Uuteen kotiin

Oltiin oltu Suomessa huimat neljä päivää pitkän venereissumme jälkeen. Lyhyessä ajassa oli nähty mummuja, pappoja, lapsia, isosisko, isoveli, muutama kaveri ja pari tätiä. Tultiin haaveillen saunasta, lähdettiin alistuen siihen, että pienten poikien kanssa se tarkoittaa lähinnä pesuhuonetta ja kumiankkoja. Tyytyväisinä pikavierailuun, mutta muuttoon väsyneinä lähdimme tiistaina rahtilaivalla kohti uutta kotia.

8.10. Laivapäivä

Laivalla oli sinänsä mukavaa ja rentouttavaa. Pojat vaan eivät olleet kovin rennolla tuulella. Lare oli selkeästi aivan sippi kaiken Suomessa kokemansa jälkeen. Neljän vanhana ei sippinä levätä, vaan kiukutellaan. Henkka puolestaan otti laivan ilmastoinnista sananmukaisesti nokkiinsa, nuhautuen yhä pahemmin. Niistä ongelmista emme voineet Finnlinesia syyttää! Laivalla oli väljää ja ruoka oli hyvää! Meillä ruoka kuului matkapakettiin, saatiin syödä ihan hyvällä omalla tunnolla.

Huvittavaa kyllä aluksella oli Laren lisäksi vain yksi pieni poika - puoltavuotta nuorempi ja nimeltään myöskin Lauri. Viimeisen parin tunnin aikana ennen Travemündeä Lauri & Lauri innostuivat mopoilemaan leikkitilassa oikein kunnolla. Toisen Laurin isosisko liittyi mukaan, meidän Laurin pikkuveli tutustui itsekseen leikkikalutarjontaan.

Travemünden satama illalla oli Larelle elämys, paljon rekkoja ja vaikka mitä vilkkuvaloja. Sen jälkeen se nukahti, Henkka nukkui jo aiemmin. Ajettiin pari tuntia ja yövyttiin Hannoverin liepeillä. Kartasta katseltiin, että hotelli oli hyvinkin lähellä Misburgia, jonka seurasatamassa yövyttiin viime vuonna, veneellä! Perhehuoneessa oli yllättäen parvi, jossa kaksi vuodetta lisää. Vielä yllättävämmin Lare halusi nukkua siellä omassa sängyssään, ja nukkui myös.

9.10. Perillä Saksa-kodissa

Jatkettiin matkaa aamukahdeksalta. Kahden jälkeen lähestyttiin Tübingeniä. Ihmeen hyvin sujui, kaikilta meiltä autoon tottumattomilta! Kaunis ruska oli vielä metsissä näillä alueilla. Hiukan jännitti Stuttgartin jälkeen. Tübingen näytti ensinäkemältä kivan kumpuilevalta, opiskelijakylä kuvia mukavammalta.

Studentenwerkin toimistossa jännitys vaihtui turhautumiseen. Ensin piti jonottaa yhdellä Fraulle epämääräisessä jonossa. Sieltä sai kuulla että takuu piti maksaa käteisellä. Siispä Tupu juoksi ostarin pankkiautomaatille, palasi 16 kpl 50 euron seteleitä kainalossa ja jonotti taas. Juha ja pojat odottivat autossa. Kassaan piti maksaa, sitten Hausmeisterille hakemaan avaimia. Hausmeister vei meidät asunnolle, totesi että hänellä onkin väärä kaavake mukana ja ihmetteli miten niin me emme setvineet parkkipaikka-asiaamme toimistolla. Takaisin toimistolle ja sama kierros, nyt koko perheen voimin, että saatiin parkkipaikkavuokrasopimus setvittyä. Parin tunnin höslän jälkeen, meillä oli Saksa-koti.

Koti vaikutti tosi isolta! Ovesta tullessa oikealle jäi pieni keittiö, vasemmalle pienempi sängyllä, kaapilla ja kirjoituspöydällä varustettu huone. Käytävä johti isompaan huoneeseen. Oikealle jäi kylpyhuone ammeella sekä liukuovella suljettava makuualkovi. Toinen seinä oli kaappeja. Isommassa huoneessa oli autiompaa, toisella seinällä kaksi kirjoituspöytää, ei muuta. Kaksi ranskalaista parveketta näytti näkymää Waldhäuserin rinteiltä alas. Lare totesi että täällähän on hänelle huone ja muutti viidessä minuutissa pienempään huoneeseen. Henkka puolestaan alkoi teputtaa seiniä pitkin ympäri, onnesta soikeana.

Asunnossa oli sängyt, peitot ja tyynyt, eikä vessaharjan lisäksi paljon muuta. Käveltiin oitis lähimmälle ostarille (200 m) ostamaan tiskiharja, ruokaa ja muuta tarpeellista. Onneksi oltiin pakattu "aloituspakkaus" Suomesta mukaan, lähikaupasta ei olisi saanut astioita. Muovilautasilla, mukeilla ja yhdellä kattilalla tuli ihan kivasti toimeen ekalla aterialla.

10.10. Ihanks tosi??

Aamupäivällä lähdettiin autolla yliopistolle. Tupu jäi hoitelemaan ilmoittautumistaan ja miespuoliset jatkoivat tutkimaan lähiympäristöä autoilijan näkökulmasta. Tämä osuus oli oletettu helpoksi, selkeiden järkevien ja tehokkaiden germaanien maassa kun ollaan. Ei olisi pitänyt olettaa, kontrasti oli sitä kovempi. Ilmoittautumiseen liittyi paitsi yliopistopapereita (joita niitäkin piti palata pyytämään toisen kerran, sillä asianomainen yhteyshenkilö ei ollut "tullut antaneeksi kaikkia papereita kun niitä ei oltu laitettu aakkosjärjestyksessä nimesi kohdalle"), ilmoittautuminen maahanmuuttoviranomaisille, ylioppilaskunnanmaksu käteisellä kassalle yms. - kaikki eri rakennuksiin tietysti. Lisäksi nämä eri instanssit olivat auki vain puolille päivin. Ei toivoakaan, että kaiken olisi ehtinyt tehdä heti perjantaina. Ehkä järkyttävin uutinen oli, että asuntoon nettiyhteyden saa sitten, kun kirjautumispaperit ovat tulleet POSTISSA, noin viikon kuluttua. Tämä nyt ei ihan mennyt niinkuin ajateltiin.

Mukavasta asunnostammekin alkoi löytyä varjopuolia. Varsinkin olohuone kaikui tosi pahasti. Kun pojat vielä kailottivat molemmat, toisen aikuisen puheesta alkoi olla lähes mahdoton saada selvää. Punaisella muovilattiamatolla näkyivät kaikki mahdolliset roskat ja pölypallot erittäin selvästi. Jos meidän siivousmoraalilla alkoi tuntua siltä, että vähintään kerran päivässä on luututtava, niin ymmärtänette tilanteen vakavuuden. Henkka löysi liikkumatilan varjopuolet: ovia, vetolaatikoita sun muita jotka nipistivät sormia, hävisivät alta kupsauttaen vauvan maahan, lattiatilaa joka vei äitin ja isin pois näkyvistä ihan liian nopeasti. Laurikin kiljui "viekää Henkka poooiiis", kun toinen vihdoin sai kontattua isoveljen huoneeseen ja ehti jo sanoa innokkaasti "prum-prum" nähdessään hienon automaton.

Jottei perheonni olisi kariutunut muutosstressiin, lähdettiin iltakävelylle. Walhäuser näytti hyvinkin lapsiystävälliseltä paikalta. Leikkipaikkoja oli useita, käveltiin metsän laitaan yhdelle niistä isoimmista. Lare innostui varsinkin köysillä tehdystä kiipeilypaikasta. Kaunis syysilta piristi muitakin. Henkka harjoitteli eka kertaa rinkassa oloa, tykkäsi kovasti.

11.10.Ikea-päivä

Lähdettiin aamupalan jälkeen hakemaan Stuttgartin liepeiltä Ikeaa. Oltiin nähty se tullessa torstaina, ajateltiin että löydetään uudestaan. Tarvittiin hieman etäapua netin äärestä Suomesta, ennen kuin löydettiin Singelfindenistä ruotsalainen pelastus pihien sisustajien elämään. Ongelmanahan tässä elämässä on ristiriita omistuksen, kuljetuksen ja kulutuksen välillä... Meillä on tavarat tallessa Kokemäellä, meillä on varusteltu koti talviteloilla Sardiniassa satamassa, meillä on lähes vuosi täällä. Nyt piti löytää tarpeeksi tavaraa että viihtyy, mutta mieluusti joko niin keveää ja hyvää, että sen jaksaa viedä pois, tai niin halpaa ettei siitä harmita luopua ensi vuonna.

Mepä sitten otimme ja shoppasimme oikein kunnolla. 180 euroa kulutimme asumisen kohennukseen, sillä sai kaikkea lautasista (29 senttiä kappale!) mattoon (30 euroa) ja jos jotakin siltä väliltä (termospullon, kynnysmattoja, nojatuoleja, salaattikulhoja, huopatassuja, ovistoppareita, pannunalusia...). Ruotsalaisten kunniaksi vielä söimme lihapullia kahviossa. Useamman tunnin kierros oli hauska, kassajonoon asti! Kotimatkalla kävimme vielä Lidlissä.

Ilta meni sijoitellessa uusia tavaroita. Lare kysyi miksi meillä pitää olla Kokemäen mummulassakin tavaroita. "Siksi kun me muutetaan sitten Suomeen takaisin". "Miksi? Onko Suomi niin ihana?!" kysyi Lare haastavasti ja ilmoitti haluavansa jäädä tänne. Onkohan siitä nyt peräti viikko vai jo kaksi, kun se surkeana ilmoitti että meidän PITÄÄ mennä takaisin Helsinki-kotiin. Eipä silloin arvattu markkinoida Saksa-kotia omalla huoneella ja kiipeilytelineellä.

12.10. Turistina kotikaupungissa

Lare nukkui omassa huoneessaan, niin kuin oli uhonnut. Nukkui vielä ihan pitkäänkin, kunnon laiska sunnuntaiaamu. Sitten kun päästiin käyntiin, lähdettiin kokeilemaan paikallisbusseja ja katselemaan Tübingenin vanhaa keskustaa. Perjantaina oltiin saatu siitä jo esimakua. Nyt mentiin Stiftskircheen. 1400-luvulta peräisin oleva kirkko oli sisätilaltaa epäilyttävän siisti ja kliininen. Kuori ja torni olivat kuulemma epäsäännöllisesti auki, niinkuin esimerkiksi tänään. Sinne siis. Kuorissa oli paikallishallitsijoiden hautoja 1400-luvulta seuraavan vuosisadan loppuun. Haarniskoissa makasivat kivisinä, leijonat jalkojensa alla, melkein sumppuun sijoiteltuina. Torniin kiipeäminen oli kokemus sinänsä. Kierreportaita, kirkon ullakon halki ja kellojen vierestä torniin. Näkymä oli hieno, Neckar-joelle ja syyslehtien kirjavaa maisemaa rinteille puoleen jos toiseenkin. Kaupungin vanhoja ristikkorakennetaloja ja ruskeita kattoja heti alapuolella.

Kirkon pojat jaksoivat hyvin, ravintolaa eivät. Henkka kailotti ja huusi, Lare palasi pahimpaan EI-kauteensa. Onneksi ruoka oli edes hyvää. Jälkiruokakahvi näytti italian espressojen jälkeen pesuvadilliselta. Käveltiin katselemassa vanhaa keskustaa. Lare oli edelleen otettu erilaisista kylteistä ja kirjaimista. Niitä se tutkaili näyteikkunoista ja mainoksista. Yksi kirjaimista oli "äidille kuuluva kirjain osa" - tietysti T. Tunnelma kaupungilla oli hyvinkin opiskelijakaupunkimainen, kansainvälistä nuorehkoa väkeä. Ruokapaikat sun muut tuntuivat tosin olevan suunnattu enemmän viikonlopputursteille, hinnoista päätellen. Kun oltiin uhmattu onneamme vielä käymällä nettipaikassa lukeamssa postit ja baarissa oluilla ja jäätelöllä, viihtyvyys oli väsyneiden poikien ja äreiden vanhempien yhdistelmällä nollissa. Palattiin ylämäkeä bussilla kotiin.

---

---

---