Junamokailun ja rahanpesun kautta laukkuostoksille

---

Oli hienonhieno päivä! Hieno! Sanoinko jo että oli hieno?

Nukuin vähän pommiin ajatellusta Kamakuraan lähdön aikataulusta, mutta aikasin olin silti liikkeellä. Kamakurahan on siis ajalta miekka ja kypärä (sananmukasesti ehkä) vanha pääkaupunki, jossa on miljoona temppeliä ja pyhättöä ripoteltuna suht pienelle alueelle luonnon helmaan, eli suht kiitollinen vierailukohde se. Käyttelin juna-aikataulujen etsintään kätevää Hyperdia-palvelua, jonne on japanialaiset insinöörit askarrelleet juna-aikataulut meillekin jotka eivät tajua hittoakaan kanjeista. Hyperdia osasi avustaa mainiosti, ja päädyin Japan Rail Pass’eineni (sitä oli mahottoman kätevä käyttää, kävelin vain asemasedän portista sisään ja näytin passia tärkeenä) Shimbashin asemalle odottelemaan, ihan oikealle raiteellekin. Noutoaamupalanyssykkä kourassa kävi kuitenkin ohraisesti, kun saapuvassa junassa lukikin jotain ihan muuta (To Zushi) kuin mitä kuulutettiin (To Kurihama). Enpä minä siihen sitten noussut ja oikeahan se olisi ollut. Enpä tiiä mistä se olisi pitänyt päätellä, mutta junan loppupäässä taas luki vaunujen kohdalla ihan oikeita nimiä, ja seinällä olevan lokaalijunien aikataulun mukaan Zushin junakin olisi Kamakurassa kyllä pysähtynyt. Jos vain olisi ehtinyt siinä ihmetellessä ihmetellä vähän älykkäämmin.

No, hätä ei ollut tämän näköinen, ja olisin ollu enemmän yllättyny jos tää olis menny ihan putkeen. Söinpäs siis aamupalan siinä asemalla, eikä odotteluaika seuraavaan sopivaan junaan ollut kuin reilun vartin. Matka kesti about tunteroisen, ja jäinkin pois jo Kita-Kamakuran asemalla. Lonely Planetin kirjasessa (hyvä apu täällä, suosittelen!) ei oikeastaan oteta kantaa miten tuolla kannattaa paikkoja katsella, mutta lueskelin vähän näkemistöä, ja päätin mennessä aloittaa Kita-Kamakuran päästä ja palata Tokioon sitten Kamakuran asemalta. Toki voi tehdä toisinkinpäin, tai jättää näistä toinen pää kokonaan väliin, mutta tää oma valintani oli ainakin erittäin jees.

Aurinko paisteli, ja suuntasin ekalle ”rastille”, eli mainiolle Tokeijin temppelille, vain parinsadan metrin päähän juna-asemalta. Temppeli on aika spessu, sillä sen on aikanaan 1200-luvun lopulla nunna perustanut, silloin kun naisilla ei ollut oikeutta hakea avioeroa miehestään, vaan miehen on pitänyt kirjeellä suoda vaimollensa moinen. Temppeli on siis toiminut suhteessa pahoinpideltyjen naisten turvapaikkana siihen asti, kun vuonna 1873 avioerolainsäädäntöä muutettiin. Itse asia on siis hieno, mutta hieno oli paikkakin. Liikutuksenkaltaisia fiiliksiä oli vaikea pidätellä, kun hennosti kukkaan puhkeavat kirsikkapuut reunustelivat polkua ylös jyrkälle rinteelle. Ehdottomasti käymisen arvoinen paikka!

Tienviittoja oli ripoteltu varsin kattavasti, ja kaipaamani ns. Daibutsun vaellusreitti löytyi ihan näppärästi toisen pienen temppelin (Jochi-ji) viereltä. Tuokin temppeli on muuten aikanaan mennyt täysin varaosiksi Kanton ”kaikki meni” –tyyppisen maanjäristyksen mukana, joka järisteli siis vuonna 1923, ja jonka uhrien muistoksi pystytetyssä museossa kävin aiemmin tällä viikolla. No mutta, lähdin kiipeämään vaellusreittiä kohti Daibutsun suurta Buddhaa, ja matkan pituudeksi aavisteltiin oppaassa noin 3,5 kilometriä. Alkupäässä oli porrasta portaan perään, ja vähän myöhemmin portaiden virkaa toimittivat puiden juuret. Mainio paikka päiväretkelle välillä pois Tokion hulinasta, ja jotenkin vaikea kuvailla sitä kevyttä ja onnellista fiilistä mikä oli, vaikka välillä pitikin ihan tarkkaan katsoa mihin jalkansa asettaa, varsinkin kun on perusluonteeltaan sähläri. Reitti oli mainio, ihana metsä ympärillä ja kiva rotko vasemmalla puolella, joten tätä on vaikee suositella kovin huonojalkaisille, kovin heikkosydämisille taikka kovin korkeanpaikankammoisille. Muille voi suositella lämpimästi. Ja lämmin siinä tulikin, oli meinaan varmaan joku 17 astetta lämmintä ja aurinko paistoi ilosesti. Kiva pieni välietappipyhättö (nimi katosi mielestä jo) oli jossain puolivälissä matkaa, ja otinkin auringonotto- ja lukutauon ja ihastelin västäräkkejä. Liekkö täälläkin västäräkistä vähäsen kesään?

Tähän väliin muuten päivitystä aiemman postaukseni yleisten vessojen tilanteeseen. Siistejä ovat, pääosin edelleen, mutta kovin usein tuolla syrjemmällä varsinkin on käsienkuivatuspaperitilanne olematon. Siispä kannattaa pitää mukanansa vähän semmosta ja/tai satsata käsidesiin. Kahviloista saa usein myös kosteuspyyhkeitä, joita välillä tarvitsemattomina säilön mukaan laukun pohjalle. Sieltä voip tarvittaessa kaivella tarpeeseen. Toinen juttu: yleensä näissä yleisissä vessoissa on sekä meidän istuinmallisia että japanialaisia röörimallisia tarjolla, kun vaan availee ovia riittävän perälle asti.

Mutta takaisin välietappipyhättöön. Hihittelin pitkän aikaa oravia (niitä taisi olla siinä samassa puussa parhaimmillaan ainakin viisi), jotka ilmeisesti nautiskelevat kukista makeat herkut ja heittävät sitten loput ryönät maahan. Pörheähäntäisiä kavereita oli aika vaikee saada osumaan kuvaan mitenkään järkevästi, kun olivat aikas arkoja ja vielä vikkelämpiä. Avulias munkki taas opasti minua löytämään horisontissa siintävää Fujia, mutta liian utuista tai jotain paskaa oli taivaanrannassa. Hauskaa sinänsä kuunnella, miten hän monisanaisesti kertoi (ilmeisesti) minkä puiden välistä pitää katsoa, mutta kun ei näy niin ei näy, enkä minä ymmärtänyt sanaakaan. Sama ilmiö on välillä kaupassa ja vastaavissa, kaikenmoista höpötystä pukkaa, eikä mitään tajua. Häiritsevää varmasti joskus molemminkinpuolin, mutta ei tässä nyt parissa päivässä kieltä opi, vaikka päällään seisoisi, ja kaikesta selviää kyllä kun vaan rauhallisesti selittää ja näyttää eleillä. Normit kohteliaisuusfraasit kannattaa tietty olla hanskassa, ja ovatkin olleet toki ahkerasti käytössä. Luulen että niitä arvostetaankin. Vaellusreitilläkin kaikki vastaantulleet paikalliset tervehtivät iloisesti, mikä oli kivaa.

Tän reissun yks vinkeimpiä juttuja oli visiteerata Zeniarai-benten –temppelissä. Sinne mentiin ihme luolakäytävää pitkin, ja avautuvassa tilassa oli monenmoista häppeninkiä, rinteeltä valuvaa vesiputousta ja mitä lie. Täällä jostain syystä käydään pesemässä rahaa lähdevedessä, siinä uskossa että pestyt rahat moninkertaistuvat kun niitä käyttää. Noh, minäpä mukaan pesemään. Hupsua oli se, että paikalliset pesivät myös setelinsä, ja niitä siellä sitten porukalla heiluttelivat kuiviksi. Minä tyydyin kolikoihin, mutta nyt sitten odotetaan miten ne alkavat poikia uusia kolikoita. Nauratti Daibutsulle (alla lisää siitä) saapuessa, kun pääsymaksun sai maksaa märillä kolikoilla, vaan enpä taida olla kaikkien aikojen eka niin tekemään. Tän koko keikan aikana muuten pääsymaksut (jos niitä oli) olivat sitä muutaman sadan jenin luokkaa, eli alle pari euroa. Kannattaa siis varata kolikoita mukaan.

Loppumatka kohti Daibutsun isoa Buddhaa mentiin alamäkeä taikka tasaista, pitkin Kamakuran katuja. Aika ilmeistä oli, ettei tuolla taideta olla ihan taantuman keskiössä, sillä oli vähän semmosta paremmansorttista taloa ja autoa, sikäli kun nyt autoista mitään ymmärrän. Yhden pihalla oli muuten muumihahmoja, mutta jouduin ottamaan kuvan niin hätäsesti salaa, että jäi aivan suhmuraiseksi. Matkalta ostelin myös ne pakolliset onnea tuottavat käsinostelijakissat, kun tuli vastaan kiva pieni paikallinen liike, poissa pahimmilta turistialueilta.

Buddhakin löytyi lopulta, vaikka kintereissä alkoi jo tuntuakin, ja isohan se oli. Otin seinältä mittoja ylös, ja kuulemma onpi about 13,5 metriä korkea ja painaa 121 tonnia. Nassu on 2,35 metriä leveä, simmut metrin kumpainenkin ja peukkujenkin ympärysmitta melkein metrin. Polvien välinen mitta on yli yhdeksän metriä sekin. Ihan massiivinen tapaus, 1200-luvulla tehty, ja on kestänyt sekä sen jo mainitun Kanton järistyksen että 1400-luvulla hyökyaallonkin ongelmitta. Tyypillä oli tuuletusikkunat selässä varmaan ihan syystä. Patsaan sisällekin olisi päässyt pyörimään, mutta jätin sen kuitenkin väliin, ahtaanpaikankammoinen ankeus kun olen.

Viimesessä tänään käymässäni temppelissä (Hasedera) alkoi jo naurattaa buddhanaamat, joita oli tsiljoona, ja jotka alkoivat mun silmissä näyttää yhä enemmän ja enemmän geneerisiltä suomalaisilta yliopistohallintojohtajilta. Ehkä alkoi pikkuhiljaa olla yhdelle päivälle riittävästi temppelijuttuja, vaikka hienoja sellaisia olikin kokenut. Käpöttelin varmaan sen melkein pari kilsaa vielä Hasesta Kamakuran asemalle, ilman mitään kunnollista karttaa, eli siinä mielessä ihan hyvin päädytty lopulta. Sitä paitsi, jos en olisi mennyt ns. käsiohjauksella, olisi jäänyt ostamatta superhieno punainen vintagelaukku! Oli muuten ihana pieni vintagekauppa, myyjä puhui mainiota englantia, kyseli vähän Suomi-juttuja ja nauroi kaupanpäällisiksi mulle vielä päin naamaa, kun kyselin miten se laukku oikeasti voikaan maksaa niin vähän.

Kaiken ihastelun keskellä en kovin paljoa ollut muistanut päivän mittaan syödä, ja yhtäkkiä iski älytön nälkä ja melkein-pyörrytys. Hyppäsin kuitenkin samantien junaan, kun asemalle ehdin, sen enempiä katsomatta sitäkään oliko kyseessä semmonen, jolla pääsee suoraan Shimbashiin vai pitäisikö vaihtaa. Luotin kuitenkin siihen, että kuulutellaan, koska mennessäkin kuuluteltiin. Noh, kuuluteltiin sitten myöhemmin kyllä, mutta vain japaniksi, ja yhtäkkiä hoksasin että olen menossa jo ihan väärään suuntaan. Olin metron toiminta-alueella jo, joten suurta vahinkoa ei päässyt käymään, mutta ärsytti olla yhtäkkiä nälkäkärttysenä toisella puolella cityä, ihan väärien metrolinjojen reitillä ja ilman ajatustakaan ruokakuvioista.

Taisi olla lopulta ihan lykky tosin tuo, sillä löytyi ihan hetikohta näppärä pikapöperöä tarjoileva ravintola. Täällä monet vastaavat nuudelinryystöpaikat (myös se missä eilen kaadoin liemet päälleni) toimivat niin että automaatista valitaan haluttu annos, maksetaan, ja kiikutetaan lappunen tilaukseksi keittiölle. Tälläkin kertaa niin (annokseni maksoi muuten n. neljä euroa!), mutta keittiön jamppa intoutui höpöttelemään ummet ja lammet lapun ojennettuani, selvästi myös kysyen jotain. Hupaisa tilanne, kun keittiössä kukaan ei osannut englantia, mutta onneksi jamppa älysi näyttää ihan konkreettisesti mitä tahtoi: oli valittava nuudelivaihtoehdosta x ja y, joista sitten päästiin äkkiä yksimielisyyteen. Niinpä ryystin taas, astetta lupsakkaammin jo tänään, melkein pitää olla ylpee. Puikkojen käyttökin alkaa tuntua luontevalta. Sushia ei oo oikein täällä tehny vielä edes mieli, mutta tarkotus on mennä kyllä semmoseen pyörivän systeemiin sushilaan. Ehkä kalamarketille asti on kontattava joku aamu siis aamutuoreen kalan perässä. Taidan mennä keskiviikkona, kun on niillä hoodeilla kabukiteatterointia luvassa aamupäivästä.

Verensokerinkorjauksen jälkeen hotellille suunnistuskin sujui täysin ongelmitta, eikä se ensin niin hankala yhteys ollutkaan enää lainkaan hankala. Ihme juttu tuo ruoka. Käväsin vielä nappaamassa iltapalaksi lisää mansikoita, joita teki mieli siitä lähtien kun joku kävi siellä Daibatsussa lahjoittamassa Buddhalle kaksi rasiaa punaisia herkkuja. Voi sentään, siinä ne käristyivät auringossa kera joittenkinn sitrushedelmien, tylsää. Ostin myös vihreen pullan, jota oon monena päivänä ihmetellyt kotio tullessa, ja tänään selvisi että onpi melonipulla. Hyvää settiä noutokahvin ja mansikoiden kanssa! Nyt vielä venyttelen, ja lueskelen Hypnotisörenin loppuun ja sitten sulounilla kohti lauantaiaamua!

---