WELLINGTON JA ABEL TASMAN NATIONAL PARK 2.-10.4.2010

---

WELLINGTON JA ABEL TASMAN NATIONAL PARK 2.-10.4.2010

Ei kerta kaikkiaan ole aikaa kirjoittaa. Täytyy pian mennä nukkumaan, koska huomenna on ohjelmassa Franz Josef Glazier Walk. Täytyy herätä aikaisin ja olla virkeä, ettei suistu jäätiköltä alas.

Joten nyt vain luettelen mitä olen tehnyt. Se kuvaa parhaiten olotilaani Uuden Seelannin hengästyttävässä rytmissä ja uskomattomissa maisemissa.

Välimatkat ovat pitkiä täälläkin. Koko päivän matkustimme Tongariron kansallispuistosta Wellingtoniin. Yhdestä hullusta keksinnöstä kiwit ovat vähän niin kuin kateellisia suomalaisille. Se on saappaanheitto. Stray-bussissa minun piti oikein nousta seisomaan, jotta kaikki olisivat nähneet, minkälainen on saappaanheiton keksijäkansan edustaja. Toisin kuin Suomessa Uudessa Seelannissa on jopa rakennettu saappaanheittoratoja verorahoin.

Wellingtonissa kiersin Mt Victorialla Lord of the Rings -elokuvan kuvauspaikoilla ja kävin kuuluisassa elokuvatehosteyrityksessä Weta Cavessa.

Vietin kuusi tuntia yhdessä maailman parhaimmassa museossa Te Papassa. Aivan erityisesti kauhistelin siellä jättiläiskalmaria (Colossal squill) joka on ainoa maailmassa hengissä pyydystetty yksilö. Merimiesten merimiesjutut osoittautuivat yllättäen tosiksi vuonna 2004, jolloin pyynti sattumalta onnistui. Tyynen meren syvissä onkaloissa elää kuin elääkin merihirviö, jonka silmät ovat rugby-pallon kokoiset. Ne hohtavat valoa pimeässä. Täysikasvuinen kalmari kasvaa kaksikymmentä metriseksi ja voi hyvinkin vetää kahdeksalla lonkerollaan pienen laivan tappavaan syleilyynsä. Lonkeroitten imukupeissa on koukkuja, jotka pyörivät jalustansa varassa. Kun uhri kiemurtelee kauhuissaan, koukut porautuvat yhä syvemmälle sen lihaan. Pahinta on se, että jättiläiskalmari joutuu syömään uhrinsa pieninä suupaloina, koska sen kapea ruokatorvi kulkee aivojen läpi. Liian suuret suupalat aiheuttaisivat aivovaurion. Uhrin kidutus kestää pitkään.

Viimeistään silloin päätin, etten mene lainkaan uimaan täällä. Kenties en enää koskaan ui meressä.

Sitten kävin Katherine Mansfieldin syntymäkodissa, mutta siitä minulla ei ole hyvää kuvaa. Mansfiedin syntymätalo on juuri niin synkkä ja ahdas kuin hän sitä kuvaa novelleissaan, esimerkiksi Predulessa ja Syntymäpäivässä. Lisäksi oli Windy Wellyn yksi tuulisimmista ja kylmimmistä päivistä. Jouduin ostamaan takin.

Sitten ylitin Cookin salmen ja siirryin Eteläsaarelle. Välimatkat ovat pitkiä. Koko päivä meni matkustaessamme Abel Tasman National Parkiin, mutta se kannatti. Jälleen aivan uskomattomia maisemia pitkin matkaa ja varsinkin matkan määränpäässä. Abel Tasman Coast Track Anchorage Bayhin asti (12km) oli alusta loppuun ylittämätön aistielämys. Reitti oli hyvässä kunnossa ja helppo kävellä. Ei mennyt kuin kolme tuntia.

Ja taas matkustimme koko päivän länsirannikon upeita maisemia ihaillen Barrytowniin ja tänään tänne Franz Josefiin.

Huomenna kävelen jäätiköllä.

---