Langkawi roadtrip ja punaiset nahat.

Niinkuin sanottu, koskaan ei pidä luottaa täälläpäin sääennustuksiin, ja ukkosmyrskyjen sijaan saimmekin tänään osaksemme roppakaupalla arskaa! Tuon lämpimän keltaisen mollukan houkutuksesta huolimatta päätimme tänään kuitenkin jättää suosiolla itsemme grillauksen väliin. Eilinen tunnin annos aurinkoa nimittäin riitti kärventämään pohjoismaiset ihomme. Sitä tuppaa aina unohtamaan olevansa tällainen herkkänahkainen lakananvalkoinen skandinaavi, jolle aurinko aiheuttaa kaikenmaailman allergiaa ja palovammoja. Itsehän olen viimevuosina kärsinyt kovasti aurinkoihottumasta aina reissun ensimmäisinä aurinkoisina päivinä, mutta tänä vuonna todistin aurinkorasvateoriani toteen ja vältyin koko vitsaukselta. Lääke ihottumaan oli siis öljypohjaisten aurinkorasvojen vaihtaminen herkkäihoisille tarkoitettuun hajustamattomaan tavaraan. No more itchy and scratchy! Mutta siis ihon palamisesta vielä sen verran, että ei me nyt olla kovin pahasti karrella täällä. Ei edes ihoa sen kummin polttele, mutta yks jos toinenkin paikka punoittaa kyllä ihan reilusti.

Auringosta ollaan jokatapauksessa päästy tänään nauttimaan pienen road-tripin merkeissä. Teimme sen, mitä jo alkureissusta suunnittelimmekin, eli vuokrasimme päiväksi auton käyttöömme. Kymmenellä eurolla saimme käyttöömme sellaisen kaaran, että oksat pois! Kiiltävän punainen lamborghini alumiinivanteineen, ilmastointineen ja hifilaitteetkin viimeisen päälle upeat. Hintaan kuului myös autonkuljettaja ja thai-hieroja. Ehe ehe. Oikeasti tuolla hinnalla sai Kancil-merkkisen kotteron, mitä tuskin autoksi voi edes kutsua. Tämä nelipaikkainen Smartin kokoinen vauhtihirmu kiihtyi huimaan kahdeksankympin maksiminopeuteen ehkä kolmessakymmenessä sekunnissa ja hyytyi iloksemme aina ylämäissä. Kierroslukumittari lauloi punaisena, mutta hei, meillä oli sentään ilmastointi! Ja kiva sillä oli loppujenlopuksi huristella koko päivän ja vedimmekin lopulta koko saaren ympäri. Itse en siis rattiin koskenut, vaan Olli joutui rohkeasti suoriutumaan vasemmanpuoleisesta liikenteestä, oudoista liikennejärjestelyistä ja tietä ylittävistä villieläimistä (eli lehmistä ja koirista). Mulla oli kuitenkin tärkeä tehtävä kartturina ja nalkuttajana.

Kancil-kotterosta huolimatta oli kyllä loistava idea koko autonvuokraus ja road-trip. Kaikkien pakollisten turistinähtävyyksien lisäksi näimme myös sitä aitoa paikallista elämää ja asutusta, sekä pääsimme kruisailemaan upeissa meri- & mangrovemetsämaisemissa ihan omaan tahtiin. Jos sinä siis ikinä päädyt Langkawille, vuokraa auto!

Ensimmäinen etappimme kierroksella oli joku vesiputous ja seven wells (seitsemän lätäkköä vesiputouksen yläpuolella). Ylläripylläri hommahan vaati taas muutamat sataa, tarkemmin sanottuna rapiat päälle 600 rappusta kuumassa ilmastossa. Lisätään joukkoon vielä kasa epäilyttäviä apinoita pälyilemässä metrin pääässä ja haistelemassa, josko turistisediltä ja tädeiltä löytyis jotain pöllittävää. Oli oikeasti aika kuumottavaa kivuta niitä rappusia ylös, vaikka en apinoita pelkääkään. Kokoajan oli kuitenkin sellanen pieni pelko pepussa, että kohta joku hyppää niskaan riehumaan. No, ei onneksi hypännyt ja selvisimme vesiputoukselle ja lätäköille pelkällä hiellä ja säikähdyksellä. Ihan makee paikka oli, ja myöskin ensimmäinen paikka jossa bongasimme suomalaisia turisteja. Sellanen nuori pariskunta, jonka parempipuolisko huusi naama punaisena kokoajan ukolleen jotain varoituksen sanoja vesiputouksen vaaroista. Ei paljastettu niille, että ollaan suomalaisia. Ollaan me kyllä ovelia!

Vesielämyksen jälkeen vanha kunnon Kancil kaasutti meidät Langkawin ehkä suosituimpaan nähtävyyteen eli Cable Cariin. Kyseessähän oli siis tällainen hiihtohissi-tyyppinen köysirata 700 metrin korkeuteen vuorelle. Ylhäällä sai sitten pälyillä maisemia, bongailla kotkia ja nauttia hieman viileämmästä vuoristoilmasta. Ihan näkemisen arvoinen juttu oli tämäkin. Cable Carin yhteydessä oli myös paikka nimeltä Oriental Village, jossa pääsi ilmeisesti ihailemaan Anna&Kuningas -elokuvan lavasteita ja pukuja. Näiden lisäksi paikasta löytyi duty-free- ja matkamuistomyymälöitä sekä pari hassua paikallisen arkkitehtuurin mukaisesti rakennettua taloa. Rakennusten välistä löytyi kuitenkin mielenkiintoinen nähtävyys, nimittäin kaksi jättimäistä käärmettä hoitajineen. Kuljimme paikan ohi ensin turvallisen välimatkan päästä, mutta lopulta uteliaisuus voitti ja päätimme käväistä moikkaamassa sateenkaari- ja burmanpythonia. Ensin mainittu oli pienehkö, ehkä 1,5m pitkä ja vesipullon paksunen ja jälkimmäinen sitten lähemmäs kolmemetrinen TOSI paksu jötkäle. Toinen käärmeenhoitajista puhui tosi hyvää englantia ja rupesi heti kyselemään meiltä kaikenlaista. Malesialaiset tuntuvat olevan ylipäätään todella kielitaitoisia, ystävällisiä, avuliaita ja ennen kaikkea kiinnostuneita meistä länsimaalaisista turisteista. Jos vertaa esimerkiksi thaimaalaisiin, jotka ovat tunnetusti myöskin aurinkoista ja avuliasta kansaa, niin malesialaiset ovat jotenkin vielä vilpittömämpiä ja haluavat oikeasti tutustua sinuun. Mutta takaisin käärmeisiin ja käärmeidenhoitajaan siis. Kyseinen herra kyseli ensin kaikenlaista Suomesta ja kehui meitä skandinaaveja kielitaitoisiksi ja seikkailunhaluisiksi ihmisiksi. Kauhulla katselimme sivusta, kun sateenkaaripython luikerteli samalla herran kaulassa meihin päin kuikuillen. Ja TATTADADAADADAAA *fanfaarit*, eipä aikaakaan kun käärme kirjaimellisesti kiedottiin minun kaulaani (tällä kertaa ihan luvan kanssa) ja voitin siis käytännössä hetkessä pahimman pelkoni. Kevyesti lähdin liikenteeseen tällaisesta itseni pituisesta kuristajakäärmeestä. Olli sai pari kuvaa sitten räpsäistyä tilanteesta ja maksoimme käärmeenhoitajalle viisi ringittiä (euron) siitä hyvästä (kuva tilanteesta Ollin matkablogissa www.mytb.org/Oak ) Hauska kokemus, mutta kyllä ne käärmeet edelleen vähän kammottaa. Toiselta käärmeenhoitajalta oli nimittäin puol peukaloa tipotiessään erään kuningas kobra-tapauksen jäljiltä...

Käärmeet eivät toki loppuneet vielä tähän. Hurautimme seuraavaksi kohti Datai-rantaa, jossa tarkoituksemme oli mennä ihailemaan viiden tähden Datai-resorttia, johon meillä ei ikinä olisi ollut varaa (lähemmäs 500e/yö). Resortin lisäksi meitä kiinnosti ympäröivä luonto ja lähistöllä sijaitseva hieno golf-kenttä, jossa kuuleman mukaan voi törmätä jos jonkinlaiseen villieläimeen kesken pelin. Varaaneja, hämähäkkejä, Boa-käärmeitä, apinoita...tuovat mukavan lisäjännitteen varmasti kisaan. No, Datai-resort oli tietenkin yksityisalueella, emmekä uskaltaneet ajaa lähemmäs paikkaa ihailemaan. Käännyimme takaisin ja yritimme samalla pälyillä viidakkoon villieläinten toivossa. Siinä sitten yhtäkkiä tienposkessa makoili jättimäinen musta käärme, taisi olla itse kuningaskobra. Thank god käärme ei ollut keskellä tietä. Olis varmaan Kancil matkustajineen lentänyt jorpakkoon.

Datain jälkeen ajoimme bensa-aseman ja Kuah Townin kautta kotikulmille. Kävimme äsken meressä uimassa ja kohta on aika lähteä taas metsästämään ruokapaikkaa. Voipi olla, että päädytään eiliseen Intialaiseen, jota Ollin pikkuserkku meille aiemmin suositteli. Tai sitten lähdetään vielä Kancil-kotterolla katselemaan auringonlaskua jonnekipäin saarta. AH, LOMA!

---

---