A3 tour - viimeinen A - Atacama

---

Atacama ja hiekkaerämaan ihmeet

Mikä ihme voi ihmistä kiinnostaa ja ihastuttaa hiekassa, kivessä ja suolassa sekä kaikissa niissä kummallisissa olomuodoissa, joita nämä muodostavat kun niitä kertyy yhteen paikkaan runsain mitoin? Siitä piti päästä ottamaan selvää kuivimpaan paikkaan mitä keksiä saattaa, eli Atacaman autiomaahan eli A3 Tourin viimeiseen viralliseeb etappiin.

Saavuimme San Pedro de Atacamaan myöhään illalla ilman minkäänlaista mahdollisuutta edes vilkuilla ympärillemme kun pimeys oli ihan täydellinen. Vain kummallisen mallinen kuunsirppi valaisi ympäristöä ja muuten kaikki oli lähinnä arvailujen varassa. Olimme päässeet hotelliin bussin päätepysäkille sattuneen maasturikuskin kyydillä kun kylillä ei varsinaisesti takseja ole olemassakaan. Kuljetus on siis hoidettava aina jonkun kanssa sopimalla tai sitten kävellen. Kassien kanssa pimeässä hortoilu ei vaikuttanut järkevältä joten onneksemme kyyti järjestyi nopeasti.

Ensimmäiseksi yöksi olimme onnistuneet saamaan majoituksen hotelli Tulorista joka onkin yksi paikkakunnan parhaista - ja hintakin sitten sen mukainen. Jokaisella oli oma pieni majansa ja näitä mökkejä oli ripoteltuna ympäri aluetta. Hotelli oli kuitenkin loppuviikon täynnä joten majoituksen vaihto oli tarpeen. Piti myös löytää sopiva retkien järjestäjä jotta pääsisimme tutustumaan varsinaisesti ympäristöön kun itse San Pedrossa ei mitään ihmeellistä ollut tiedossa.

Tintti suoritti ensimmäiset tutkimukset kylillä ja heti saattoi todeta, että tämä kylä sitten elää sillä, että paikalla parveileville turisteille järjestetään ajanviettoa - retkien järjestäjiä oli aivan lukemattomat määrät ja lähinnä piti selvittää, että oliko tarjolla muutakin kuin espanjankielisiä oppaita ja mihin hintaan retkiä löytyisi. Samalla tuli kartoitettua majoitustilanne ja uusi hotelli löytyikin aivan kylän pääkadun varrelta. Sijainti oli sinänsä varsin hyvä, lähistöllä kun oli lukematon määrä retkientarjoajia joita pääsi helposti tutkimaan.

Itse San Pedron kylä on todella pieni, vain muutama risteävä sivukatu yhden ns. pääkadun varrella ja siinä koko kylä sitten onkin.Liikenne tapahtuu kylän ympärillä ja joillakin sivukaduilla pystyy liikkumaan autoilla, muuten sitten liikennöinti sujuu joko kävellen tai pyöräillen. Eipä siis muuta vaihtoehtoa kuin ottaa pakaasit raahaukseen ja lähteä liikkeelle - Tintti urhoollisesti kiskoi pakaasinsa ja minun kassini jätettiin vielä odottelemaan myöhempää siirtoa paikasta toiseen. Löysimme uuden majapaikkamme ja laukkukin rymisteli perässä hiekkaisia ja pölyisiä pikkukujia pitkin. Ihan ensimmäinen mielikuva kylästä oli lähinnä erikoinen, jotenkin tuli mieleen jokin pieni kaukainen kyläpahanen jossain Afrikan takamailla. Talot olivat yksikerroksisia joko hiekkakivestä ja tiilistä tai punaisesta savesta rakennettuja ja osa oli kalkittu valkoiseksi. Kadut olivat joko pelkkää hiekkaa tai kivettyjä tai betonilaatoilla päällystettyjä. Pöly leijaili ympäriinsä ja kuumuus oli ihan käsittämätön. Näky oli siis todella erikoinen ja aivan uskomaton. Kylän raitilla huhuili retkien tarjoajia ja siellä täällä hortoili koiria irrallaan - tunnelma oli jotenkin epätodellinen. Hotelli kuitenkin löytyi nopeasti ja saimme tavarat muutettua uuteen osoitteeseen.

Löysimme myös hotellimme kulmalta matkanjärjestäjän jolta löytyi meille sopivat retket ympäristöön. Omin toimin on paikkoihin melko mahdotonta lähteä tutustumaan. Osittain tiet ovat toki hyvässä kunnossa ja joihinkin paikkoihin löytäisi itsekin mutta pääsääntöisesti mielenkiintoiset nähtävyydet ovat paikoissa joihin pitäisi lähteä maasturilla ja perille pääsy olisi sittenkin hankalaa. Parasta siis luottaa paikallisiin oppaisiin ja alistua siihen, että tutustuu ympäristöön muun turistijoukkion mukana. Paikassa todella riittää ihmisiä. Vaikuttaa siltä, että tämän maailman nuoriso on nykyään enemmän liikekannalla kuin aikaisemmin. Opiskelemaan ei taida olla mitään ihmeempää kiirettä vaan ensin kierrellään vähän maailmaa ja ihmetellään maailman ihmeitä. Suurin osa tapaamistamme matkailijoista on joko opiskeluikäisiä nuoria tai eläkeläisiä. Olemme tässä jakautumassa jotenkin kovin poikkeavia, meidän ikäisiämme matkalaisia ei ole montaakaan tullut vastaan.

San Pedro de Atacamaa ympäröi lukematon määrä mielenkiintoisia retkikohteita. On kuumaisemia, suola-aavikoita, tulivuoria, laguunoja sekä vehreitä keitaita autiomaan keskellä. Yksi paikka lienee sellainen, jossa suurin osa näistä turistijoukoista varmasti käy, ja sen on Valle de la Luna - Kuulaakso. Siitä mekin aloitimme retkemme.

Valle de la Luna ja Valle de la Muerte

Heti San Pedron kylän ulkopuolella aukeavat suorastaan uskomattomat näkymät. Tummanpunaisia ryppyisiä vuorijonoja ja kivimuodostelmia, hiekkadyynejä sekä loputtomat röykkiöt eritavoin kasautunutta kiveä. Tähän vielä liitetään eri mineraalit jotka muodostavat erilaisia kasautumia ja esiintymiä hiekan seassa niin maisema on valmis. Ensimmäisenä pysähdyimme korkealle kalliolle josta näkymät aukesivat San Pedron kylää kohden sekä Valle de la Lunaan.

Siellä täällä edelleen näkyi myöskin jonkinlaista pensaikkoa ja joitakin ruohontupsuja tunki urhoollisesti maasta. Emme siis olleet vielä todellisessa autiomaassa vaan vasta sen porteilla. Minusta kyllä tämäkin maisema kelpasi hyvinkin autiomaaksi ja myöhäisen iltapäivän kuumuus myös muistutti siitä missä nyt oikein ollaan. Retkelle lähdettiin vasta klo 16 jotta pääsisimme sitten näkemään auringonlaskun Atacamassa ja siten myös lämpötila oli sen mukainen - aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja mikään ei vilvoittanut paahtavaa kuumuutta. Myös kuivuuden tunsi, juomista oli varattu mukaan litrakaupalla jotta tästä retkestä selvittäisiin.

Ensimmäisen pysähdyksen jälkeen jatkoimme Valle de la Muerteen, eli kuoleman laaksoon. Se oli vielä edellistäkin kuivempi ja nimensä mukaisesti siellä ei sitten enää kasvanut mikään. Laaksoa reunustivat korkeat hiekkakivikalliot joissa näkyi ajan mukana kertyneet maakerrostumat. Ja kaikki oli kuorrutettu lukuisilla hiekkadyyneillä ja irtokivillä. Näkymät olivat todella kuin kuusta.

Tres Marias ja entisen joen uoma

Autiomaa on täynnä kummallisia hiekkakerrostumia ja myös suola ja hiekka yhdessä muodostavat erikoisia kasautumia. Yksi näistä oli nimeltään Tres Marias, jossa kivikasoissa saattoi hyvällä mielikuvituksella nähdä kolmen henkilön rukoilevan polvillaan - siitä siis nimi Kolme Mariaa. Jatkoimme matkaa kävellen hiekkaista mäkeä alas josta laskeuduimme entiseen joen uomaan. Joki oli kuluttanut mukanaan kaiken irtonaisen maa-aineksen ja jäljellä oli vain erikoinen kanjoni, jossa näkyivät veden kuluttamat jäljet. Uoman seinämissä oli myös kasautuneena suolakiteitä ja auringon laskiessa nämä kiteet kylmenivät ja muuttivat kokoaan eri tahdissa kuin varsinainen kiviaines - siitä siis erikoisia rasahduksia ja paukahduksia ja myöhemmin seinämien rapautumista. Jotenkin mieleen tuli samanlaiset näkymät kuin Jordanian Petrassa, korkeat jyrkät kallioseinämät ympäröivät kapeaa solaa.

Auringonlasku Atacamassa

Seuraava kohteemme oli valtavan korkea hiekkadyyni jonka päälle kapusimme pehmeässä viettävässä hiekassa. Aurinko oli laskemassa ja mäen päälle oli tarkoitus päästä ennen sitä. Ympäristö tulisi muuttamaan väriään auringon laskiessa ja valon muuttuessa pehmeämmäksi. Paikalla oli jälleen muutama bussillinen muitakin auringonlaskun ihmettelijää mutta sen ei kannattanut antaa häiritä tämä erikoista näkymää. Karut kalliot todella näyttivät erilaisilta auringonlaskun valaistuksessa. Hämärän hiipiessä oli dyyneiltä palattava nopeasti sillä pimeys on todella täydellinen ja tulee nopeasti. Myös kuumuus helpotti heti auringon laskiessa ja kylmähän siellä tuli kun lämmitys loppui.

Salar de Atacama ja lagunat

Seuraavat päivät jatkoin matkaa yksin, kun Tintti lähti perjantaina Santiagoon tapaamaan siellä asuvia ystäviään ja minä jäisin vielä muutamaksi päiväksi San Pedroon ja jatkaisin sitten matkaa sunnuntaina Santiagoon. Seuraavana vuorossa oli sitten retki Salar de Atacamaan ja korkealla vuorilla oleville laguunoille. Ensimmäisenä poikkesimme pieneen Toconaon kylään jonka kyljessä on uskomaton näky - vihreä keidas keskellä erämaata. Laaksossa virtaa pieni joki jonka vesi tulee maanalaisista lähteistä ja saa aikaan runsaan kasvuston. Erilaisia hedelmäpuita ja vihanneksia kasvoi laaksossa suuret määrät ja paikalliset asukkaat saivatkin elantonsa kasvattamalla vihanneksia erämaassa.

Seuraavaksi jatkoimme matkaa Salar de Atacamaan ja siellä Laguna Chaxaan. Tämä on suurin yksittäinen vesialue Atacaman suola-aavikolla ja alueella tavataan kaikki Atacamassa asustavat kolme eri flamingolajiketta. Nyt paikalla oli useita kymmeniä lintuja vaikka ei olekaan paras aika tavata flamingoja näin alhaalla. Tähän aikaan vuodesta linnut ovat suurina parvina vieläkin korkeammalla vuorilla olevissa pienissä joissa ja lammissa josta ne löytävät syötävää. Pesintäaika on lähestymässä jolloin elikot sitten muuttavat takaisin alemmille maille. Salar oli muutenkin erikoinen näky - kiteytynyttä suolaa oli valtavina röykkiöinä ja koko maa oli kuin yksi punaisena ja valkeana kimalteleva kenttä. Suolakiteet olivat suuria ja ihmetytti kyllä kovasti, etteivät ne sitten sulaneet kokonaan kun vesi oli alueen joissa välillä korkeammalla. Aavikolla myös vilisteli muutamia liskoja ja pari muuta lintulajia. Siinä sitten olikin tämän alueen elikot jokseenkin kaikki.

Lagunas Miscanti ja Minigue

Matka jatkui jälleen entistä korkeammalle ja entistä huonompia teitä pitkin. Välillä matka taittui kuin perunapeltoa kyntäen kun tiestä ei ollut tietokaan ja huristelimme pitkin kuoppaista ja möykkyistä mäenrinnettä. Matkanteko oli kuumaa ja kuoppaista mutta perillä odotti sitten sitäkin upeammat näkymät. Yli 4300 m:n korkeudessa sijaitsevassa laaksossa on kaksi todella huikean väristä pientä laguunia suurten tulivuorten juurella. Kumpikin lampi on oletettavasti romahtanut tulivuori eli caldera ja niiden syvyyskin on tuntematon. Vesi on todella erikoisen tummaa ja erittäin mineraalipitoista. Vedessä ei elä kuin muutamia leviä - mitkään kalat tai muut vesieläimet eivät menesty niin erikoisessa vedessä. Flamingot tosin löysivät näistäkin paikoista jotain syötäväksi kelpaavaa koska olivat jo aloittaneet pesintää lampien rannoilla emmekä siis päässeet lainkaan rannoille kävelemään. Näky oli kuitenkin huikea - pitkä rivi valtavia tulivuoria, valkoisen suolakuoren reunustamat rannat ja kirkkaan turkoosinsininen vesi kirkkaan auringon valaisemana. Uskomattoman kaunista!Palasimme takaisin laguunoilta Socairen kylän kautta johon pysähdyimme lounaalle syömään ja ruokana oli tietenkin - flamingoa. Ihan hyvältä maistui mutta jotenkin arvelutti syödä niitä hauskoja pitkäkoipia. Täällä se kuitenkin on ihan normaalia ruokaa ja pitihän sitä sitten maistella.

El Tatio Geysiirit

El Tatio on maailman korkeimmalla oleva geoterminen alue jossa on yhteensä 64 jatkuvasti toimivaa geysiiriä ja niiden lisäksi lukematon määrä erilaisia mutakuoppia ja fumaroleja eli kuumaa höyryä tupruttavaa reikää. Paikalla on oltava hyvin aikaisin aamulla koska ilma niin korkealla on silloin kylmää ja kuuman veden muodostama vesihöyry on silloin parhaiten nähtävissä. El Tatio on San Pedrosta n. 100 km:n päässä joten matkaan oli sitten lähdettävä todella aikaisin, eli klo 4. Vähän arvelutti, että miten siihen aikaan pääsisin hereille ja pyysin hotellin kavereita herättämään minut. Lupasivat tulla koputtamaan ovelle klo 3:30 ja varmistamaan että olen herännyt. Arvaatte varmaan, ettei niin käynyt. Ihan vahingossa heräsin klo 3:20 ja huoneesta lähteissäni klo 4 herätin sitten mennessäni yöportsarin joka nukkui tyytyväisenä aulan sohvalla. Todella luotettava herättäjä, sanoisin.

Pääsimme matkaan täydellisessä pimeydessä ja El Tatiolle vievät tiet olivat jälleen ihan kamalia. Bussi tärisi ja rämisi ja tuntui hajoavan liitoksistaan mutta lopulta yli 2 tunnin matka meni melko kivuttomasti ja perille pääsimme sitten juuri auringon kajastaessa klo 6:30. Olin toki varautunut siihen että aamulla niin ylhäällä eli 4400 m korkeudella on kylmä mutta silti se kylmyys yllätti. Lämpötila oli n. -10, eli oikein reippaasti pakkasta. Heti ensimmäinen näky oli kuitenkin ihan mieletön kun näimme alueen ympärillä olevan mäen päältä. Lukematon määrä vesihöyryä puskevia reikiä ja vettä ruiskuttelevia geysiirejä. Pääsimme alueelle kävelemään mutta varuillaan piti olla koska maan pinta on paikoitellen hyvin haurasta ja sellaiseen kuumaan lähteeseen on sitten pudonnut ihmisiä. Paikalla olikin tarkat ohjeet miten toimia jos joutuu tällaiseen tilanteeseen ja saa vakavia palovammoja. Onneksi kukaan ei kuitenkaan uponnut näihin lähteisiin.

Odottelimme erään suuren reiän ympärillä tulossa olevaa purkausta jonka kuuli jo äänestä - merkillistä kurlutusta ja pulputusta kuului ja pian sitten oikein reipas vesipatsas nousikin maasta. Samanlaisia pienempiä ruiskuttajia alueella oli useita ja niitä sitten kiertelimme katselemassa. Myös uimaan olisi päässyt +35C lämpimään veteen jos olisi kärsinyt riisua siinä kylmyydessä. Muutamat rohkeimmat uskalsivat ja oli kuulemma ihan mukavaa. Pian aurinko nousi ja lämpötilakin kohosi. Ja kun tuli lämpimämpää myös maisema muuttui koska pienimmät näistä höyryistä sitten katosivat.

Matkalla takaisin pysähdyimme korkealla vuorilla olevaan Machugan kylään jossa asustelee vakituisesti eri lähteiden mukaan joko 5 tai 7 ihmistä. Paikalla näimme 4 heistä joten eipä kylässä mitään tungosta ollut. Nykyisellään heidän elinkeinonaan on lähinnä laamojen kasvatus ja turismi. Asukkaat grillasivat turisteille laama-vartaita ja myynnissä oli myös laaman villasta kudottuja pipoja ja käsineitä ja muita käsitöitä. Kaunis pieni kylä vuorten keskellä virtaavan pienen joen rannalla.

Palasimme San Pedroon jo puolen päivän jälkeen kun lähtö oli ollut jo aikaisin aamutuimiin. Edessä oli sitten pienet päiväunet ja käppäilyä San Pedron kylän ympäristössä. Seuraavana päivänä matka jatkui sitten ensin pikkubussilla Calamaan josta minulla oli lento Santiagoon. Olin jälleen pyytänyt, että herättäisivät minut klo 6:30 kun lähtö oli hotellilta jo 7:30. Selvää lienee jälleen se, että tälläkään kertaa herätystä ei kuulunut vaan yöportsari veteli tyytyväisenä sikeitä aamuun asti. Onneksi pääsin kuitenkin ajoissa matkaan niin säästyi se portsariparka pahemmalta rökitykseltä.

Matka Calamasta Santiagoon sujui odottelun merkeissä kun olin kentällä aivan liian aikaisin. Muuta keinoa ei kuitenkaan ollut, kun San Pedrosta ihmisten ilmoille pääseminen ei onnistu kuin näillä kuljetuksilla ja sunnuntaina sellaisia ei ollut kuin klo 7 tai 7:30. Matkalla kentälle ajoimme tällä kertaa valoisassa varsinaisen Atacaman autiomaan läpi ja maisemat olivat kyllä ihan käsittämättömät. Silmänkantamattomiin vain hiekkaa, hiekkaa ja hiekkaa, välillä vähän karkeampaa kiveä ja kallioita. Kyllä nyt olikin jo korkea aika vaihtaa maisemat vähän vehreämpiin ja niitähän Santiagon ympäristön viinitarhoissa ja vehreissä laaksoissa riittäisi.

---