ReissuVihko

---

Nashvillesta nääsvilleen

Lauantaiaamuna törmättiin hostellilla jyväskyläläiseen pariskuntaan Eemiin ja Outiin, jotka oli kans kiertämässä autolla Usaa, He oli menossa viidessä viikossa Miamista San fransiscoon, joten maileja on kiitettävästi matkan varrella, mutta niin on paljon näkemistäkin. Siinä meidän kirjautuessa ulos hostellista selvis, että tänään oli paikallisen bändin johtajan kuolinpäivä. Henkilö on siis kuollu vuosia aikasemmin, mutta tänään pidettiin karnevaalipäivä, edesmenneen sankarin muistoa kunnioittaen. Sovittiin Eemin ja Outin kanssa, että mennään yhdessä kattoon hulinaa. Lähdettiin kuitenkin aamupäiväks toikkaroimaan vain oman majakka- ja perävaunukaksikkomme voimin.

Poukkoiltiin epämääräsesti siellä ja täällä sekä käytiin kattoon ranskalaisten korttelien läheisyydessä oleva toinen kuuluisa katu Frenchmen street, joka on kuuluisa lukuisista livemusiikkia tarjoovista ravintoloista. Päätettiin tulla illalla uudestaan paikalle, kun katu on omassa loistossaan.

Syötiin käppäilyn lomassa epätavallinen lounas, kun napattiin vanhasta ranskalaisesta kahvilasta mukaan ranskalaiset donitsit. Kahvila tulvi ihmisiä, joten paikanpäällä syöminen ei ollu vaihtoehto. Donitsit oli kuorrutettu runsaalla tomusokerilla ja taikina oli tuoretta rasvassa paistettua donitsimaista tavaraa. Yllättävän herkullinen yhdistelmä. Tykättiin näistä taikinakimpaleista, joita dippailtiin paperipussiin tippuneeseen tomusokeriin.

Lounastelun jälkeen alettiin valmistautuun karnevaaleihin. Mentiin Louis Armstrongin puistoon odotteleen karnevaalin alkua, jonka piti meidän tietojen mukaan alkaa viiden maissa. Paikalla oli kaks keltapukusta kaveria ja ajateltiin, että no jopas on karnevaalit. Porukkaa alko kuitenkin valuun pikku hiljaa puiston porteille. Nähtiin Eemi ja Outi tässä vaiheessa. Porukka jakautu erivärisiin pukuihin. Vanhimmat kävelykeppiä kantaneet herrasmiehet oli pukeutunu valkoseen pukuun, hiippalakkiin ja mustiin housuihin. Lisäks paikalla oli violettipukusia, turkoosipukusia, persikanvärisiä pukuhemmoja, keltapukusia ja perinteisiä mustapukusia juhlioita. Erilaisia viirejä ja lippuja oli myös porukalla mukana.

Kulkue lähti eteneen seittemältä ja kärjessä porhalsi vanhimmat joilla oli oma puhallin ja lyömäsoitin porukka säestämässä jorailua. Railakkaampi nuorien bändi tuli joukon viimesenä ja anto tahtia värikkäille tanssijoille. Heti alusta asti oli selvää, että kavereilla on rytmi veressä ja fiilistä mukana. Muutama pyörätuolissa tanssiva herrasmieskin nähtiin. Tummien ote tanssiin oli todella intohimonen ja kaikki parhaat liikkeet tosiaan tarjottiin karnevaalikansalle. Kulkue kiersi koko puiston autoteitä ja pysähty välillä jammaileen spontaanisti eri kadunkulmiin. Meininki oli niin intiimi, että melkein pelkän kattelun ansioista pääsi ihan hurmokseen. Jonkinlainen transsitila saatto aktiivisimilla tanssijoilla olla päällä. Meidänkin puntti alko siihen malliin vipattaa, että pakko oli heittäytyä rytmin vietäväks ja jorailla muun omistautuneen juhlakansan mukana.

Kulkueen seuraaminen ja mukana olo oli kyllä todella uskomatonta. Oli mahtavaa päästä mukaan tällaseen tapahtumaan, jonka ajatteli todella epätodennäköseks kokevansa. Karnevaali kruunas meidän new orleans reissun, joka ei vielä ollut ees lopussa.

Mentiin hakeen hostellilta autoo ja juteltiin tovi työntekijän kanssa joka mainitti Louis Armstrongin mahdollisesti yöpyneen aikoinaan meidän kanssa saman katon alla. Lähettiin illalliselle työntekijän suosittelemaan Coop’s placeen. Jono lannisti meidät ovella. Mietittiin tovi ennen kun jäätiin kymmenen metrin jonon hänille. Haettiin viereisestä baarista meille janojuomat, jotka osottautu todella herkullisiks. Kyseessä oli jäädytetty irish coffee, joka sulatti janon ja vei kielen mennessään. Maku oli hiukan pirtelömäinen, mutta kahvi ja viski maistu juomassa inasen. Jonon suhteen meillä kävi tuuri, koska meidän edessä oli isoja seurueita ja pöytää tarjottiin heti ensimmäisellä oven avasulla kahdelle ihmiselle. Mentiin siis muutaman minuutin jonotuksen jälkeen meidän jonotusjuomien kanssa sisään.

Tilattiin perinteistä etelän ruokaa. Ite otin kreolilaisen katkarapusetin (tulinenliemimäinen muhennos) ja Linda tilas pitkään haudutettu pataa, jossa oli jänistä ja muitakin lihoja kasvisten ja riisin kanssa. Ruoat oli tosi maukkaat, mutta ehkä pienonen pettymys kuitenkin kaiken kehumisen ja jonon määrän suhteen. Perjantaiset hampurilaiset pääsi yllättään ja rima oli ehkä sen takia korkeella. Kyseessä ei kuitenkaan missään tapauksessa ollu huono ateria, vaan perinteistä eteläruokaa ja juuri new orleansille tyypillistä parhaimmillaan.

Hipsastiin tästä frenchmen streetille, jossa päätettiin mennä kattoon bluesbändiä. Bänditarjonnan heikko taso hiukan ihmetytti, kun kyseessä kuitenkin on iso musiikki kaupunki ja lauantai-ilta. Eemi ja Outi bongas meidät keikalta ja lähdettiin viettään iltaa terassille, jossa Bruce Springsteen oli tarjonnu viikko siiten kierroksen. Oli mukava puhua suomee ja vaihtaa ajatuksia reissukollegojen kanssa. Ilta oli oikein mukava kuin myös meidän seuralaiset. Hyvästeltiin ja toivotettiin Eemille ja Outille ilan päätteeks hyvää reissua. Uni maistu taas meidän peltisessä olohuoneessa.

Sunnuntaina lähdettiin kohti memphisiä. Tie ei menny missisippi –jokee pitkin, mutta muutaman tunnin ajon jälkeen suunnattiin kohti mississippiä ja pikku teitä, joiden varsilla nähtiin kilometreittäin maissipeltoo ja autenttista etelän maalaismaisemaa. Näitä rauhallisia teitä pitkin oli antosa ajella. Maisemat päihitti valtateitä ympäröivät metsiköt. Meidän päämääränä oli pieni Clarksdale –kylä, jossa sijaitsee merkittävä risteys blues –musiikin historian kannalta. Kitaristi Robert Johnson väitti myyneensä sielunsa paholaiselle kyseisessä risteyksessä ja saanu suunnan omalle musiikilleen. Risteys oli asfaltoitu autoristeys ja siihen oli pystytetty muistomerkki kyseisen tapahtuman johdosta. Paikalla oli hieno käydä, mutta ei sillä ilmapiirillä ollu mitään tekemistä 1920 –luvun kanssa. Risteyksessä oli ravintola, joka on palvellu jo noista muinaisista päivistä alkaen. Meidän piti mennä sinne imeen itteemme voimaa, mutta harmiksemme se oli kiinni.

Kierrettiin Clarksdalen keskusta, joka näytti kuolleelta. Nähtiin keskustassa toinen blues –nähtävyys, kun eteen tuli Greyhoundin linja-autoasema. Kyseiseltä asemalta Muddy Waters on lähteny maailman maineeseen. Keskustan hengessä oli vanhaa taikaa ilmassa, mutta ei paljon muuta. Pyörittiin hetki ja imettiin vanhojen rakennusten antamia säväyksiä itteemme. Kaupunki oli aidosti vanha ja rappeutunu. Sillä oli rehelliset kasvot.

Kuollut kaupunki oli aikalailla nähty ja niin päätettiin lähtee jatkaan matkaa kohti memphisiä. Kyseessä oli highway 61, joka on inspiroinu monia blues -miehiä tekeen kappaleita. Tien varrelta löyty myös yks vanha autenttinen tönö, joka on varmaan nähny kitarasankarin jos toisenkin. Maissipeltoja taas vilisi tien sivuilla.

Memphisistä päätettiin ottaa motelli ja lähtee heti ensitöiksemme syömään. Löydettiin hyvä etelän ravintola, josta Linda löysikin bbq –possua, joka on grillauspääkaupungin kuumin juttu. Ruuat oli maittavat ja unet myös myöhäiseks jääneen ruokailun jälkeen.

Motelliunien jälkeen lähdettiin kohti Memphisin keskustaa ja Beale streettiä, joka tunnetaan blues –katuna. Kadulla on ollu bluesin suhteen kovempi merkitys ja meininki ennen Martin luther king jr. murhaa. Murha tapahtu parin korttelin päästä kadulta ja tapahtuman jälkeen koko meininki muuttu aikalailla arvaamattomaks ja kadotti sen juhlahenkisyyden. Katu on nykyään lähinnä turistien suosima. Bluesin ympärillä pyöriviä ravintoloita, levykauppoja ja muita oheistuotteita tarjoovia puljuja kadun varrelta löyty, mutta verrattuna new orleansin bourbon streettiin kadun meininki oli elotonta ja katu lyhyt.

Jatkettiin kävelyä kohti Sun studiota, jossa Elvis, Johnny Cash, Jerry lee lewis. B.B King, Howling wolf ja monet muut muusikot on ponnistanu maineeseen ja nauhotellu. Mentiin käymään studion kahvilan puolella ja päätettiin spontaanisti lähtee opastetulle studiokierrokselle. Hyödynnettiin vielä opiskelija-alennuksia viimesiä kertoja ja päätettiin tehdä jotain turistimaista.

Kierros oli hauska ja tunne oli oikeestaan aika jännä kuunnellessa kavereitten alkuperäisnauhotuksia. Eläytyvä opas tempas meidät hyvin tarinoihin mukaan. Elviksen uran alkutaival piirty meille hyvin nauhotusten kautta. Nauhotuksista kävi selväks kuinka Elvis löysi oman countrya, gospelia ja bluesia yhdistävän popahtavan rocken’ rollinsa. Myös Walk the Linen ja Great balls of firen alkuperäisnauhotusten kuuntelu paikanpäällä ja tarinoiden mehustamana oli antosaa. Howlin wolf hyökkäs kaiuttimista meidän päälle karmivan aidosti.

Turisteilu suju meiltä mukavasti. Päätettiin mennä katteleen viä Memphiksen pääkatua, joka oli tosi hiljanen maanantaina ja samalla pienimuotonen pettymys. Otettiin auto alle ja lähettiin ostarille pyöriin ja kahvitteleen isoon kirjakauppaan. Mentiin vielä syömään viimesiä kertoja etelän ruokaa ja koettiin saamamme tarpeeks Memphiksestä irti. Huomattiin viimestään memphiksen kohdalla se, että kaupungit on suuria väkilukunsa ja kokonsa puolesta, mutta se elämä löytyy vaan keskustan sijaan elävistä lähiöistä, joista myös kaikki tarvittavat palvelutkin löytyy. Sininen kiitäjä sai kunnian toimia viimestää kertaa meidän yöpaikkana Memphiksessä. Uni maistu maukkaalta tutussa hoivassa.

Tiistaina alotettiin matka kohti Countryn ihmemaata Nashvillee, josta oltiin varattu majotus Merry Ellen nimiseltä nuorelta laulaja-/ laulunkirjottajalta. Matka memphistä Couyntrilaan meni usan virallista musiikki moottoritietä. Taukopaikat oli omistettu eri muusikoille, mutta muuten asiaa ei huomannu. Syötiin lounasta puolimatkassa ja saavuttiin Nashvilleen vielä hyvissä ajoin, niin että ehdittiin tarkasteleen paikkoja päivän valossa. Merry Ellen anto meille hyviä vinkkejä kaupunkin katteluun ja sitten kurvailtiinki jo kohti Nashvillen centennial puistoo. Puistosta löyty sata vuotta vanha parthenonin kopio. Alkuperänen sijaitsee Ateenassa. Rakennus oli ihan komia, mutta enimmäkseen tykättiin vaan käppäillä lammen ympärillä ja keinutella puutarhakeinussa.

Kun pakarat alko puutuun istumisesta ja sääret palaan päätettiin lähtee katsastaan keskusta. Pääkatu broadway oli verrattavissa Memphisin Beale streettiin, mutta country kaiku jokaisesta kuppilasta kohtuullisen kovaa. Kello alko huiteleen iltakuutta ja bändit pauhas sen verran rankalla tavalla, että saatiin ihan kadulta kuunnellessa yliannostus countrya. Näitä kuppiloita kutsuttiin honky tonkyiks, mikä oli meistä hauskaa, mutta muuta hauskaa ei ydinkeskustasta löydetty.

Kellokin löi jo sellasia lukemia, että päätettiin suunnata Merry Ellenin suosittelemaan levykauppaan, jonka alakerrassa löyty huikee kellariklubi. Tutkailtiin ensin rauhassa kaupan puoli, joka koostu uusista ja käytetyistä CD:stä ja vinyyleistä. Kauppa oli suhteellisen iso ja sielä oli mukavan kotikutonen tunnelma. Linda löysi yhden levyn ja sen jälkeen suunnattiin kellarin puolelle, jossa oli käynnissä itsenäisten bändien ja soittajien ilta. Meillä kävi tuuri, koska kyseinen ilta on vaan tiistaisin ja kuultiin Basement –klubista meidän isännältä. Ei oltas millään löydetty laitakaupungilta löytyneeseen kellariin ilman paikallisen ohjeita. Merry Ellen kehu klubia ja ymmärrettiin se paikan päällä. Klubia pyöritti yks miksaaja. Bändit soittaa ilman palkkioo omasta tahdostaan ja lavalle on viiden kuukauden jono. Eli kyseessä on siis todella suosittu soittopaikka, joka nauttii itsenäisten artistien kohdalla suurta mainetta. Alkuillasta lavalla oli nuorempia laulaja/ lauluntekijöitä ja illan edettyä lauteille alko nouseen tasokkaampia bändejä. Oikeestaan nähtiin kolme bändiä ja kaikki oli tosi loppuun hiottuja omassa kategoriassaan. East side Gamblers vakuutti meidän tarkasti rakennetuilla rokkibiiseillä, seuraavaks mustalaismusiikkia modernisoinu Caravan of thieves vallotti meidät ja viimesenä soul –bändi the Broadcast yllätti meidät räväkän naislaulajan vetämänä. Oltiin todella tyytyväisiä illan antimiin ja suunnattiin kämpille kiitteleen merry Elleniä. Kämpällä törmättiin viä valokuvaussessiohin, joissa kuvattiin merry Ellenin kaverin levynkantta. Vaihdettiin kuulumisia ja päästiin nukkuun meidän artsin huoneen futon pedissä.

Keskiviikko alotettiinkin jo pakkaamalla. Meillä oli vähän järkeiltävää, että mitä laitetaan mihinkä, että kaikki saadaan mahtuun. Lisäks vältettiin pakkaamisella viimehetken paniikki. Alotettiin kämpän ulkopuolinen päivä pienellä ajelulla, jonka jälkeen päädyttiin Hillsboro nimisen kylän rennonoloselle pääkadulle. Lounasteltiin rauhassa ja katteltiin ympärillä häliseviä paikallisia. Tän jälkeen käytiin katsastaan kylästä löytyvä keikkakahvila, jota Merry Ellen myös suositteli. Löydettiin paikalle, mutta koska kyseessä ei ollu vielä keikkailu aika suunnattiin kaupoille tekeen viimesiä hankintoja. Kirjakaupan anti oli laiha, mutta muutamia toimivia herätevaateostoksia tehtiin. Käytiin Two hippies nimisessä vaatekaupassa, jossa oli keikka täydessä käynnissä. Kauppa vaikutti muutenkin aika epäkaupalliselta kaupalta. Sen sisälle oli roudattu muun muassa Wolkkarin kleinbussi –sisustuselementiks.

Tästä suunnattiinkin sitten jo kohti Blue Bird –kahvilaa. Paikka oli tupaten täynnä vanhempaa kansaa ja lavalle keikku myös iäkkäämpiä muusikoita. Katteltiin meininkiä oven suusta hetki, mutta tultiin pian siihen tulokseen, että tää paikka ei ollu tänään meitä varten. Oltiin eilen nähty niin hyviä ja energisiä keikkoja, että ei haluttu kattella tänään väsyneitä muusikoita. Nähtiin kuuluisa keikkapaikka ja oltiin sen suhteen tyytyväisiä, että käytiin katsastamassa paikka. Meillä oli mietittynä toinen ruokapaikka, jota oltiin jo jonkin aikaa mietitty. Tultiin siis siihen tulokseen, että jenkki-illastaminen on hyvä päättää burgereihin. Testattava paikka oli Five guys niminen ketjuravintola, jota on hehkutettu ympäriinsä. Eikä tultu pettyyn, Viidellä dollarilla on mahdoton saada parempaa burgeria. Täytteet sai itte valita ja valinnat osu nappiin. Ranet oli myös herkullisia. Ateria ei ollu ihan verrattavissa new orleansin hampurilaisiin, joka todella pääsi yllättää. Tässä vaiheessa odotettiin maukkaita burgereita ja odotukset täytty. Toki hintaluokkakin oli ihan eri. Ravintolavalinta oli oiva lopetuspaikka illastamisen suhteen.

Raskaan safkan päälle reippailtiin kaupungin valojen vilkkeessä. Päätettiin mennä tarkastaan vielä ilta-aikaan Hillsboron pääkatu. Parkeerattiin auto läheiselle parkkipaikalle ja tehtiin kierros kulmilla. Päädyttiin vielä meneen jälkkärille jäädytettyä yogurttia tarjoilevaan paikkaan. Paikka näytti viihtysältä ja haluttiin vielä maistaa herkkua, mitä suomessa ei oo tarjolla. Annoksen kasaaminen oli järjestetty ravintolassa fiksulla tavalla, kun asiakas sai itte koota annoksensa jugurteista, erilaisista makeisrakeista ja viipaloiduista hedelmistä. Hinta määritty painon mukaan ja yks työntekijä pysty hyvin pyörittään paikkaa, jossa herkutteli parisenkymmentä nuorta. Kierrettiin parkkipaikalle, hyvästeltiin Nashvillee ja samalla koko reissua. Piru soikoon lopetus ei ollukkaan niin samettinen, kun oltiin kuviteltu. Auton etuikkunaa koristi sakkolappu. Takaiskuja ei ollu tullu oikeen koko jenkkireissun aikana, mutta sitten viimesenä iltana rokotetaan. Harmitti tosiaan se, että kadun varret oli täynnä vapaita paikkoja ja me mentiin tyhjällä parkkipaikalle, joka sitten sattu oleen kellon ympäri maksullinen. Huolimattomuudesta rokotettiin. Sakko oli hyvä näpäytys siitä, että paluu arkeen on tosiaan pikapuoliin koittamassa. Huono homma sakossa oli se, että maksu ei onnistu kun shekillä tai jollain Money orderilla (mikä ei meille oikein auennu). Sakossa ei ollu ees puhelinnumeroo, josta tiedustella asiaa, joten hirveen hyvin hommaa ei ollut hoidettu. Mentiin haavottuneina kämpille hömpötteleen ja harjaan hampaita. Viimeset unet oli sikeet, vaikka niissä liikuttiinkin jo Jaken uudelleen sisustamassa kämpässä.

Aamusuihkuttelujen jälkeen kannettiin pinkeet rinkat kiitäjään. Jätettiin Merry Ellenille meidän leirikamat, mutta ei päästy hyvästelemään Merryä, joka oli tapaamassa sairastunutta mummuansa. Dodge hörötti turvallisella tavalla meidän alla ja niin löydettiin nopeasti valtatiesokkelosta oma reittimme kohti atlantaa. Maisemat oli upeita puolimatkan tienoilla olleen Chattonoogan molemmin puolin, jossa luikerteli appalakkivuoristoo. Roadtripillä ei muuten paljoo amerikan luontoo katteltu. Katteltiin etelänmeininkiä ja ihmisiä sen sijaan. Lupsakkaa meininkiä ja paikotellen hiukan punaniskasta. Reissusta muodostu kaltasensa ilman suurempaa stressailua ja oltiin siihen sellasenaan tyytyväisiä. Musiikki nousi pääteemaks ja sen suhteen olikin hieno nähdä kaikki kolme eri genrejen kaupunkia (New orleans=jazz, Memphis ja Missisippi delta=blues sekä Nahville=country). New orleans oli elävin ja värikkäin paikka. Tietysti myös nähtiin sielä ainutlaatunen kulkue.

Vihon viimene Amerikka-ateriointi suju Cracker Barrel –nimisessä etelähenkisessä paikassa, jossa juotiin viimeset makiat teet, syötiin viimeset butter milk biscuitit. Lindalle maistu friteerattu kana ja ite otin katkarapuja ohra –juustokastikkeesa. Käytiin vielä Atlantan korvilla jälkkäri kahveilla ja tankattiin tankki palautuskuntoon. Palautus meni vaivattomasti, mutta he ei osannu auttaa meitä sakko homman kanssa. Meillä on kuitenkin sähköpostiosote, josta asiaa voi tiedustella. Oltiin valmiita hyvästeleen amerikka, mutta matkailun loppuminen on haikeeta. Musertavinta on kuitenkin arkeen palaaminen. Ollaan saatu viettää viis kuukautta ihmetellen kaikkee uutta, nähty vallottavia maisemia, eläimiä, auttavaisia ja ystävällisiä ihmisiä ja koettu paljon kaikkee mitä vieläkin vaikee uskoo tapahtuneeks. Paikallaan pysyminen jännittää nyt, kun ollaan oltu jatkuvasti liikkeessä kohdaten kaikkee mieltä avartavaa ja eletty päivä kerrallaan hetken vietävänä.

Kesä, läheiset ja juhlat pehmentää arkeen laskua, mutta saa nähdä kuinka ne lievittää meidän matkustushaluja… Viis kuukautta tiivistä yhdessä oloo on lähentäny meitä tosi paljon ja ollaan positiivisesti yllättyneitä, että toisen toiminta ja naama ei oo missään vaiheessa alkanu kyllästyttään. Päinvastoin omaa seikkailuvimmaa on saanu lisää toiselta. Täydennetään persoonina toisia hyvin ja muodostetaan yhdessä meidän oma yksikkö, Limppa, jossa on mahtavaa matkustaa. Vaikka tää matka nyt loppuu niin meidän yhteinen matka jatkuu suurella seikkailumielellä ja sydän pullollaan lämmintä jaettavaa.

Kiitos kaikille mukana matkanneille lukijoille ja erityisesti kommentoijille, reissuvihko vaikenee, toistaiseksi.

---

Comments

[anonymous]

Home sweet home
Hieno on ollut,seurailla teidän seikkailujanne,täältä koto-sohvalta käsin ja mukava saada teidät taas tänne Manseenkin välillä. Teidän viettinne varmasti tulee teittiä vielä kuljettamaan moniin uusiin ihmeisiin,kunhan ensin olette tätä juuri päättynyttä maailman-valloitusta ehtineet vähän sulattelemaan.. Noita kauniita viimelauseita oli mukava lukea,yhdessä kulkien ja toisianne tukien,olette seikkailleet kohta ensinmäisen avio-vuotenne,mahtavaa.ei nyt muuta kuin Terve Tuloa Kotiin ryhmä LIMPPA! T:jaska