Advertisement
Published: November 26th 2015
Ja sitten saarille
Tapasimme Tintin kanssa Quiton kentällä aikaisin maanantaiaamuna. Tintin lento oli saapunut ajoissa klo. 2:20. Matka Santiagosta oli todella pitkä, kun siihen sisältyi 12h vaihtoaika Limassa. Eipä ollut pelkoa, että ei ehdi vaihtaa konetta. Tintti sai aikansa kulumaan Yle Areenan seurassa ja samaan aikaan matkalaukku otti suunnan jonnekin aivan muualle …
Tosiaankin – Tintti saapui perille, mutta tavarat eivät. Quiton kentällä tehtiin aamutuimiin kadonneen matkavaran ilmoitus ja oletuksena oli, että laukku tulee perässä Puerto Ayoraan viimeistään seuraavana päivänä. LAN:illa on Isla Baltralle 2 päivittäistä lentoa. Kovasti siis toiveena oli, että jospa vaikka jo seuraavana aamupäivänä pakaasi saapuisi.
Quitosta lähtiessä on heti Galapagos –saarten matkatavaran tarkastus ja sinetöinti ja ensimmäinen maksu. Tarkkaan kyseltiin, ettei mukana ole mitään kasviperäistä, siemeniä tms. joka voisi vaikuttaa paikalliseen ympäristöön. Ei oltu salakuljettamassa saarille mitään laitonta.
Isla Baltra
Meillä suuntana oli Santa Cruzin saari ja siellä saarten suurin taajama Puerto Ayora. Tämä on koko saariryhmän väkirikkain asujaimisto peräti 25.000 asukkaallaan. Lentokenttä kuitenkin sijaitsee pienellä Isla Baltran saarella jonka erottaa Santa Cruzista vain muutaman sadan metrin levyinen salmi.
Kentällä jalkineet desinfioidaan ja jälleen tarkkaan kysytään, ettei mukana ole mitään kasviperäistä tai muutakaan joka voisi vaikuttaa saarien luontoon. Ei ollut lennon
aikana tarttunut mukaan mitään uutta… Täällä kenttäkuljetukset ovat vähän toista luokkaa kuin mihin meillä on totuttu. Yleensä jos kone ei tule putkeen niin mennään bussilla kentältä terminaaliin. Täällä kävellään koneesta terminaaliin, mennään bussilla satamaan ja lopulta pienellä veneellä Santa Cruzin saaren pohjoisrantaan. Vähän on siis erilaiset lentokenttäkuljetukset.
Santa Cruzin saarelle päästyämme oli iso joukko takseja odottamassa lennoilta saapuvia. Me lähdimme Eduardon mukaan kohden Puerto Ayoraa jossa majoituksemme Galapagos Inn on. Eduardo kertoili matkalla saaren luonnosta ja ihmeistä. Ensimmäinen kokemus erikoisesta luonnosta kohdattiin jo tässä vaiheessa kun ensimmäinen jättiläismäinen maakilpikonna taapersi autotien varressa. Ihan aiheellisesti tien varrella oli myös liikennemerkki, joka varoitti kilpikonnista!
Ensimmäinen ilta meni vain elpymiseen ja nukkumiseen – Tintti oli edellisen kerran nukkunut kunnolla la-su välisen yön joten oli syytä kerätä voimia tuleviin rientoihin.
Las tortugas – Los Tunneles – Playa Garrapatero
Aamu koitti – eikä laukusta tietoakaan. Yllätyskö? No ei oikeastaan…. Tintillä oli vaatetuksena mustat farkut ja toppi sekä pusero. Todella sopiva asuste 26 – 28C lämpötilaan ja paahtavaan aurinkoon. Hotellin dona Judy lupasi soitella LAN:ille päivän aikana ja kysellä onko laukusta tietoa. Ja me lähdimme tutustumaan Messias –kuskimme kanssa saaren ihmeisiin.
Messias (todellakin – näin hän itsensä esitteli) vei meidät ensimmäisenä
Jättiläiskilpikonna
Luulin, että tälle oli jo kasvanut sammalta kilpeen. Olikin käynyt lammessa vilvottelemassa ja mukaan oli tarttunut lammen kasvustoatutustumaan saaren ehkä suurimpaan mielenkiinnonkohteeseen – jättiläiskilpikonniin. Näitä uhanalaisia jättiläisiä on saarella useammassakin paikassa ja ne todella elävät luonnonvaraisina. Lajeja on ollut aikanaan 14 joista 10 on edelleen jäljellä. Muillakin kuin Santa Cruzin saarella näitä jättiläisiä löytyy ja yleensä joka saarella on omat lajinsa. Valaanpyytäjät ovat tuhonneen aikanaan Floreanan saaren konnat mutta nyt näitä geeniperimältään samanlaisia konnia on löytynyt myös Isabelalta josta niitä on tarkoitus siirtää takaisin Floreanalle.
Me menimme tutustumaan konniin Manzanillon ranchille. Paikka on yksityisessä omistuksessa ja tilalla viljellään hieman kahvia ja banaania ja kasvatetaan myös karjaa. Alueella sijaitsee myös Santa Cruzin ainoa ”järvi”. Tämä plutakko olisi meikäläisittäin pahainen lammen rapakko jota kukaan ei noteeraisi. Mutta kun se sijaitsee saarella jossa ei luontaisesti ole makeaa vettä niin se on todella arvossaan. Saarten vulkaaninen alkuperä estää sen, että maaperään kertyisi pohjavettä ja kaikki satava vesi päätyy takaisin kiertoon suoraan kasvien kautta tai mereen valumalla.
Tilalle ajettiin kapeaa hiekkatietä pitkin ja tien varrella olevilla pelloilla näkyi heti kummallisia ”kiviä”. Mutta nämä kivet liikkuivat …? No – konniahan siellä oli! Liikkuvat kivet etenivät hiljakseen ja osa näytti juurtuneen maahan. Suurimmat konnat painavat jopa 250kg ja ne voivat elää yli 150 vuotta vanhoiksi, eli kyllähän siinä joutaa joksikin aikaa välillä
juurtumaan maahankin. Konnien koti, eli kilpi on todella niin painava, että ne kykenevät liikkumaan kerrallaan vain varsin lyhyen matka.
Kilpikonnat viihtyvät alueella hyvin koska pellot olivat täynnä niiden ruoaksi sopivaa heinää. Syötäväksi kelpaavat erilaiset kasvit, mutta tämä kyseinen eväs oli niiden suuressa suosiossa. Joissakin kohdin näytti siltä, että konna olisi juurtunut paikoilleen pidemmäksi aikaa ja heinä oli lakoontunut kokonaan – liekö sitten tullut syödyksi vai vaan litistyneeksi konnien painosta.
Alueella oli todellakin pieni lampi. Ensin koko lampea ei huomannut koska se oli täydellisesti jonkinlaisen kasvuston peitossa. Kun Messias vähän haravoi lammen pintaa paljastui alta aivan kirkasta vettä. Lammen pohja on laavakiveä joten vesi pysyy tästä syystä puhtaana. Lampi on alueen konnien suosikkipaikka. Kotimökki on kovin lämmin ja kun siitä ei pääse pois, on vilvoittelu hoidettava jotenkin muuten. Kaikki alueen lätäköt ja mutakuopat ovat konnien suosikkeja ja nämä SPA:t ovat kovassa käytössä. Nytkin lammen rannalla kohden kylpylää kiiruhti muutama konna kovaa vauhtia – ehkä ne huomenna jo ovat perillä!
Näitä eläimiä ei tosiaankaan voi olla ihailematta. Ne ovat kehittyneet eri saarilla omiksi lajeikseen sopeutumalla kulloiseenkin ympäristöön. Ilmeisesti hiljainen elämänrytmi tuottaa niille pitkän iän ja kun ainoa stressi taitaa nyt tällä hetkellä olla paikalla käppäilevät turistit niin kohtuullisen rauhassa
nämä jättiläiset saavat elää. Mekin hyssyttelimme aina hiljaa konnan kohdatessamme ja yritimme olla puhumatta, etteivät ne häiriintyisi meidän jutuistamme. Tämä siis siihen asti kunnes Messias kertoi, että konnilla ei ole korvia ja ne eivät kuule mitään :-). Ehkä sekin edistää sitä pitkää ikää ettei tarvitse kuulla kaverin kummallisia juttuja.
Los Tunneles
Santa Cruzin saarella sijaitsevat myös Galapagosin pisimmät laavatunnelit. Nämä erikoiset luonnonmuodostelmat ovat syntyneet siten, että tulivuoren purkautuessa laavan päällimmäinen kerros on jähmettynyt nopeasti ja virtauksessa on sisällä kuitenkin edennyt kuumaa laavaa. Kun laavavirtaus on lakannut, ja palava laava on lopulta valunut mereen, on jäljelle jäänyt tyhjä ”kuori” joka on muodostanut tunnelin.
Nämä tunnelit ovat löytyneet sattumalta kun lähistöllä kadonnut karjaa ja elikoita on lähdetty etsimään. Näin on paljastunut, että maastosta löytyy näiden tunneleiden suuaukkoja joihin karja on pudonnut.
Saarella on useampia tunneleita ja me lähdimme Messiaan ehdotuksesta tutustumaan niistä pisimpään joka on yhteensä 2250m pitkä. Tullessa ei oikein osannut edes kuvitella, että mitä meillä olisi edessä. Hieman rupesi mietityttämään, kun tunnelille saapuessamme saimme käsiimme isot käsivalaisimet ja lippukassan tyttö kertoi, että kun nyt on satanut aika paljon, niin tunnelissa voi olla vettä ja myös polku voi olla liukas. Aha – mihinköhän me nyt ollaan oikein
ryhtymässä? Paikalla ei ollut ketään muita mutta me päätimme kuitenkin lähteä.
Polku tunnelille kulki sankassa metsässä jossa oli taas paljon todella suurilehtisiä kasveja. Sademetsän tapaista siis. Oikein mitään opasteita ei näkynyt ja ihmetys vaan kasvoi, kun tulimme sammaleisille, märille ja mutaisille kiviportaille. Olin jotenkin ollut lupaavinani lähtiessämme, että nyt ei tällä kertaa kyllä jouduta mihinkään kommelluksiin joita meille on joskus ihan vahingossa vähän kertynyt. Tämä tunnelijuttu vaikutti nyt vähän sellaiselta, että onkohan ihan viisasta.
No – meillähän oli Messias mukana ;-). Ehkä hän pelastaa meidät sitten pulasta jos jotain käy. Saimme kavuttua jyrkät kiviraput alas ja alhaalla odotti kyllä todella erikoinen näky. Korkea holvikaarimainen tunneli jonka seinät olivat valko – musta – harmaata kiven näköistä ainetta. Laavaahan se tietenkin oli, mutta värit olivat hyvin vaihtelevia. Tunnelissa oli jokseenkin pilkkopimeää, eli valaisimet olivat tarpeen.
Olimme sopineet, että mennään nyt ensin katsomaan, että minkälaisia ne tunnelit ovat ja katsotaan sitten, että kuinka pitkälle me siellä kävelemme. Tunneli on mahdollista kävellä läpi ja Messias voisi tulla autolla meitä tunnelin toiseen päähän vastaan. Alkumatka näytti aika helpolta – vähän vettä ja lammikoita siellä täällä mutta ei mitään muuta ihmeellistä. No, mepä sitten päätettiin kävellä se tunneli läpi. Siinä vaiheessa kuvitelmana oli,
että matka on se 2250m joka on tunnelin pituus. Koska oli märkää, oli myös liukasta. No, ei mitään, käppäillään hiljakseen.
Messias kipusi takaisin ne kiviraput ja vei mukanaan meidän toisen valaisimen, koska ei olisi muuten nähnyt palata sieltä pois. Hän sanoi, että kohta siellä tulee myös katosta roikkuvia lamppuja joten meillä ei ole mitään hätää, hyvin siellä näkee. Homma selvä, pärjäämme yhdellä valaisimella!
Eipä aikaakaan kun edessä oli valtaisa kiviröykkiö. Ja aivan pilkkopimeää. Siellä täällä oli joitain valoiksi kutsuttavia tuikkuja jotka eivät kyllä lainkaan valaisset sitä kiviröykkiötä niin, että olisi nähnyt, että pääseekö siitä yli vai pitääkö kiertää – vai kääntyä takaisin. Ja meillä oli siis vain se yksi tuikku mukana. Täällä pitäisi aina olla repullinen varusteita mukana kun lähtee johonkin – oma taskulamppu ei olisi ollenkaan ollut huono ajatus.
Peräkanaa hiippailimme hiljakseen tunnelin kiviröykkiöiden ja valtavien lätäköiden läpi eteenpäin. Välillä mietimme, että mikä nyt voisi olla pahinta, mikä täällä voisi tapahtua? Kaatua ja lyödä päänsä? Vai liukastua ja taittaa jalkansa? Vai molemmat? Todettiin, että turha miettiä – nyt vaan jatketaan matkaa! Välillä etenimme niin, että Tintti meni edellä 2 metriä ja sitten oli pakko vaan näyttää valo jalkoihin ja yrittää etsiä reitti, josta voisi ehkä päästä
läpi. Ja aina me jonkin pienen raon löysimme, josta pystyi etenemään.
Tunnelin kiviröykkiöt johtuivat selvästi siitä, että katosta oli irronnut isoja osia sitä laavaa. Katossa oli isoja halkeamia, joista valui vettä. Eli eroosio kalvaa laavaa ja vesi tekee tietä itselleen – ja myös irrottaa lohkareita siitä tunnelista. No, tätä yksityiskohtaa ei siellä tunnelissa enää kannattanut sen tarkemmin miettiä.
Pääsimme läpi ihan kunnialla ilman mitään onnettomuuksia. Lopulta koko pituus oli vain n. 800m mutta kävelemiseen kului kyllä merkittävästi enemmän aikaa kuin olimme ajatelleet. Tunneli oli niin vaikeakulkuista, ettei normaalista kävelemisestä tullut mitään.
Suomessa – tai missään muussakaan länsimaassa tuollaiseen tunneliin ei päästettäisi normaalia yleisöä missään tapauksessa. Valaistus oli mitätön, opastusta ei ollut lainkaan ja mistään turvallisuudesta ei ollut huolehdittu. Mutta täällä se ei ole mikään ongelma – jokainen menee tällaiseen paikkaan omalla vastuullaan ja omalla riskillään.
Tunneli oli kuitenkin todella hieno nähdä. Ei tällaisia oikein ole muualla ja ei taas voinut muuta kuin ihmetellä, että mitä kaikkea kummallista luonto saakaan aikaan.
Playa Garrapatero
Takaisin valoon päästyämme lähdimme tutustumaan yhteen Santa Cruzin rannoista. Saarten rannat ovat yleensä vulkaanista kiveä ja hiekkarantoja on siellä täällä. Mutta sitten kun niitä on, niin ne ovat kerrassaan upeita.
Tämä
ranta on hienoa valkoista hiekkaa ja rannalta näkyi useita turkoosinvihreitä poukamia joita musta laavakivi ympäröi. Osalla rantaa kasvaa mangrovea ja toisaalla alue on täysin kuivaa ja kasvina on suuria opuntiakaktuksia. Rannan sivussa on myös yksi makeanveden laguuni josta löytyi Santa Cruzin omat flamingot.
Rannalla oli osittain näkyvissä mustaa laavakiveä jonne lähdin kävelemään. Hetkeen en huomannut mitään elävää mutta yhtäkkiä jokin liikahti. Mitä mitä? Mikä täällä liikkuu? Merileguaani siinä lämmitteli! Tämä oli siis ensimmäinen kohtaaminen näiden upeiden otusten kanssa.
Leguaani oli suurimman osan täysin paikallaan eikä välittänyt meistä yhtään mitään. Eläimiä ei saisi mennä täällä missään 2 metriä lähemmäksi. Mutta kun tämä yksilö makasi liikkumatta jokseenkin keskellä polkua, oli pakko mennä ohi lähempää. Mutta otus ei todellakaan ollut moksiskaan siitä, että sen ympärillä liikuskeli ihmisiä. Leguaanit ovat vaihtolämpöisiä ja ne tarvitsevat auringon lämpöä voidakseen liikkua. Ne ovat muuttuneet väriltään lähes täysin mustiksi kerätäkseen auringon lämpöä mahdollisimman paljon. Ne myös naamioituvat niin täydellisesti, että laavakivillä maatessaan niitä on lähes täysin mahdotonta huomata.
Sanoin Tintille, että nämä leguaanit olivat kuin suppilovahveroita. Kun metsässä löydät ensin yhden sienen, on ympärillä yleensä useita muita. Ja kun tarkkaan katsoo, löytyykin niitä lukemattomia. No, näin kävi nytkin. En ollut huomannut, että rannalla olevalla laavakalliolla
oli näitä eläimiä vielä paljon lisää.
Pidempäänkin olisi rannalla viihtynyt mutta pakko oli lähteä pois. Meillä oli 50+ aurinkorasvaa mutta se ei täällä auta kuin ehkä 30min ja sitten on rasvattava lisää tai häivyttävä sisälle. Tämän pikaisen visiitin jäljiltä meillä kummallakin on nyt mukavat punottavat rajat kaulalla ja hartioissa. Sen verran rasva auttoi, että pahempia palovammoja ei tällä kertaa tullut.
Näiden retkien jälkeen oli päivä melko lailla selvä ja Messias palautti meidät takaisin kylälle.
Ja kuten kaikki varmaan arvaavat – matkalaukusta ei ollut kuulunut yhtään mitään. Tintin oli siten lopulta lähdettävä vaateostoksille koska päällä olevat asusteet alkaisivat päivän hikoilujen ja tunneliretkien jälkeen pian elää omaa elämäänsä.
Matkalaukun jäljitystä
Kevyttä tunnelman kiristymistä oli havaittavissa kun laukkua ei kuulunut. Puerto Ayora on keskittynyt myymään turisteille tarkoitettuja matkamuistovaatteita ja emme löytäneet kunnon kauppaa josta paikalliset ostavat omia vaatteitaan. Tintti jatkoi etsiskelyä ja palasi muutaman tunnin jälkeen riemuissaan uusien hankintojensa kanssa. Lohdutin Tinttiä, että vaatteet olivat ainakin puhtaita eivätkä yhtä kuumia, kuin mustat farkut. Tämä ei näyttänyt kyllä auttavan tilannetta yhtään. Oli kivat vaaleanpunaiset kukka -pikkarit ja Hawaji – tyylinen rantamekko. Kuulemma parempi, kuin musta toppi. Olimme käyneet myös paikallisessa LAN:n toimistossa kyselemässä laukun kohtaloa ja toimiston ”asiakaspalvelija” totesi,
Tintin tavarat
Eikö näillä muka pärjää 10 päivää Galapagoksella? että he vaan myyvät täällä lippuja eivätkä etsi laukkuja. Ja että heillä ei nyt juuri ole nettiyhteyttä eikä myöskään lentokentän puhelinnumeroa. Olisin ollut valmis vähän ärhentelemään sille kaverille patistellakseni sen oikeasti tekemään jotain, mutta Tintti käveli ulos ja sanoi, että anna olla. Ei auttanut muu kuin lähteä ja jättää se ’el tontto’ omiin oloihinsa.
Illalla soitettiin LANin palvelunumeroon kun ei muuta keinoa enää ollut jäljellä. Sieltä selvisi sen verran, että laukku on EHKÄ paikallistettu ja että huomenna (siis keskiviikkona) saattaa EHKÄ olla mahdollista, että laukku tulisi. Tämä kaveri ei tehnyt samaa virhettä kuin aikanaan se AA:n tollo joka sanoi minulle, että juu, kyllä me tiedetään, että laukku on Miamissa mutta se nyt ei satu mahtumaan mukaan kun on muidenkin asiakkaiden laukkuja kuljetettavana. Sen jälkeen AA on ollut pannassa 15 vuotta.
Mutta mahtaako pakaasi ilmestyä piilopaikastaan ennen kuin meidän risteilymme alkaa?
Advertisement
Tot: 0.276s; Tpl: 0.015s; cc: 10; qc: 51; dbt: 0.207s; 1; m:domysql w:travelblog (10.17.0.13); sld: 1;
; mem: 1.2mb
