syystä, että joskus turistitkin intoutuisivat mukaan. Olipahan meinaan melkonen setti, kun yhteensä väliaikoineen siellä vietettiin semmonen neljä ja puoli tuntia, kahden
eri näytelmän parissa siis. Eikä siinä mitään, kestohan on ihan siedettävä toki, mutta jaksamista haastavoittaa se, että ymmärtämisongelmia on, vaikka minulla olikin käytössä enkunkielinen kommenttiraitahöpöttäjä korvanapin kautta. Ensimmäisen ”puoliajan” setti vaikutti olevan kovin perinteistä kabukia, sen verran kun minä siitä ylipäätään mitään tiedän. Puhuttiin venyttäen ja varsin vähäisesti, ja liikkeet olivat superliioiteltuja, piirrosmaisia. Ja meinasi uni tulla mulle, pilkin ja pilkin ja pilkin, ja parit tirsatkin taisin ottaa, mutta toivottavasti en sentään kuorsaillut. Ja puolustuksekseni sentään todettava, että kyllä siellä paikallisetkin torkkuivat.
Kabukissa hauskaa on muun muassa se, että kaikkia hahmoja näyttelee miehet, ja näyttelijäjoukko on varsin suosittua ja heitä fanitellaan ihan kunnolla. Tässäkin näytelmän aikana useiden näyttelijöiden nimiä huudeltiin yleisöstä, mikä tuntuu olevan tapa silloin kun on stara kyseessä. Useista naishahmoista toki huomasi että kyseessä on mies, mutta osan kohdalla olikin sitten jo epäselvempää sekä äänenkäytön että liikkeidenkin osalta. Näyttelijäjoukossa on miehiä, jotka aivan erikoistuvat naishahmojen näyttelemiseen ja saavat tähän pitkään ja hartaan koulutuksen. Kestävyyttäkin vaatii, sillä kostyymit peruukkeineen voivat painaa jotain parinkymmenen kilon luokkaa, huh. Näissä esityksissä hauskaa oli myös se, että tietyllä tavalla kaikki mitä näyttämöllä näkyy ei kuitenkaan ole olemassa, eli esimerkiksi mustan kankaan takana näyttämöltä poistuva ruumis ei kankaan takana ollessaan ole olemassa, tai
mustiin pukeutunut avustaja ottamassa vastaan välineistöä näyttelijältä ei hänkään ole lainkaan paikalla.
Kuitenkin, tähänkin taidemuotoon on länsimaistumista ilmeisesti puskemassa, sillä toisen puoliajan näytelmä oli minulle jo paljon helpompaa seurattavaa, sillä dialogi oli luonnollisempaa ja juonen eteneminen selkeämpää. Se oli oikeasti hyvä enkä tainnut enää edes torkkua kuin korkeintaan kerran. Puoliajalla jätin kuitenkin vierailematta herkullisen näköisellä bentoboksitiskillä ennakoiden lounaan jälkeisen torkkuvaaran. Siispä oli jo melkoinen nälkä kun poistuin, ja koska metrolippu, päätin ajeleskella taas Asakusaan kurkkimaan lounassushia, koska sitä tuntui tekevän mieli. Seitsemän herkullista lohinigiriä meni aika sujuvasti kurkusta alas kyllä.
Kuten viime viikolla Uenossa käydessä päätin, niin suuntasin tässä vielä ennen poistumista uusiksi sinne puistoilemaan, siltä varalta että hanami (eli kirsikankukkakukoistus) olisi jo käsillä. Ja niinhän se kuulkaas alkoi olla! Vajaassa viikossa olivat puut puskeneet semmosen määrän tuoksuvia kukkia maailmaan, että olivat sitten paikalliset menneet keväästä (ja oluesta jne) sekaisin. Tämä on täällä ymmärtääkseni kovinkin suuri juhlanaihe, ja mikäs siinä juhliessa kun kevät tulee. Uenon puiston pääväylän (jos nyt niin voi sanoa) varrelle oli majoittunut pressujen päälle seurueita piknikhenkisesti. Lisäksi kuvausryhmiä oli varmasti ainakin kymmenen kappaletta liikkeellä tallentamassa bilettäjien lisäksi tietenkin niitä itse kukkasia. Täytyy kyllä sanoa, että vaikka keli oli hieman viileämpi kuin tiistaina eikä aurinkokaan oikestaan
paistellut, niin kokemus oli hieno! Harmillisesti tunnelma ei kuvissa välity niin kuin toivoisi, mutta sen voin kyllä sanoa, että oli helppo yhtyä paikallisten kanssa juhlimaan talven päättymistä tuommoisen symboliikan edessä. Istuksinkin aika pitkään kirsikkakujan päässä ihan vaan kirjoittelemassa kortteja ja fiilistelemässä. Miten mahtava päätös reissulle, kun ehdin sittenkin tämän kokemaan.
Aurinko oli jo laskemassa kun viimein maltoin poistua kukkien keskeltä.Otin Uenossa vielä osaa Suomen päässä kokoontuvaan opintotukimielenosoitukseen ottamalla kuvia itsestäni viesti käteen kirjotettuna. Voin kertoa, että ohikulkijat ihan pikkasen ihmettelivät. Niin se varmaan on, että ketään ei ihmetytä jos ottaa kuvan itsestään kirsikankukkien kanssa, mutta jos itseään kuvaa tuherretun kätensä kanssa metroaseman rumaa seinää vasten niin se sitten jo alkaa vähän kiinnostaakin. Ja se vasta kiinnostikin kun yritin käsidesin kanssa poistaa mustetta kätösestä. Joku jamppa katseli touhuja sen näkösenä, että mulle on joku sinirutto kämmenessä, a siltä se kyllä pahimmoilleen näyttikin.
Koska iltaa oli vielä jäljellä ja metrokortissa virtaa, niin päätin lähteä käväsemään illan päätteeksi Shibuyassa, ainakin moikkaamassa Hachiko-koiran patsasta. Muutama pisara vettäkin sateli, mutta eipä tuo haitannut people watchingia lainkaan. Hachikosta sen verran, että kyseessähän oli koira, joka odotteli isäntäänsä professori Uenoa töistä joka päivä samassa paikassa Shibuyan aseman kyljessä kohta jo about sata vuotta sitten. Isännän
äkillinen kuolemakaan ei Hachikoa lannistanut, vaan jokapäiväinen odottelu jatkui. Ihmiset kuulemma toivat Hachikolle ruokaakin, joten eipä sen nälkäinenkään tarvinnut olla. Koiran uskollisuudesta tuli epäilemättä jonkinsortin laajempikin symboli, sillä odotuspaikalle pykättiin pronssinen patsas sen kuoltua. Itse koirakin on kuulemma Uenossa täytettynä nähtävissä. Patsaan hoodit taas taitaa olla kuin meille Stockan kello, eli aika monet tärskyt siinä näytti olevan sovittuna ihan sinäkin aikana kun minä siinä hetken möllötin. Suloinen tarina, josta tulee kovasti mieleen Greyfriars Bobbyn juttu Edinburghista.
Sushilounas ei tuntunut enää ysin jälkeen lämmittävän, joten vikan Tokio-illan ramen oli saatava. Siispä ei muuta kuin kotihoodeille ja lupaavan näköiseen mestaan nuudelikekkereille. Shibuyasta tosin tarttui herkkuosastolta kouraan pieni juustokakku jälkkäriksi, koska viimeinen ilta. Mutta niin, nuudelit possulla ja bambulisäkkeillä ja olut maistuivat kyllä viilenevässä illassa, ja varsinkin kun setti maksoi yhteensä jonkun seitsemisen euroa. Juustokakun ja mansikoiden (varmasti viides mansikkasetti täällä!) jälkeen oli ilo viimeisen kerran kallistaa päänsä tutulle tyynylle.
Advertisement
Tot: 0.07s; Tpl: 0.011s; cc: 6; qc: 44; dbt: 0.0474s; 1; m:domysql w:travelblog (10.17.0.13); sld: 1;
; mem: 1.1mb