Borneon paakallonmetsastajien luota takaisin "sivistykseen"

---

Hyppy lansimaisesta Singaporesta Borneon sademetsiin oli melkoinen... Singaporen lentokentalta Tiger Airways lennatti meidat Borneoon, Kuchingiin. Tigerin lentoemot olivat kylla niin hemaisevia, etta jos mina saan paattaa niin Mikko ei enaa Tigerilla matkusta...

Kentalta oli sitten helppo bongata paikallinen isantamme, norjalainen Lars. Miksiko? No, ainoa vaalea ihoinen ja kaikkia muita paata pidempi. Siita alkoikin hikinen automatka, niin kauan ajettiin kun tieta riitti. Tie loppui pieneen (noin 100 asukasta) kylaan. Auto vain parkkiin kylan raitille, laukut kantoon (luojan kiitos, etta karsimme viela viime hetkilla matkatavaroita aika minimiin) ja jalkapatikkaan. Ylitimme riippusillan joka jo yksinaan olisi riitanyt lapsille seikkailuksi, eivat viela tieneet mita seuraavina paivina olisi luvassa...

Kylan laidalla hyppasimme veneeseen ja jatkoimme matkaa ylajuoksulle. Jo pelkka vene matka oli uskomattoman kaunis! Tassa osassa Borneota maasto on hyvin vaihtelevaa, joki kiemurteli viidakossa korkeiden vuorten ymparoimana. Valtavat korkeuserot ovat olleet taman seudun pelastus. Tasaisemmet maa-alueet Sarawakissa on jo hakattu ja istutettu oljypalmua elintarviketeollisuuden ja biodieselin raaka-aineiksi...

Perilla meidat otti vastaan malesialaisella sydammellisyydella Larsin vaimo Lisa. Lars ja Lisa ovat rakentaneet kotinsa ja pienen vierasmajansa keskelle koskematonta sademetsaa. Turha siis edes yrittaa kuvailla miten uskomattoman kaunista jokapuolella oli. Kaykaa toki itse katsomassa...

Olimme ainoat vieraat joten seuraavina paivina saimme kuulla niin Borneon historiasta ja nykypaivasta kuin ymparoivasta luonnostakin. Tuskin parempia asiantuntijoita voisikaan olla, Lisa on viereisesta kylasta kotoisin ja elanyt lapsuutensa+nuoruutensa paikalliseen tapaan. Viidakossa vanhempien mukana pienesta pitaen, kuolusta oli turha edes haaveilla. Lars taas osaa kertoa asiosta meidan nakokulmastamme.

Teimme retkia viidakkoon, haimme sielta paivallis tarvikkeita ja maistelimme jos jonkinlaisia epailyttavia marjoja, hedelmia ja kasveja. Varsinkin Oskari urhoollisesti oli aina valmis maistamaan mita vain. Mutta Oskari aikookin isona ryhtya viidakko-oppaaksi... Lasten suurin seikkailu oli silti varmasti retki lepakkoluolaan. Pakkasimme itsemme ja evaita veneeseen ja lahdimme ylajuoksulle. Varsinainen seikkailu alkoi siina kohtaa kun piti nousta veneensta ja edellisena yona raivonnut myrsky oli kaatanut puun reitille. No minkas teet, jos suomalaisella sisulla varustetulta retkikunnalta kysytaan kaannytaanko takaisin vai raivataanko tie lapi viidakon, on vastaus kai selva! Rammimme mudassa kiipeilimme runkojen yli ja raivasimme tietamme viidakkoveitsella. Valilla piti ottaa kadetkin avuksi kiipeillessa. Valtteri oli hyvin ylpea selvitessaan kaikesta itse.

Kun vihdoin paasimme luolalle retkikuntamme sytytti taskulamput ja suuntasi pimeyteen. Luola on veden kaivertama ja vaikka kuivakausi alkaakin olla kasilla jouduimme suurimman osan matkaa kahlaamaan vedessa. Pimeys, ymparilla lentavat lepakot ja vedessa kahlaaminen tekivat luolasta pojille suuren seikkailun.

Kaikki vaivannako palkittiin ruhtinaallisesti, kun luola lopulta paattyi ja saavuimme vuorten valissa kiemurtelevalle pienelle joelle. Me aikuiset pisimme evastauon, mutta lapset ottivat ilon irti vedesta, mudasta, hiekasta ja simpukoista... Pojilla oli uskomattomasti energiaa jaljella ja lahdimme seuraamaan viidakko jokea, kunnes se muutui vain pieneksi puroksi joka katosi kasvillisuuden sekaan.

Lopulta takaisin Kurakuraan saapui paluumatkan vasyttama, yltapaalta mutainen, mutta saavutuksestaan ylpea retkikunta!

---teksti jatkuu, kun kone on taas joskus kaytettavissa---

---