Beseggen - vaellus jättiläisten mailla (...ja kuinka siitä selvittiin)

---

Uskomattoman upean ajon jälkeen (tie 51 Fagernes-Gjendesheim), saavuttiin norjalaisten sekä aivan varmasti kaikkien ulkoilmafanaatikkojen rakastamaan luonnon omaan leikkikenttään, Jotunheimenin kansallispuistoon. Rakastettu ehkä eniten siksi, että täällä sijaitsevat Norjan korkeimmat huiput. Jotunheimen on Norjan kansantarinoissa paikka jossa jättiläiset asuvat. En ihmettele yhtään, että nämä näkymät innoittavat kertomaan tarinoita haltioista, peikoista, jättiläisistä. Maisemat ovat sanalla sanoen huikeat.

Aloitimme Besseggenin, yhden Norjan suosituimpiin vaelluksiin kuuluvan reitin, aamupäivästä ottamalla lautan Gjendesheimin parkkialueen vierestä Gjende-järveä pitkin Memurubulle. Vaelluksen Beseggenille olisi pystynyt aloittamaan myös Gjendesheimin parkkipaikalta, mutta koska reitti ei ole rengasreitti, päätimme, että kävelemme polun toisin päin (näin loppua kohden ei tarvitsisi pitää hoppua lautan takia). Olin vain nähnyt kuvia vaelluksesta, eikä kummallakaan ollut reitistä sen suurempaa käsitystä. Memurubusta saapuvalta lautalta tuli ulos lapsiperheitä retkivarusteissa, tässä vaiheessa ei siis villeinkään mielikuvitus vienyt sinne mitä oli edessä.

Reitti alkoi heti maihin päästyä nousulla, ei sinällään yllättävää. Mitä korkeammalle polku kävi, sitä enemmän Gjende avautui pitkänä turkoosin ja vihreän sävyissä alapuolellamme paritonnisten vuorten välissä. Nousua, hieman laskua, nousua ja nousua. Polku oli paikoin aika levinnyt ja kivikkoinen, vielä suhteellisen helppokulkuista, ainakin minun vaelluskengillä. Tuomollahan oli jaloissa marketin kävelykengät... Keli oli hyvä, aurinko paistoi ja ihmisiä menossa paljon. Onneksi olimme sen verran hitaita, että jäimme joukosta jälkeen, silti aina muutama parivaljakko oli tulossa takaa.

Kun pääsimme noin puolivälin kohdille, avautui toisella sivulla 1374 metriä merenpinnasta oleva kirkkaan sininen Bessvatnet järvi. Ainoastaan matala vuoren harjanne piteli vettä (sekä ihmisiä) tippumasta alas Gjendeen, miten uskomaton näky! Ennen harjannetta keli muuttui aurinkoisesta kertaheitolla pilviseksi ja sateiseksi. Pilvet vain tulivat, sade oli hyytävää ja välistä salamoi. Tässä vaiheessa saattoi tulla kirottua varusteita, jotka olivat kummallakin kehnot. Näissä olosuhteissa kasvaa varusteurheilijoita, vannoin ostavani heti kättelyssä kunnon vedenpitävän puvun sekä urheilukerraston. Hattukaan ei olisi ollut pahitteeksi.

Järven ohitettuamme silmien eteen avautui vasta tulossa oleva reitin todellinen lysti. Meidän tuli kiivetä pari sataa metriä ilman valjaita harjannetta ylöspäin, harjannetta joka kiemurteli kaukana silmien edessä kuin käärme. Ihmiset näyttivät muurahaisilta kavutessaan jyrkkää vuoren seinää. Suomessa vastaavassa kohdassa olisi taatusti käytetty valjaita, muutaman kerran mietittiin, että mitä hittoa oikeasti. Ensin uskottelimme itsellemme, että se vain näytti kaukaa pahalta. Melko nopeasti tultiin siihen tulokseen, että tämä ei vaan näyttänyt, vaan oli todellakin aivan älytöntä. Norjalaisia meno ei näyttänyt haittaavan pätkääkään, seinää pitkin kapusi nopealla tahdilla niin lapset kuin vanhemmatkin, villiä! Norjalaiset lapset ovat oppineet näille vuorille pienestä asti, tasapaino on aivan toista luokkaa. Oman pienen mukavuutensa asiaan toi kuin tyhjästä uudestaan puhjennut ukkonen ja salamat, joita räiskyi seinämän vieressä sekä ne Tuomon kengät… Vaikka en kammoa korkeita paikkoja, sai olosuhteet ja tilanteen vieraus heikottamaan alkunoususta pitkälle puoleen väliin. Välillä seinämä meni niin kapeaksi, että sivuilla oli vain tyhjää. Yli puolen välin tapahtui itselleni kuitenkin jotain yllättävää; Tuomon hyvällä tsemppauksella sekä omalla mantralla sain itseni lopulta siihen tilaan, että ylitin mieleni ja löysin itseni huipulta, olin lisäksi kirinyt välimatkaa kummankin ihmetykseksi. Ihmeellinen on ihmisen mieli. Jossain vaiheessa aurinko rävähti pilvien välistä esiin ja näky sillan päältä oli huima. Mietimme jälkikäteen sitäkin, olisiko tullut käännyttyä takaisin, jos olisimme aloittaneet reitin toisesta suunnasta, sillä alaspäin tuleminen olisi ollut todella hankalaa, ellei jopa mahdotonta, ainakin meille. Jo nytkin ylös kavutessa sai joka siirron miettiä erikseen, mistä saa otteen ja mihin laittaa jalkansa ponnistaakseen. Ehdottomasti hulluin kokemus, mutta olen tyytyväinen että tällainen tuli voitettua. Jälkeenpäin Tuomo kertoi oman kammotuksensa, olen aika kiitollinen etten kuullut siitä nousun aikana.

Lopussa nousimme vielä reitin korkeimmalle kohdalle, Veslfjelletille (1743 m). Nousu oli helppoa verrattuna edeltävään. Korkealla maasto oli todella karua, kivikkoista. Lopuksi oli vielä hyvä tovi laskua, sillä olihan sieltä päältä tultava alaskin. Olimme alkuillasta parkkipaikalla. Yövyimme aivan loistavassa DNT:n (Den Norske Turistforening) täysin miehitetyssä vaellusmajassa ja palkitsimme itsemme muiden vaeltajien seurassa pitkissä pöydissä tarjoillulla kolmen ruokalajin illallisella. Yö nukuttiin dormissa sammuen kuin saunalyhdyt.

Reitin luin jälkeenpäin olevan vaativa, 13 kilometrin pituiselle taipaleelle arvioitu kävelyaika 5-8 tuntia. Meillä meni maksimiaikaa ainakin pari tuntia enemmän. Reitille ei sitten kuulemma saa mennä jos kärsii huimauksesta.

Tämän jälkeen jaksaa taas istua pyörän kyydissä. Tasaisen maan tallaajalle melkoinen suoritus.

---

Photos

Matkalla Gjendesheimiin

Huilitauko

Vaelluksen alku, matkalla Memurubulle.

Alkumatkaa polulta

Jättiläisen kiveä pyörittämässä

Sateen jälkeen kuin uitettu koira, jaksaa silti vielä hymyillä..

Kuka jätti tähän kiven?

Harjanne häämöttää...

Bessvatnet, alhaalla Gjende.

Päällä, jeij!

Toinen huippu, Vesjvellet! Ja kivi merkiksi.

Parkkipaikka häämöttää.