A3 Tour - seuaava etappi Amazon

---

A3 Tour - A2 Amazon Zoo

Matka on jo edennyt kovaa vauhtia ja tätä kirjoittaessa olemme jo käyneet viidakossa, palanneet sieltä ja ehtineet autiomaahan. Matkanteko on täällä sen verran hidasta, että nytkin on 2 päivää mennyt ihan pelkästään matkustamiseen, ensimmäinen päivä jokiveneellä viidakosta ihmisten ilmoille ja lento takaisin La Paziin ja sen jälkeen seuraavana päivänä ensin lento Aricaan ja sieltä Antofagastaan ja sen jälkeen 4 tuntia bussilla autiomaahan. Yhteydet Boliviasta Chileen maateitse ovat ihan mahdottoman huonot - tässä ihan lähellä on rajanylityspaikka Ollague mutta mikään kaupallinen yhtiö ei ylitä sitä rajaa - emme siis olisi päässeet oikein millään konstilla sitä kautta tälle Chilen puolelle rajaa joten jouduimme tekemään melkoisen lenkin päästäksemme rajan toiselle puolelle. Mutta se onkin sitten ihan toinen tarina.


Vihdoinkin viidakkoon

Pakkasimme tavarat torstaina aamutuimiin La Pazissa ja suuntasimme El Alton lentokentälle joka ainakin kertoo olevansa maailman korkeimmalla sijaitseva lentokenttä 4066 metrin korkeudella. Matka kentälle sujui kerrankin nopeasti, normaalisti päiväsaikaan La Pazin liikenne on täysin kaaosmainen ja välillä tuntuu, ettei mikään liiku minnekään. Aamusta kuitenkin liikenne oli vielä niin rauhallista, että olimme kentällä jopa etuajassa.

Olimme varanneet Amaszonas - lentoyhtiön lennon La Pazista Rurrenabaqueen heti kun olimme tulleet Paziin joka sitten osoittautuikin hyväksi päätökseksi. Kun kävimme toimistossa varaamassa sitten loppumatkaa Chalalaniin, totesivat he heti ensimmäiseksi, että lentoja ei enää ole. Eipä huolta, meillä kuitenkin oli jo paikat aamulla lähtevään koneeseen. Rurrenabaqueen lennetään nimittäin pienellä 19-paikkaisella koneella jonka lähtö on aina vähän epävarmaa - jos Rurressa sataa, ei kone voi lähteä, koska kenttä ei ole päällystetty vaan ruohopintainen. On siis liukasta, eikä perillepääsystä ole toivoa. Onneksi ilma oli kuitenkin kuiva ja pääsimme sitten matkaan kohden suurta seikkailua - suoraan Amazonille.

Lensimme La Pazista Andien yli ja siitä sitten heti alkoikin kiemurtelevien jokien ja sademetsien peittämä viidakko. Paljon mitään ei matkalla näkynyt, kun kone oli saapunut määränpäästä ja kosteus oli huurruttanut kaikki ikkunat. Rurreen saapuessa huomasi heti, että ilmasto oli muuttunut. Lämpötila oli kohonnut huomattavasti ja olimme myös jälleen laskeutuneet jokseenkin merenpinnan tasolle ja hengittäminen sujui jälleen normaalisti. Kenttä todella oli varsin mielenkiintoinen, päällysteenä nurmikkoa ja jonkin verran hiekkaakin. Perille kuitenkin päästiin hyvin ja meitä jo oltiinkin odottamassa Chalalanin toimesta ja pääsimme hotelliin heti. Yövyimme ensimmäisen yön Rurressa koska jokiveneet lähtevät yleensä hyvin aikaisin aamulla ja lentojen viivästymisen vuoksi varminta on aina olla yksi yö Rurressa. Hotelli oli ihan mukava ja kaupunki sen verran pieni, että siihen pystyi kävellen tutustumaan oikein hyvin. Pääkadusta lähti muutama pienempi sivukatu ja siinäpä kaupungin suurimmat nähtävyydet sitten olivatkin. Ihan mukava muutaman tuhannen asukkaan kaupunki kuitenkin. Kun kuumuus iltapäivällä nousi sen verran kovaksi, ettei käveleminen enää maittanut, vietimme iltapäivän sitten hotellin pihalla riippukeinuissa loikoillen. Ihan rupesi tuntumaan siltä, että olisi lomalla ….

Matka alkaa

Seuraavana aamuna aikaisin lähdimme hotellilta kävellen kohden Beni-joen rantaa jossa meitä oli odottamassa kohtuullisen isokokoinen jokivene. Paikalla olivat myös veneenkuljettaja, oppaamme ja 2 muuta venekuskia joita tarvittiinkin sitten matkalla myöhemmin. Venematka alkoi sillä, että ensin Bolivian laivaston - ihan oikeasti - sotilas tarkasti veneen paperit ja matkustajaluettelon. Bolivialla ei ole merialueita mutta kyllähän sitä laivasto tarvitaan jokia ja Titicaca järveä varten - tietenkin. Seuraavan tarkastuksen tekivät Madidin kansallispuiston vartijat. Puistoon pääsee vain tietyistä kohdista ja matkalla on oltava mukana opas jonka kanssa liikkuu. Puistoon on myös sisäänpääsymaksu joka pitää olla maksettuna, jotta matka voi jatkua.

Madidi ja Chalalan

Tämä ’puisto’ on todellakin yksi alueen suurimpia kansallispuistoja joissa Amazonin erilaisia luontotyyppejä on suojeltu varsin laajasti. Madidi rajoittuu lännessä Andien vuoristoon, pohjoisessa vastaan tulee Perun puolla Tambobatan ja Manun puistot ja etelässä Beni-joki sekä Bolivian savannit. Alue on kooltaan n. 18000 km2, eli valtavan suuri ja sieltä löytyy esim. > 44%!k(MISSING)aikista maailman nisäkkäistä sekä n. 38% kaikista trooppisista hyönteislajeista. Sillä pienellä alueella jonne me olimme menossa, asusti yli 300 lintulajia ja se sekä vähän laajempi ympäristö pitivät sisällään jo 1000 eri lintulajia. Suomessahan näitä tirppoja taitaa asustella jokseenkin 350 eri lajia koko maassa. Suuria maanisäkkäitä puistossa on aika vähän, lähinnä tapiireja ja Amazonin metsäsikoja jotka ovatkin alueen suurimmat saalistajat. Myös joitakin kauriseläimiä liikuskelee. Apinat ovat ehkä laajin nisäkäslaji joita oli pelkästään Chalalanin alueella 4 erilaista. Puistossa majailevat myös jaguaari, puuma ja oselotti. Näiden näkeminen on kuitenkin melko epätodennäköistä koska kissat vaistoavat ihmisen jo pitkältä ja pakenevat paikalta nopeasti. Madidin alueella keskimääräinen vuotuinen sademäärä on noin 8000 mm ja joillakin alueilla jopa > 10.000 mm - aivan käsittämätön määrä vettä siis.

Olimme valinneet majapaikaksemme paikallisen yhteisön ylläpitämän Chalalanin viidakkokylän. Paikan omistivat San Jose de Uchupiamonas -yhteisön jäsenet ja koko tuotto meni kylän elämisen ja hyvinvoinnin tukemiseen. Paikan alkuperäinen tarkoituskin oli ollut tuoda yhteisön jäsenille työpaikkoja sekä helpottaa kylän toimeentuloa ja vähentää siten alkuperäisväestön poismuuttoa alueelta. Ja hyvin siinä on onnistuttukin, kylässä asuu edelleen n. 150 perhettä, yhteensä n. 600 henkeä.

Jokimatka Chalalaniin kesti n. 6 tuntia. Beni-joen virtaama on tähän aikaan vuodesta kohtuullisen voimakas ja 2/3 matkasta kuljimme Tuichi-jokea pitkin joka onkin huomattavasti matalampi kuin Beni. Virtaus on kuitenkin molemmissa kova ja pahimmat koskipaikat menimmekin veneenpohja kiviä raapien. Veneen keulassa istui ainakin 1 kaveri näyttämässä kuskille sopivaa reittiä ja hän myös luotasi pitkällä kepillä koko ajan veden syvyyttä. Matalimmillaan näytti siltä, että vettä oli vain n. 40 - 50 cm ja pahimmissa paikoissa 4 kaveria hyppäsikin veneen viereen jokeen ja he sitten miesvoimin kiskoivat veneen koskipaikoista yli. Puolessa välissä matkaa pysähdyimme evästämään. Meille oli pakattu mukaan eväslaatikot ja jäimme yhteen joenmutkaan istuskelemaan ja evästämään. Tintti kyseli oppaaltamme, että ei näy missään ravintola-kylttejä, missäs tässä nyt oikein syödään? Opas totesi, että tämä on viidakko, ravintola on tuossa ja osoitti maassa makaavaa valtavaa kaatunutta puunrunkoa - siinä sitten evästimme matkamme varmasti erikoisimmassa ruokapaikassa.

Perillä meitä odotti n. puolen tunnin patikointi joelta majapaikkaan. Polku risteili metsän siimeksessä ja jo ensimetreillä huomasi, että nyt sitä sitten ollaan oikeassa sademetsässä. Kuumuus ja kosteus oli melkoinen vaikka olikin pilvinen päivä ja hyttysmyrkylle tuli käyttöä heti. Myös ensimmäiset suuret perhoset lekuttelivat meitä vastaan ja metsän oli tietenkin täynnä toinen toistaan ihmeellisempiä kasveja. Matka taittui kuitenkin nopeasti ja perillä pääsimme majoittumaan mökkiimme jonka seinät olivat perinteiseen tacana - intiaanien tapaan chonta -palmua ja katto punottu jatata-palmun lehdistä.

Koko matkan oppaanamme oli Alejandro, 30-vuotias kaveri joka myös oli kotoisin paikan omistavasta yhteisöstä. Hän oli työskennellyt oppaana alueella jo 12 vuotta ja oli koko ikänsä kulkenut sademetsässä - meillä ei siis olisi voinut käydä parempi tuuri kun saimme hänet oppaaksemme. Heti majoittumisen jälkeen olikin vuorossa ensimmäinen retki, kun Alejandron kanssa lähdimme kävelemään lammen rantoja pitkin syvemmälle metsään.

Ensimmäiset ihmeet

Jo vähän matkaa käveltyämme kuului metsässä apinoiden mekastusta. Puiden latvustossa hyppi ja mekasti iso lauma ruskeita kapusiiniapinoita ja pienempiä hämähäkkiapinoita. Nämä kaksi lajia kulkevat usein yhdessä puolustautuakseen vihollisiltaan paremmin. Yritimme saada kuvia apinoista niiden loikkiessa puissa, mutta Alejandro totesi, että parempi palata takaisin majapaikan pihalle jonka ohi apinat loikkisivat. Ja niin todella kävi - kun tulimme pihaan takasin, oli lauma etenemässä juuri majoituksemme kohdalla. Lähdimme veneellä melomaan järvelle, josta pystyimme suoraan seuraamaan lauman etenemistä rannan puissa.

Koko tilanne tuntui ihan epätodelliselta - kuin olisi itse mukana jossain elokuvassa tai seuraisi sivusta mitä tapahtuu. Ihan uskomatonta oli, että pystyi muutaman metrin etäisyydeltä seuraamaan valtavan apinalauman etenemistä joka ei tuntunut häiriintyvän meistä mitenkään vaan jatkoi puissa hyppimistään ja hedelmien syömistä ihan muina apinoina. Tintti totesikin, että apinoita tuli kuin liukuhihnalta eikä loppua tuntunut näkyvä. Seurasimme laumaa varsin pitkälle järven rantoja pitkin ja lopulta apinat saivat tarpeekseen ja lähtivät syvemmälle metsään illan hämärtyessä. Ja me olimme ihan ihmeissämme - voiko tämä ihan oikeasti olla totta, että olemme täällä ihan oikeasti eikä tämä ole vain joku elokuva, josta kohta heräämme vaan kaikki todella tapahtuu tässä silmiemme edessä? Matkaan lähtiessä oli ajatuksena tietenkin ollut, että olisi mukava ihan oikeasti nähdä eläimiä ja luontoa sellaisena kuin se nyt oikeasti on, mutta se että se todellisuudessa sitten oikeasti onkin lähes käsin kosketeltavissa ja suoraan edessämme tuntui jotenkin epätodelliselta.

Päivä vaihtuu yöksi viidakossa varsin nopeasti. Hämärää aikaa kestää vain n. ½ - tuntia, jonka jälkeen pimeys laskeutuu ja sademetsässä tapahtuu vuoron vaihdos. Päivällä metsässä kaikuu melkoinen mekastus, kun linnut laulavat, apinat mölyävät ja hyönteiset surisevat, mutta ne äänet eivät ole mitään verrattuna siihen mitä kuuluu yöllä. Aivan pienen hetken on melko hiljaista, oikein mikään ääni ei nouse toisten yläpuolelle - mutta kun hämärä on vaihtunut pimeään alkaa todellinen mekastus. Yhtäkkiä jossain käynnistyy sirkkeli ja jossain taas porataan ja hakataan puuta - eikä kyseessä ole mikään ihmisen aikaansaama ääni vaan erilaiset sammakot, heinäsirkat, koppakuoriaiset ja muut höntiäiset pitävät sellaista mekastusta, että hiljaisuudesta ei ole tietoakaan - meteli on suorastaan sanoinkuvaamaton! Sitä ei voi kuin ihmeissään kuunnella ja ihmetellä jälleen kerran, että luonto on kyllä todella ihmeellinen. Nukkumaan kävimme hyttysverkkojemme alle edelleen ihmetellen ympäriltä kuuluvia metsän ääniä ja luonnon ihmeellisyyttä.

Aamulla koitti jälleen lyhyt pieni hetki aamun valjetessa kun metsä hetkeksi hiljeni. Kauaa ei hiljaisuutta kestänyt kun mölyapinat heräsivät ja aloittivat mekastuksensa. Lauma oli jossain ihan majoituksemme läheisyydessä ja piti niin kovaa ääntä, ettei siihen voinut olla heräämättä. Olimme sopineet metsään lähdöstä heti aamutuimiin, joten tämä apinaherätys sopi kyllä hyvin. Chalalan-järven pinta oli aivan tyyni ja metsän yllä roikkui hienoista usvaa - näky oli kerrassaan upea ja aamu lupasikin mukavaa päivää.

Lähdimme kiertämään kahta eri polkua tarkoituksena tehdä n. 4 tunnin patikointi metsään. Tutkailimme eri puulajeja joita niitäkin Madidissa riittää loputtomiin. Sademetsän ekosysteemissä jättiläismäiset puut ovat oleellisen tärkeitä, koska suurin osa eläimistä ja muustakin elämästä yleensä tapahtuu latvustossa. Puut tarjoavat sekä suojaa että syötävää ja ilman näitä jättiläisiä koko metsää ei olisi olemassakaan. Mahonki on metsän puulajeista arvokkain ja sen hakkaamista yritetäänkin estää - puu on niin kallista, että kovasti pitää töitä tehdä, etteivät valtavat mahonkipuut metsästä katoa. Kapokki ja kuristajaviikuna tekevät myös valtavat juurakot jotka kasvavat maanpinnalla. Metsän maa on niin haurasta ja ravinneköyhää, että puut kasvattavat valtavat juuret maanpinnalle pysyäkseen pystyssä ja saadakseen riittävästi ravinteita. Onpa yksi palmu jopa nimeltään ’kävelevä palmu’ kun sen juuret todella kasvat maan pinnalla ja puu voi oikeasti valaistuksen muuttuessa lähteä kävelemään ja vaihtaa tarvittaessa paikkaa saadakseen tarpeeksi valoa. Ihmeellisiä ovat nämä luonnon tekeleet, ei voi taas muuta sanoa.

Jatkoimme matkaa ja ihmettelimme tosiaankin puita ja muita kasveja sekä erilaisia höntiäisiä joita matkalle sattui. Valtavia muurahaisia, koppakuoriaisia, termiittejä sekä erilaisia perhosia riitti vaikka kuinka. Jonkin ajan kuluttua kuitenkin kuului uudenlainen mekastus, kun lauma metsän valtiaita eli metsäsikoja lähestyi meitä. Teimme erilaisia harhautusyrityksiä ja piilouduimme erään suuren puun juurakoiden taakse jotta siat eivät olisi huomanneet meitä. Elikot liikkuvat suurissa laumoissa ja syövät jokseenkin kaiken mikä niiden tielle eksyy - jopa suurimmat käärmeet ovat niiden ruokalistalla ja siat ovatkin metsän merkittävimmät saalistajat. Lauma piti kovaa mekastusta edetessään ja onnistuimme näkemään sen muutamaan kertaan kun se ylitti polun jota etenimme. Otukset ovat kuitenkin sen verran säikkyjä, että ihmisen havaitessaan yleensä pakenevat nopeasti. Eikä muuten kannata jäädä odottelemaan mitä tapahtuu jos sika ei ihmisestä sattuisi tykkäämään - otuksella on ikävän terävät hampaat ja se myös tarvittaessa käy ihmisenkin kimppuun jolloin on syytä paeta rivakasti ja kiivetä vaikka puuhun jotta pystyy välttämään sian hyökkäyksen. Olisi se muuten aika ikävä loppu jäädä metsäsian pyydystämäksi. Retkemme kesti lopulta > 5 tuntia kun ihmettelimme näitä otuksia ja palatessa olo olikin aika uupunut. Tintti kuitenkin jatkoi vielä vähän elvyttyään patikointia järven ympäri jossa hän jälleen törmäsi sikalaumaan aivan mökkimme nurkalla - aika kauhistuneena Tintti muuten palasi metsästä kun siat olivat rynnineet aivan samoja polkuja kuin hän ja pitäneet kovaa mekastusta mennessään.

Viidakon yössä

Illaksi olimme sopineet pienen yöpatikoinnin. Yöllä metsässä herää vähän erilainen porukka kuin päivällä ja jo pelkästään sammakoiden keskustelu on mielenkiintoista kuultavaa. Ensin yksi kurnuttaa polun toisella puolella ja heti kohta toinen vastaa toiselta puolelta - ne kuulemma ihan oikeasti kommunikoivat keskenään tällä kurnutuksella. Eikä ole muuten mikään ihan vaatimaton ääni näillä elikoilla. Heti metsään päästyämme näkyi paljon erilaisia tulikärpäsiä - oli pienempiä vihertävää valoa loistavia yksilöitä ja toisia todella suuria lähes oranssin tai keltaisen värisiä lentäviä soihtuja ympäri metsää. Ensimmäisen valkoisen puusammakon kohtasimme heti metsään tultuamme ja seuraavaksi teimme tuttavuutta tarantellan kanssa. Sillä oli pesä suuren puun juurelta ja otus tuli ulos kolostaan kun sille annettiin syötiksi pieni heinänkorsi. Luuli saavansa jotain syötävää mutta eipä eväs maittanutkaan. Otus oli todella kunnioitusta herättävän näköinen, peräpää oli valtava ja koivetkin paksun karvan peitossa ja varsin pitkät. Kaikista epäilyistä huolimatta tarantellat eivät ole myrkyllisiä. Niiden purema tosin on kivulias, muttei suinkaan tappava. Vähän matkan päässä sitten löysimme ne keskustelevat sammakot, otus oli kooltaan varsin pieni aikaansaamaansa ääneen nähden - pieni vihreä lehtisammakko joka oli vatsapuoleltaan aivan läpinäkyvä. Jos nyt voi sammakosta sanoa, niin ihan söpöhän se oli. Saman puron varrella, jossa tämä sammakkokin majaili, teimme sitten todellisen löydön. Ensin metsän siimeksessä näkyi vain kaksi punaista pistettä mutta niiden omistajaksi paljastui valtava kaimaani joka makaili puron reunalla lepäilemässä. Pääsimme aivan kaimaanin viereen jolloin sen koko paljastui - pituus oli n. 2,5 metriä ja aika ilkeän näköinen kaverihan se oli. Joessa ja lammessa elelee 3 eri kaimaanilajia ja tämä oli niistä suurin, Amazonin mustakaimaani. Ällistelimme vähän aikaa sen löhöilyä joessa ja välillä jo tuntui, että koko elikko on muovia, kun ei se liikkunut mihinkään. Syötyään kaimaanit saattavat olla paikoillaan kolmekin viikkoa ja vain sulatella saalistaan - todellisia laiskottelijoita siis. Öinen metsäretki oli jälleen varsin ikimuistoinen, harvoin tulee törmänneeksi purossa loikoilevaan kaimaaniin.

Luonnon oma sauna

Seuraavana päivänä teimme hieman lyhyemmän päiväretken metsässä koska pilvet olivat väistyneet ja aurinko paistoi aivan kirkkaalta taivaalta ja tulossa oli todella kuuma päivä. Aamun retkellä emme löytäneet enää mitään uusia erityisiä elikoita - joitakin apinoita ja muutama uusi lintulaji joita emme olleet aikaisemmin nähneet. Palasimme mökillemme ja päivä meni loman vietossa - lämpötila hipoi välillä kotoisia saunatunnelmia kun kuistillemme pilkisteli aurinko ja lämpöä oli n. 70 astetta - ihan oikeasti, mittarin asteikon korkein lukema oli 50 ja siitä oltiin pitkälti yli.

Auringon vähän laskiessa lähdimme jälleen järvelle soutelemaan ja seuraamaan apinoiden touhuja. Suuri lauma hämähäkkiapinoita oli syömässä lammen toisella rannalla ja pääsimme seuraamaan tätä iloista puissa hyppelyä ja kirmailua jälleen aitiopaikoille. Soudimme aivan lammen rantaan jossa puut ylettyivät lähelle vettä ja siinä ne taas olivat, aivan nenämme edessä eivätkä piitanneet meistä vähääkään. Joukossa oli jälleen muutama ruskea kapusiiniapina mutta suurin joukko oli kuitenkin jälleen keltaisen ruskeita hämähäkkiapinoita. Näiden pienten veijareiden touhuja voisi seurata ihan loputtomiin. Jatkoimme kuitenkin soutelua toiselle rannalle jossa lenteli muutamia keltaisia ja vihreitä suuria papukaijoja. Ehdimme nähdä ne kuitenkin vain pitkältä ja tapasimme sitten rannalta muita kauniita lintuja ennen kuin palasimme takaisin rantaan.

Paluumatka viidakosta - sivistyksenkö pariin?

Paluumatkamme oli tarkoitus alkaa n. klo 7:30. Edellisenä päivänä oli kuitenkin käynyt niin, että tulossa ollut vene oli hajonnut matkan varrelle ja sekä matkalaiset että vene olivat joutuneet jäämään n. puoleen väliin tulomatkaa. Venettä oli korjattu koko yö ja se pääsi palaamaan Chalalaniin vasta n. klo 11 eli yli 3 tuntia myöhässä - meilläkin oli siis kohtuullisen tiukka aikataulu, jotta ehtisimme lennollemme takaisin La Paziin klo 15:40. Paluumatka veneellä kestää lähes puolet vähemmän kuin menomatka - joen virtaus on niin voimakas, että vene kulkee melkoista vauhtia alajuoksulla. Meno ei kuitenkaan ole mitenkään helppoa kun vaarana on joutua virran vietäväksi ja törmätä kiviin ja karikoihin tai pahimmassa tapauksessa joen törmiin. Niin meillekin meinasi käydä muutaman kerran ja totesimme, että siinä matkalla tuli yhdellä kertaa sitten harrastettua myös koskenlaskua. Melkoista menoa todellakin! Ehdimme perille Rurrenabaqueen juuri sopivasti ja pääsimme melkein suoraan lennolle joka oli tällä kertaa ihan ajoissa. Matkan varrella oli aurinko paistanut sen verran että seuraamukset alkoivat pian tuntua. Vaikka olimmekin veneen katoksen alla olivat naama ja käsivarret jälleen palaneet - eikä ollut muuten eka kerta tällä matkalla kaikista aurinkorasvoista huolimatta. Paluu La Paziin sujui suuremmitta ongelmitta ja palasimme jälleen hälisevän suurkaupungin melskeeseen. Ero viidakkoon oli mykistävä - vain hetki sitten olimme olleet keskellä lähdes koskematonta luontoa kaikkien niiden eläinten ja ihmeiden keskellä n. 30 asteen kuumuudessa ja kosteudessa ja palasimme nyt kylmään (14 C) ja harmaaseen hälisevään ihmisten ja etenkin autojen täyttämään La Paziin. Paluu todellisuuteen ei ollut mitenkään mukava ja mielessä kävikin, että miksi ihmeessä sitä yleensä palasi - löytyisiköhän sieltä viidakosta mitään hommia joilla eläisi sen verran, että voisi jäädä sinne luonnon keskelle. Viidakko oli kyllä lumonnut meidät täydellisesti eikä suurkaupungin mekastus tuntunut ollenkaan mukavalta. Loppu ilta kuluikin hotellissa taas korkeutta potiessa (päänsärkyä ja yleistä pahoinvointia) ja paluuta harmitellessa.

Seuraavana päivänä olisi kuitenkin taas edessä matkaan lähtö, nyt edessä olisi sitten matkan viimeinen etappi Chile ja siellä Atacaman autiomaa ihmeineen.

---

Photos

Miesvoimin jokea ylös
Tuichi joen matalimmissa kohdissa ei voinut edetä moottorilla vaan miehet kahlasivat vedessä ja vetivät venettä ylös jokea.