Tahtoikäisten kanssa Münchenissä ja kotona

12.3. Kokeilun huipentuma

Suomen reissun jälkeen huomattiin, että meillähän alkoi jo ruoho vihertää. Metsät olivat ruskeita ja puut alastomia, mutta maassa kuolleitten lehtien välistä pukkasi uutta vihreää. Krookukset ja muut kevätkukat kukkivat pihoilla. Jos aurinko oikein paistoi, tuli niin lämmin että takki tuntui olevan liikaa!

Tupulla oli vielä yksi suullinen koe jäljellä, "Europa um 1400". Kaiken sattuneen jälkeen valmistautuminen jäi vähän hajanaiseksi, mutta koe meni silti aivan putkeen. Jotenkin puheliaan rouva professorin ja tönkkökielisen rouva koeteltavan juttu ajautui aiheisiin joista sanottavaa löytyi - Innsbruckiin ja Burgundin herttuoihin. Oli hauskaa ja arvosanakin oli erittäin hyvä.

13.-15.3. Tuumasta toimeen - München

Mietittiin menoa viikonlopuksi. Baden-Badenissa olis ollut hyvännäköinen museonäyttely, mutta päiväreissu ei innostanut ja siellä oli kalliit hotellit. Joten keksittiin lähteä Müncheniin.

Lauantaiaamulla ajeltiin sitten moottoritie kasia, lumisten ylänköjen halki suoraan perinteiseen stauhun, seisovaan ruuhkaan. Pojat möykkäs, tuli mieleen että oliskos se junalla meneminen sittenkin ollut järkevää. Hotelli oli onneksi ihan keskustan tuntumassa, rautatieaseman ja Karlstorin välissä. Poikien mielestä hotelli oli ehdottomasti huippu. Ne pelasivat puhelimella (josta otettiin heti johto irti), katselivat ikkunasta, hyppivät sängyllä ja olivat hyvin aktiivisia.

Sitten lähdettiin shoppailemaan vaatteita. Kaufhofin ja Karstadtin naistenosasto suorastaan salpasi hengen. Kaikkia mahdollisia värisävyjä olevia paitapuseroita silmänkantamattomiin. Jos joskus on ihmetellyt, mistä ne kirkkaan vihreää tekokuitumekkoa käyttävät tädit hankkivat vaatteensa, niin vastaus löytyi nyt. Tupu ei silti löytänyt mitään. Juha löysi - tosin ei naistenosastolta! - takin.

Kävelykatu oli illalla täynnä ihmisiä. Baijerin kunniaksi kävimme Augustiner-ravintolassa syömässä possunlihaa ja juomassa olutta. Pojat pistelivät rinkeleitä, brezeleitä. Tarjoilijattaret häärivät isossa salissa perinnemekoissa ja puheensorina oli kotoisaa. Ruokailun jälkeen jatkettiin kohti Marienplatzia. Pyhän Mikaelin kirkon julkisivu oli remontissa, yövalaistuksessa siihen laitettu iso Lufthansan mainos ei näyttänyt kovin kirkolliselta.

Aamulla satoi. Meinattiin saada hepuli, kun käyttämämme parkkitalo näytti olevan sunnuntaisin kiinni. Saatiin kuitenkin pienen pelästyksen jälkeen auto sieltä ulos, parkkeerattiin kadun varteen ja lähdettiin turistoimaan. Käytiin Münchenin Residenzissä, Baijerin herttuoiden asuin- ja hallintokompleksissa. Siinä oli residenssihistoriaa suorastaan pläjäys. Huone toisensa jälkeen erilaista vastaanottosalia tai lehtikultaa, kattokruunuja ja punaista kangastapettia huokuvaa barokkieleganssia. 1600-luvun vastauskopuhdistuksen mykistävänä muistona pyhäinjäännöskokoelmissa oli Johannes Kastajan ja äitinsä Elisabetin kallot, molemmat puettuina tyköistuviin harsopusseihin, jotka oli somistettu helmin ja kukkasin.

Sateisena sunnuntaina keskusta oli hiljaisempi. Käytiin vielä Frauenkirchessä. Se jos joku pisti hämmästelemään täkäläistä tarmoa rakentaa sodan tuhoamat rakennukset uudelleen. (Se ei silti yhtään vähennä sitä yhä uudestaan vastaan tulevaa tyrmistystä siitä, mikä kaikki maailmansodissa meni säpäleiksi.) Käytiin kryptassa katsomassa Baijerin herttuoiden muistolaattoja, haudat eivät säilyneet pommituksissa. Siellä oli keisari Maksimilianin siskokin, Kunigunde.

Henkka nukkui matkan kotiin. Lare jutteli, lueskeli lehtiään, söi eväitä ja katseli maisemia.

16.-20.3. Henkka tahtoo ja Lare kysyy

Henkka on nyt sitä mieltä, että hän osaa syödä itse, kiivetä itse, saada tietsikasta juttuja esiin itse - joten HÄN on se joka päättää mitä hän tekee. Silloin kun se syö muovikipasta herneitä syöttötuolissaan katsellen tyynesti ulos ikkunasta ja tekee samalla loistavan roolityön jo viimeiset 40 vuotta itse asiansa hoitaneena miehenä, se on söpö. Silloin kun sitä viidettä kertaa kiskoo pois tietokonetta räpläämästä ja se karjuu, se on hiukan rasittava. Se on ainakin todettava, että vastoinkäymisten osuessa Henkka ei ole Herkkä, Henkka on Kiukkuinen.

Larelle taas on tullut uusi miksi-ikä. "Äiti ja isi, minkähän takia hait eivät syö valaita, miksiköhän?" "Äiti minä haluaisin kovasti tietää minkä värinen Jumala on!" "Isi menikö Henkka nukkumaan? Miksi?". Se harjoittelee ahkerasti myös tunteilua ja tunteittensa kanssa toimeen tulemista. "Minä olen vihanen teille!" se julistaa ja tulee vähän ajan päästä takaisin ja ilmoittaa että se oli "vahinko sanominen", eikä hän olekaan. Herkkis otus se on miettiessään että miksiköhän pappa tuli vanhaksi ja sille tuli "syömäpöpö".

Nyt on taas kelit niiden molempien olla omalla pihalla hiekkalaatikolla tai jopa puistossa. Lare on innokas keinuja. Henkka hoitaa kansainvälisiä suhteita ojentamalla naapurin kaksivuotiaalle tytölle lelua ja sanomalla "to-to". Henkka laajensi jo Suomessa sanavarastoaan kukkumiseen. Henkan kuk-kuuu kuulostaa välillä korkealta kanarianlinnun laululta, joskus taas enempi kakulta kuin kukulta.

---

---