Advertisement
Published: February 15th 2010
Edit Blog Post
TAHITI, PAPE’ETE 7.-11.2., BORA BORA 11.-14.2.2010
Tahiti, Bora Bora, Mo’orea, Ra’iatea, Taha’a, Marquesas... Tarunhohtoisista nimistä syntyy mielikuvia äärettömän meren keskellä kohoavista viidakkosaarista, joiden terävät huiput ovat tiheän kasvillisuuden peittämiä. Villisti muotoaan muuttavat pilvet kätkevät niiden salaisuudet.
”Eikä liene ihmislapselle suotu maan päällä mitään, joka vastaisi niin hyvin hänen unelmiaan matkasta mielikuvituksen kultaisiin maailmoihin kuin tulo Tahitiin. Sen sisarsaari, Murea, tulee ensin näkyviin uljaine kallioineen. Se kohoaa meren äärettömyydestä kuin taikasauvan esiin loihtima, aineeton taruluomus. Sen särmikäs profiili on kuin Tyynen valtameren Monserrat, ja siellä voi kuvitella polynesialaisten soturien vartioivan oudoin menoin mysteerejä, jotka olivat liian kammottavia ihmisten tiedettäviksi. Saaren kauneus paljastuu katsojalle vähitellen sitä mukaa kun välimatkan pienentyessä sen ihastuttavat vuorenhuiput saavat selvemmän muodon, mutta kun purjehtii lähemmäksi, se kätkeekin salaisuutensa vetäytyen synkkänä, loukkaamattomuuttaan puolustaen luoksepääsemättömän kivimassan suojaan. Tulijaa ei hämmästyttäisi, jos se hänen etsiessään aukkoa saarta kiertävästä riutasta äkkiä häviäisikin näkyvistä ja silmien eteen jäisi vain valtameren sininen autius.” (William Somerset Maugham: Kuu ja kupariraha)
Tällaisia Ranskan Polynesian saaret ovat, mutta vain silloin, kun puhutaan maisemasta ja luonnosta.
”Sillä Tahiti on hymyilevä ja ystävällinen; se on kuin viehättävä nainen, joka suopeasti tuhlailee kauneuttaan kaikkien ihailtavaksi; eikä mikään voi olla sovittavampaa kuin tulo Pape’eten satamaan. Rantalaituriin kiinnitetyt
kuunarit ovat siistejä ja sieviä, lahden rannalla leviävä kaupunki on valkoinen ja hieno, ja tulipunaiset kukat liekehtivät sinistä taivasta vasten kuin intohimon huudahdus. Ne ovat niin rajun, häpeämättömän aistillisia, että niitä jää katsomaan mykistyneenä. Ja ihmiset, jotka tungeksivat rannalla laivan lipuessa laituriin, ovat iloista ja huoletonta, meluavaa ja hilpeästi elehtivää joukkoa.” (sama)
Kauniit, aistilliset ja viattomat asukkaat toivottavat vieraat tiare- ja hibiscus -kukkasin, laulaen ja tanssien tervetulleiksi?
Tämä ei enää pidä paikkaansa. Tahitin pääkaupunki Pape’ete on kuin mikä hyvänsä länsimainen 160 000 asukkaan kaupunki kaikkine nykyaikaisuuksineen, palveluineen, hyveineen ja paheineen, aivan kuin Ranskassa olisi ja tavallaan ollaankin, koska Ranskan Polynesia on autonominen valtio samalla tavalla kuin Suomi ennen muinoin oli suhteessa Venäjään.
Ainoastaan kaupungin takana kohoavat, usein sumuun ja sateeseen kietoutuvat viidakkovuoret muistuttavat menneestä, jo kauan sitten menetetystä ajasta, jolloin Tahiti vielä täytti kaikki länsimaisen ihmisen toiveet viattomasta aistillisuudesta.
Paul Gauguin pettyi Tahitiin, joka hänen mielestään oli liiaksi turmeltunut länsimaisuudesta. Hän lähti paljon kauemmas Marquesas (Markiisi?)-saarille etsimään tyyntä luonnontilaa. Hiva Oalla sijaitsee hänen Maison du Jouir -talonsa. Ja Nuku Hivalla olisi ollut Herman Melville -muistomerkki, Taipee -romaani sijoittuu sinne. Voi miksi en mennyt sinne? Miksi valitsin Bora Boran ja Mo’orean niiden sijasta?
Miksi muuten jonkun
pitäisi pysyä länsimaisuudesta turmeltumattomana? Ja keiden iloksi? Pelkään pahoin, että vain ja ainoastaan länsimaiset ihmiset toivovat toisten pysyvän viattomina, ikään kuin viihdytykseksi heille itselleen lomamatkoilla.
Silti joudun tunnustamaan, että minäkin olen hieman pettynyt. Mitä ihmettä minä luulin löytäväni täältä?
BORA BORA
Bora Boraan laskeutuminen oli dramaaattinen. Lentokoneen ikkunasta näkyi kirjallisuuden ja elokuvien loihtima, salaisuuksiaan vartioiva viidakkosaari, jonka toinen huippu, Otemanu, on neliskanttinen. Harvoin on matkustajalentokone tehnyt niin jyrkkiä kaarroksia. Tunsin itseni toisen maailman sodan taistelulentäjäksi. Mielikuva ei ollut kaukaa haettu, koska Bora Bora oli sodan aikana USA:n yksi tärkeimmistä Tyynen valtameren tukikohdista, koska sitä ympäröi luonnollinen vallihauta, koralliriutta ja laguuni, jonka sisään pääsee vain yhdestä kapeasta aukosta. Amerikkalaisten rakentama ja jälkeensä jättämä lentokenttäkin on ”motulla”, merestä nousseella korallikaistaleella.
Déjà vu -kokemus. Olenko uudestaan Karibialla? Valkoista hiekkaa, turkoosia merta, palmuja, kuumaa ja kosteaa ilmaa ja moskiittoja. Samoja kukkia ja puita: banaani, avokado, flamboyant, hibiscus, red ginger, gardenia, helicon. Sama ranskan kieli ja samoja tuotteita supermarchéssa ja farmaciessa kuin Guadeloupella ja Martiniquella.
Ja kuitenkin ero Karibian saariin ei voisi olla suurempi. Karibian saaret olivat paikkoja paikan varsinaisessa merkityksessä. Niillä asuu saariin juurtunutta väkeä, joilla on oma historiansa, musiikkinsa, kielensä, kirjallisuutensa, muotinsa, ruokansa ja rommidrinkkinsä. He jatkaisivat elämäänsä
omatoimisesti - tosin köyhempinä - vaikka turistit häipyisivätkin saarilta kokonaan. Bora Bora sen sijaan on ei-paikka, täysin alkuperänsä kadottanut, keinotekoinen loistohotellien keskittymä. Kaiken lisäksi loistohotellit sijaitsevat motuilla, joten pääsaaren ainoassa cyber caféssakaan ei tapaa ketään. Mitään ei tapahdu kun kaikki ovat hotelleissa - joko asiakkaina tai palvelemassa edellisiä.
Tämän selityksen kuulin safarin vetäjältä. Ennen Toista maailmansotaa saarella asui ”luonnontilassa” olleita ihmisiä nelisen tuhatta. Muuten saari oli täysin autio. Sodan aikana amerikkalaiset syöttivät, puettivat, opettivat saarelaiset juomaan Coca-colaa ja olutta, polttamaan tupakkaa ja pureskelemaan purukumia. Sota loppui ja amerikkalaiset lähtivät eikä mitään jäänyt tilalle. Vanhaan ei ollut enää paluuta. Nälkäkuolema uhkasi kunnes joku keksi turismin.
Tietenkin Bora Bora oli ylimaallisen kaunis. Ylimaallisen kaunista olisi ollut veden allakin - nimittäin kaikissa technicolorin (mainos käytti tätä sanaa) väreissä hehkuvat korallit ja trooppiset kalat. Mutta kun en uskalla osallistua - haiden vuoksi. Yksikin taho tarjosi minulle kanoottiekskursiota saaren ympäri. Yhtenä ohjelmanumerona olisi ollut haiden syöttäminen. Mitä ihmettä? Menisinkö ikinä kiikkerällä kanootilla syöttämään haita. En varmana. Minulle pitäisi maksaa ja paljon, jotta suostuisin.
Sitä paitsi oli ikävä kuulla, että laguunissa ui niinkin paljon haita; yleensä ne viihtyvät koralliriutan ulkopuolella. Ei, ne ovat nähtävyys, joilla tehdään rahaa. Tiedolla oli se seuraus, etten uskaltanut
uida kunnolla hostellin rannassa. Se oli niin syvä, että kuvittelin koko ajan haiparven uivan vatsani alla ja miettivän mahtaako tuo olla ruoka. Kysyn samaa kuin Barbadoksella: mistä hai - viaton luontokappale - voi tietää etten minä ole syötävissä, kun ihminen niin auliisti häntä ruokkii?
No mitä tein. Pyöräilin saaren ympäri (32 km) ja seuraavana päivänä otin osaa safarille, jolla pääsin vuorten huipuille ihailemaan maisemia ja amerikkalaisten jälkeensä jättämiä seitsemän mailin tykkejä, joilla ei ammuttu kertaakaan Toisen maailman sodan aikana.
Advertisement
Tot: 0.086s; Tpl: 0.012s; cc: 10; qc: 25; dbt: 0.0558s; 1; m:domysql w:travelblog (10.17.0.13); sld: 1;
; mem: 1mb