Advertisement
Published: September 5th 2009
Edit Blog Post
2.-5.9.2009
ELÄINTARINOITA ANTIGUALTA, GUADELOUPELTA JA MARTINIQUELTA
Tiskipöytääni pitkin vilisti kaksikymmentä, viisikymmentä pientä mustaa eläintä. Auringon noustua ne katosivat. Sain lopulta tietää, että niiden nimi on cafard, suomeksi ilmiantaja, torakka. Vuokraisäntäni, Monsieur Gilbert, yritti lohduttaa. Tämä lajike ei lähde juoksentelemaan muualle asuntoon, vaan tykkää pelkästään tiskipöydistä. Niille ei muka voi mitään, koska niitä on kaikkialla. Tulevat ilmeisesti viemäristä. Inhottaa ajatus, että käyttämieni astioiden, haarukoiden ja veitsien yli kävelee joka yö viisikymmentä torakkaa. Kaikki ruoat, myös leivät, kahvin ja teen pidän tästä lähtien jääkaapissa.
(Lisäys jälkikäteen: Viime yönä torakoita ei ollut, koska desinfioin nykyään tiskipöydän joka päivä.)
Yöllisen kokemukseni jälkeen olin näkeväni hain evän meressä, mutta se olikin onneksi puu. Mitä sekin siellä meressä teki, kysyn vain. Ja mitä eläimiä siinä oli?
Lonely Planet varoittaa, että Martiniquella asustaa aggressiivinen ja kuolettavan myrkyllinen kyykäärme, fer-de-lance, englanniksi ´pit viper´. Nimestään päätellen se on myös nopealiikkeinen. Elää heinikoissa ja pusikoissa, joita riittää täällä maaseudulla Anse Matinissä, joka kuuluu Trois-Îletsin kuntaan (3100 asukasta).
Muuten tämä on aivan mainio paikka: kaunis kuin mikä ja jälleen kerran ranskalaisen tehokas. Kymmenen minuutin kävelymatkan päässä asunnostani sijaitsee Pointe du Boutin jahtisatama kaikkine mahdollisine palveluineen, kauppoineen, hoitoloineen, ravintoloineen, kasinoineen ja yökerhoineen. Neljän sadan metrin päässä asunnostani
on uimaranta ja laituri, josta lähtee puolen tunnin välein lautta Fort-de-Franceen, pääkaupunkiin. Matka lahden yli kestää parikymmentä minuuttia. (En ole saanut vielä hyviä kuvia lahdelta molemmista kaupungeista, koska täällä on satanut kaksi päivää. Saatte lahdelta nyt vain luonnonilmiökuvan, jossa vasemmalla sataa ja oikealla paistaa aurinko. Käsittämättömän näköistä. Sade on niin rankkaa että vastarantaa ei enää näy.)
Fort-de-Francesta puolestaan pääsee bussilla kaikkialle Martiniquella. Eilen kävin 21 kilometrin päässä sijaitsevassa entisessä pääkaupungissa St. Pierressä, jotka kutsuttiin sen loistonpäivinä Karibian Pariisiksi, ja joka tuhoutui kymmenessä minuutissa vuonna 1902, kun vieressä sijaitseva tulivuori Mont Pelée purkautui yhtä rajusti kuin Pompeiji (pyroklastinen räjähdys). 30 000 ihmistä kuoli välittömästi myrkyllisiin kaasuihin. Yksi vanki, Cyparis nimeltään, säilyi ihmeen kaupalla hengissä pienessä kivisessä vankisellissään. Myöhemmin elämässään hän esiintyi kiertävissä sirkuksissa esitellen palovammojaan. St. Pierressä on ihan kaupungin keskussakin tyhjiä, ruohottuneita tontteja mustuineine raunioineen ikään kuin tulivuori olisi suurin piirtein eilen purkautunut. Kas kun eivät vielä savua kuten itse Mont Pelée. (ks. kuvia, myös vankisellistä).
Fort-de-France on puolestaan viehättävällä tavalla rähjäinen siirtomaakaupunki (135 000 asukasta), joka muistuttaa arkkitehtuuriltaan kovasti Antiguan huomattavasti pienempää pääkaupunkia St. Johns’sia. Ehkä liiottelen hieman, mutta molemmissa on jotain samaa kuin Kristiinan kaupungissa ja Kaskisissa. Ehkä se johtuu vanhoista puutaloista, jotka on rakennettu samoihin
aikoihin 1800-luvulla. Olivathan Pohjanlahden kaupungitkin eräänlaisia siirtomaakaupunkeja, Venäjän varuskuntakaupunkeja.
Martiniquella saa ehdottomasti parhainta ruokaa - tähän mennessä. Jos mistä hyvänsä paikasta, ei vain kalliista gourmet-ravintoloista, vaan myös joutomaan laidalla huojuvasta kioskin tapaisesta ruokalasta saa loistoaterian halvalla, on löytynyt todellinen ruokamaa.
Mutta ne torakat. Illastin eilen paikallisten suosimassa tanssiravintolassa, jossa bändi esitti kreoliksi muun muassa Tom Jonesin hittikappaleita. Lattialla pomppi samaan aikaan isoja pikkueläimiä. Epäilen että ne olivat ravintolatorakoita. Kukaan ei välittänyt niistä. Varmaan ei minunkaan pitäisi.
Ainoa asia, jota matkani aikana olen pelännyt, on eläimet. Antigualla asuinalueeni kaikissa kodeissa oli ärhäkät vartiokoirat, jotka niiden isännät ja emännät päästivät vapaiksi auringon laskiessa. Ensimmäisenä päivänä tulin kotiin liian myöhään, kun en tajunnut auringon laskevan jo kuuden aikaan illalla. Ensin perässäni oli yksi uhkaileva koira, joka kuitenkin perääntyi, kun käännyin huutaen sille hus-hus. Mutta sitten niitä oli kaksi, kohta kolme, ja ne tulivat rohkeammiksi ja lähemmäksi. Kaiken lisäksi eksyin pimeässä. Ihmeen kaupalla olin kuitenkin lopulta luterilaisen kirkon edessä ja tiesin, mihin paeta.
Pahin oli kuitenkin naapurin bokseri. Joka kerta kun tulin kotiin - päivälläkin - se heittäytyi koko vahvalla vartalollaan ruostumistaan heikkoa rautaporttia vasten. Se pysyi juuri ja juuri kiinni. Kerran edelläni kävellyt raavas mies kaivoi repustaan esiin pitkän
macheten. Hänkin pelkäsi ja oli valmis puolustamaan henkeään teräaseellaan. Vaara oli todellinen.
Guadeloupella löysin rankkasateen jälkeen lattialta liiskaantuneen rupisammakon poikasen. (ks. kuva). Olin vahingossa tappanut sen matkalaukullani. Jos se olisi ollut elossa, en todellakaan tiedä, mitä minun olisi pitänyt tehdä huoneessani pomppivalle sammakolle, jonka nahka oli kukaties myrkyllinen. Intiaanithan valmistivat ennen muinoin lääkettä tiettyjen sammakoiden nahasta, vai muistanko väärin.
Huomioin kyllä heti ensimmäisenä Guadeloupen päivänä läheisen pellon sarvipäälehmät. Ja tietenkin, pitipä sattua, ne olivat sitten yhtenä päivänä päässeet karkaamaan ja seisoivat keskellä tietä. Hiivin niiden ohi hengittämättä, mutta ne katsoivat minua koko ajan. Tajusin samalla, että tuulessa liehuva mekkoni oli samaa lilaa kuin härkätaistelijan viitta.
Sitä paitsi minusta on outoa, että suuri, vihreä iguana odottaa polulla ihan rauhassa, että minä astuisin sen päälle. Olin yksin ja se oli kiinnostunut tietämään, olenko minä hänen ruokansa.
Guadeloupella riitti myös villikissoja, -kanoja ja -kukkoja, jotka pyrkivät terassilleni. Kotiin tullessani joko kissa nukkui tai kana tepastelisi ruokapöydälläni, joka oli sen jälkeen desinfioitava. Kirosin niitä, jotka antavat villieläimille ihmisen ruokaa. Ei saisi. Eläimet menevät sekaisin; lakkaavat metsästämästä luonnollista ruokaansa ja nälkiintyvät.
Eräänä aamuna Egyptiläiseksi kutsumani kissa vaati minulta ruokaa niin hätääntyneenä, etten uskaltanut olla antamatta sille maitoa. Vai hellyinkö minä?
Kissa oli kovasti nälissään ja janoissaan. Se itki. Pakko oli antaa.
Seuraavana päivänä kissoja oli kaksi. Sitten kolme. Kiitos luojan lähdin siinä vaiheessa Martiniquelle… vain kohdatakseni ensimmäisenä yönä tiskipöytätorakoiden perheen.
On tietysti outoa, että maanviljelijän tytär pelkää lehmiä, kanoja, kukkoja, koiria ja kissoja. Niitä kaikkia meillä oli kotona. Guadeloupella eräs vähemmän viehättävä ihminen väitti eläinkammoni johtuvan siitä, että olen kontrollifriikki. Kammoan hänen mukaansa kaikkea, mitä en voi hallita.
Mitä tuohon voi vastata muuta kuin että niin kammoankin. Juuri sen takia, että lapsena elin eläinten keskellä, tiedän, ettei yhteenkään eläimeen - ei edes kesyyn - voi luottaa. Kun aikuisen silmä välttää ja lapsi jää yksin, kissat raapivat, koirat purevat, kukot nokkivat, pässit pökkivät, ampiaiset pistävät, hevoset pillastuvat ja lehmät tömistävät heti karkuun, kun ne saavat siihen tilaisuuden. Guadeloupellakin karkasivat. Vapauden kaipuu heissäkin piilee.
Advertisement
Tot: 0.119s; Tpl: 0.012s; cc: 7; qc: 47; dbt: 0.0697s; 1; m:domysql w:travelblog (10.17.0.13); sld: 1;
; mem: 1.1mb