Advertisement
Published: March 5th 2013
Edit Blog Post
Another Airport View
Kyllä ne huiput edelleen siellä on Aamulla mentiin minuuttiaikataulussa - aamiaiselle piti sännätä heti kun sinne pääsi, buffetti vedettiin naamaan hirveällä hosumisella (joka ei oikein sovi mun ruoansulatukselleni etenkään kun valikoima oli laajanpuoleinen ja kaikkea piti kuitenkin ottaa), sen jälkeen tukka suorana checkouttiin ja siitä lentokenttäbussiin, joka lähti suurin piirtein heti kun ehdin istua. Lähtöselvitysrumban ja turvatarkastuksen jälkeen olin lähtöportilla täsmälleen lippuun merkityn boardingin alkamisen hetkellä (tosin eihän se sitten kuitenkaan tietenkään heti alkanut).
Sain hädin tuskin oikaistua jalkani ja vetää hiukan henkeä, kun viereiseltä penkiltä alettiin huutelemaan ihan nimeltä. Cebussa pitkää keikkaa tekevän kollegan (eli siis - tiedoksi niille joille nimi mitään sanoo - Pohjolan Jarkon) jo ennestään tuntemani sisko perheineen (eli siis - tiedoksi niille joille nimet mitään sanovat - Toukomaan Satu ja Henkka & lapset) oli osunut samalle lennolle suoraan Milanosta. Ihan puskista tämä ei tullut, koska olin jostain hajanaisesta Facebook-päivityksestä saanut jo aiemmin sen käsityksen, että jotain tällaista oli suunnitteilla, mutta en ollut silti odottanut ihan juuri Hong Kongin lentoasemalla mihinkään tuttuihin törmääväni.
Reilun parin tunnin hyppäys valtameren yli Filippiineille meni Cathayn tilavammissa penkeissä varsin sujuvasti ja pilviverhon avautuessa ajoittain aika näyttävissä saarimaisemissa. Jos lähestymisrituaali oli edellisenä päivänä ollut pitkän kaavan mukaan, niin nyt vedettiin sitten samanlainen piruetti lähestulkoon käsijarrun kanssa
- kone lensi ensin suoraan lentokentän yli (en muista koskaan aiemmin nähneeni lentokoneen tekevän lähtökiihdytystä suoraan alapuolella) ja kiepautti sitten 180 asteen käännökseen loppuliukua varten niin että siipi tuntui viistävän meren pintaa. Kiitoradan päässä olevan mangrovekasvustot tuli nähtyä melko läheltä.
Tulotarkastukseen piti jonottaa niin kauan, että laukku oli hihnalla jo valmiina kun pääsin passihässäkästä (en ihan heti muista onko sellaista tapahtunut koskaan aiemmin). Matkatavaran haltuunoton jälkeen Cebun lentokenttä tuntui loppuvan jotenkin kesken; sieltä vain putkahti yhtäkkiä suoraan kadulle taksien poimittavaksi. Liikenne oli aasialaiseksi suurkaupungiksi yllättävän sujuvaa (tosin eihän Cebun alueella asu kuin pari miljoonaa ihmistä, mikä ei ole esimerkiksi Bangaloreen verrattuna paljon mitään) ja melko hyvin omilla kaistoillaan pysyvää (eli siis yksi auto per kaista - mopoja nyt ei tietenkään lasketa, eikä riksoja ole). Tööttäilykin on paljon hillitympää kuin monessa isommassa paikassa.
Asuntolassa alkoi sitten jo olla jo sellaista tutumpaa komennuspöhinää. Lauantaipäivänä huoneeseeni ei ollut avaimia saatavilla, ja vaikka niiden olinpaikka oli periaatteessa tiedossa, niin ensimmäinen arvio oli että en saisi niitä ennen maanantaita. Bueno, jos henkilökunta halusi ravata siihen asti avaamassa mulle ovea kuudenteen kerrokseen joka kerta kun kävin jossain, niin siitä vaan. Itse kämpässä tuulettimet ja jääkaappi piti kytkeä itse (eivätkä tuulettimien töpselit edes pysyneet seinässä
Still Approaching Philippines
Sama ikkuna, sama meri, eri saari jos ne laittoi vähänkin huolimattomasti), makuuhuoneen verhotanko roikkui puoliksi irti, pieniä muurahaisia parveili siellä täällä, keittiössä ei ollut veitsiä eikä vedenkeittovälineitä (mutta riisinkeitin kyllä oli) eikä kylppärissä pyyhkeitä, vessapaperia (jota sain sitten erikseen pyytämällä) eikä saippuaa (yksi tyhjä saippuakotelo kyllä löytyi). Viiden gallonan (=vähän alle 19 litran) vesikanisteri pönötti keskellä keittiön lattiaa, mutta mitään välineitä sen hallittuun tyhjentämiseen ei ollut. Phantastic! Nettiin kuitenkin pääsi ja muullahan ei ollut loppujen lopuksi väliäkään.
Olin mansikkapaikan (Strawberry Residences) ainoa suomalainen, ja muut kollegat asuivat noin kolmen kilometrin päässä Santa Barbarassa (tietä pitkin; suoraa välimatkaa ei ollut kuin noin kilometri). Joka tapauksessa kämpän haltuun otettuani seuraava looginen askel oli vallata koko kaupunki ja sehän tapahtui siirtymällä jalkaisin Santa Barbaraan. Katsoin sijainnin kämpillä kartalta (koska minähän en suoritusaikana minkään navigaattorien ja muiden kännykkäkarttojen kanssa pelleile) ja lähdin menemään. 200 metriä edettyäni poikkesin huoltoasemalla tarkistamassa, mihin suuntaan se pohjoinen olikaan, jonka jälkeen lähdin menemään takaisin. Taisi olla Teboil kun tyttö tiskin takana osasi vastata moiseen. Hukattu aika piti tietenkin ottaa kiinni oikomalla, ja vaikka olin kartasta katsonut, että oikoreittejä ei ole, niin erään lupaavasti oikeaan suuntaan etenevän kadunpätkän bongattuani ajattelin, että kai sieltä jostain välistä jalalla pääsee. Ei tietenkään päässyt - täällä(kin) nousee vähintään kaksimetristä
Strawberry Residences
En nyt muista oliko se oikealla vai vasemmalla. Toinen noista kuitenkin. kiviaitaa joka paikassa jossa se vain on mahdollista, eikä jalankulkijalla ole täällä reitinvalinnan suhteen minkäänlaista etua autoihin nähden. Nyt alkoi olla jo kiire ehtiä lounaalle Pohjolan klaanin kanssa, joten vaikka kyllä tiesin, missä olin, oli pakko nöyrtyä hyppäämään taksiin ja ajamaan perille.
Päädyimme Gaisano Mallin korealaiseen ravintolaan, jossa vedin melkoisen satsin suhteellisen tulista ramenia. Jarkko ja Toukomaat jatkoivat siitä vielä samana iltana kevyellä risteilyllä läheiselle Boholin saarelle viikonlopun viettoon (kova temppu jälkimmäisiltä, kun olivat tulleet suoraan Suomesta ja takana oli jo ties kuinka monta tuntia ja kilometriä ilman kunnon yöunia). Itse katsoin parhaaksi jättää sen keikan Hong Kongissa vietetystä hotelliyöstä huolimatta väliin ja lampsin sen sijaan jo pimenneessä illassa takaisin omalle kämpälle, tällä kertaa ilman säheltämistä. Ramenin laskeuduttua oli aika tarkistaa erään aiemmin mansikkapaikassa asuneen kollegan (eli siis - tiedoksi niille joille nimi mitään sanoo - Hakulin Teron) kartoittama lenkkeilyyn sopiva korttelinpätkä ja ottaa vähän tuntumaa trooppiseen rasitukseen. Hieman yllättäen sellainen läpikulkuliikenteeltä suljetun 900 metrin korttelikierros olikin aivan juostava (joskin pimeässä väijyvät vauhtitöyssyt olivat yllättää melkein joka kerta) ja ajoittain kunnon merituulen raikastama - vastaavaa mahdollisuutta ei yleensä tällaisissa kaupungeissa löydy kovin helposti mistään.
Advertisement
Tot: 0.05s; Tpl: 0.012s; cc: 8; qc: 23; dbt: 0.0216s; 1; m:domysql w:travelblog (10.17.0.13); sld: 1;
; mem: 1mb