Vanhoja temppeleita ja muuta jannittavaa

Kambodza! Hymyjen, vilkutusten, punaisen polyn, kuoppaisten teiden, haajuhlien ja Toyota Camryjen luvattu maa. Parisen viikkoa olemme nyt viettaneet taalla. Tahan jaksoon on sisaltynyt monenlaista: rentoja lohoilypaivia, pyorailyretkia, vanhojen (ja uusien) tuttujen tapaamista, ikivanhoja temppeleita seka kolari. Talla hetkella olemme paakaupungissa Phnom Penhissa odottelemassa huomista, jolloin saan tikit pois ja paasemme vihdoin jatkamaan matkaa rannikolle.

Olimme kavelleet rajanylityksen jalkeen Kambodzan puolella vasta muutaman metrin, kun tormasimme jo ensimmaiseen vanhaan tuttuun. Hei kivaa! Thia oli vaihtanut tyo- ja asuinpaikkaa sitten viime nakeman, mutta oli edelleen sama iloinen veijari. Thian kotipaikasta Stung Trengista jatkoimme Kompong Chamiin, joka on myos Mekongin varrella. Matka oli tuttua, kuivaa maalaismaisemaa, lampoa vahintaan 35 astetta (paitsi bussissa, jonka ilmastointi toimi poikkeuksellisesti erittain hyvin). Kompong Chamissa naimme erikoisen temppelin, jonka ulko-osat olivat vuosisatoja vanhat, mutta sisalla olikin tavallinen, uudenaikainen sali, jossa vanhukset lepailivat pylvaiden valeissa. Sinne saimme taas oppaaksemme pari nuorta, mukavaa noviisia, joista toisella oli todella pitkat ja hyvinhoidetut varpaankynnet. (Pitkat kynnet miehella on taalla todella tavallinen naky, mutta etta hyvinhoidetut, ja varpaissa viela!)

Samana paivana teimme toisenkin pyoraretken, jonne eras majapaikkamme tyontekija, Phea, halusi lahtea mukaan. Ylitimme pitkan, ratisevan bambusillan (joka rakennetaan joka vuosi uudestaan vedenpinnan laskettua riittavasti sadekauden jalkeen) Mekongin keskella olevalle suurehkolle saarelle, joka olikin aivan oma maalaismaailmansa. Keskella kulki pikkuinen, polyinen tie, jota ihmiset, lehmat, mopot ja hevoskarryt kayttivat yhta lailla. Ihmiset olivat (ei toki yllattaen) tosi ystavallisia. Phea ei ollut myoskaan kaynyt saarella koskaan ennen, vaikka oli seudulla ikansa asunut. Hankin huomasi, kuinka erilaista oli kulkea turistina taikka turistien kanssa: ihmiset vilkuttelevat, huutelevat, kiinnittavat huomiota... Yhden talon edustalle pysahdyimme ja ostimme valtavan, liki jalkapallon kokoisen sitrushedelman. Myyjanainen kutsui meidat taloonsa sita syomaan ja tarjosi suolaa ja vetta hedelman kanssa. Hedelman kuoren avaamiseen tarvittiin kunnon viidakkoveitsi, ja puolikkaiden toisistaan erottamiseen kolme katta. Siita riitti syotavaakin hyvin kolmelle hieman nalkaiselle pyorailijalle, ja palat suolaan dipattuina maistuivat herkullisilta. Talo oli muiden sikalaisten talojen kaltainen; ylakerran lattian bambusaleiden valista saattoi seurata, mita kanat ja kalkkunat alakerrassa (eli ulkona) puuhailivat. Meidan seurana istui myos aivan suloinen vanha rouva, jolle Phea osoitti kunnioitustaan kumarrellen buddhalaiseen tapaan.

Illalla olimme onnellisia, kun ei tarvinnut menna ravintolaan ja valita, mita ruokaa syo: yksi majapaikan nuorista miehista lupasi laittaa meille syotavaa. Seitsemalta nousimmekin sitten kattoterassille, ja Sry toi meille herkulliset annokset riisia, nautaa ja vihanneksia. Njam :) Sry kertoi meille myos paljon mielenkiintoista kambodzalaisen nuorenmiehen arkielamasta. Kovasti pitaa tehda toita, jotta saa elannon hankituksi, puhumattakaan siita, etta joskus saisi kasaan rahat naimisiinmenoa ja perheenperustamista varten!

Sitten olimmekin pian Kompong Thomissa, ja menossa katsomaan Kambodzan vanhimpia temppeliraunioita moottoripyorien selassa. Alla vilisti punainen hiekkatie, ylla hattarapilvet ja palmunlehvat, sivuilla kuivat riisipellot ja kylalaisten majat. Vauhti oli sangen reipas, kuuma tuuli leyhytti tukkaa ja poly punasi joka paikan. Kuski, pyoreakasvoinen, sankileukainen mies, ajoi kuitenkin vakaasti. Rauniot olivat tiilisia ja melko pienia, mutta ne sijaitsivat viehattavan metsan siimeksessa. Olisimme nauttineet vierailusta silti paljon enemman, jos meihin ei olisi heti alussa kylkeytynyt papattava opas seka telmiva lapsilauma huivit kasivarsillaan... No, oli osa oppaankin jutuista ihan mielenkiintoisia, mutta meni maku kun han alkoi pian vihjailemaan siita, paljonko rahaa me ehka antaisimme hanelle. Lapset taas olivat alkuretkesta hauskoja ja hymyilevaisia, telmivat ja juttelivat, kiipeilivat puissa ja kerailivat niista hedelmia. Viimeisen temppeliraunion jalkeen opas sanoi heille paikallisella kielella jotakin, ja hetkessa tunnelma muuttui hakellyttavasti. Halisevista, iloisista lapsista tuli sekunnissa mankuvia, sameasilmaisia "Buy scarf madame!" -automaatteja, joilla oli valahtaneet ilmeet eika hymya irronnut vahingossakaan. Voi miten saali. Aivan kuin heilta olisi sielut viety. Ostimmekin yhdet huivit, muttei se tietenkaan muuttanut tilannetta millaan tavalla, marina vain muuttui: "Buy one more!" Olisi kovin tehnyt mieli kertoa lapsille, etta sita saattaisi mieluummin ostaa huivinsa iloiselta ja elavaiselta yksilolta. En tieda, olisiko kokemus sitten opettanut heille, etta ankeus tepsii paremmin. Ihmettelen silti. Saman aanensavyn on joskus havainnut esimerkiksi toreilla myyvien aikuistenkin puheessa. Heilta tietysti matkivat.

Paatimme lahtea seuraavaksi Siem Reapiin, jonka lahella Kambodzan ihmeet, Angkorin temppelit, sijaitsevat. Kavimme siella myos viime reissullamme, ja aluksi ajattelimme, etta jatamme ne talla kertaa valiin. Sitten kuitenkin, osaksi siita ilosta, etta voimme vapaasti tehda suunnitelmienmuutoksia (ja myos, koska mina niin kovasti halusin), palasimme Angkorille kuitenkin takaisin. Eika kaduttanut! Heti samana paivana otimme tuk-tuk-kyydin temppeleista suurimmalle, Angkor Watille, auringonlaskua ihailemaan. Illan valo temppelin vuosisatoja vanhoissa kiviseinissa oli hieno, ja rakennus muutenkin jopa vaikuttavampi ja kauniimpi kuin olin muistanutkaan. Turistien kulkua temppelissa oli viime kertaan verrattuna rajoitettu, enaa ei paassyt kiipeamaan korkeimpaan torniin... Erittain ymmarrettavaa kylla, tuhannet paivittaiset askeleet kuluttavat kapeita portaita ja kaytavia varmaan ennatysvauhtia.

Seuraavana paivana sitten oli meidan varsinainen temppelipaiva, ja aloitimme jo aamuvarhain. Kavimme taas muutamissa, jotka olimme nahneet jo viimeksi, ja niissakin aika oli himmentanyt kokemuksen vaikuttavuuden. Ihmeellisia, upeita! Temppelien ainutlaatuinen tunnelma on yksi kokemukseen eniten vaikuttavista asioista. Naimme myos monia sellaisia, joissa emme viimeksi kayneet. Aamun (takalaisessa) viileydessa tutkimme viidakon valloittamaa temppelia, aamupaivalla punaisesta kivesta tehtya, jonka seinakaiverrukset olivat sailyneet erityisen hyvin. Paivalle jaivat se, joka naytti kokoelmalta isoja, tyhjia uima-altaita, se, jonka portin myyjatytolta ostin 30 ohutta rannerengasta vajaan euron hintaan, se, joka oli naista uusista tunnelmallisin ja suurin hamarine kaytavineen ja ihanine ikkuna-aukkoineen, seka viela yksi, joka oli myos viime kerralta tuttu: satojen kasvojen Bayon. Voi, kuinka tykkasinkaan paivasta.

Heti ensimmaisena paivana Siem Reapissa tormasimme toiseen viime reissulta tuttuun ihmiseen: Sampoon (oikeasti Sambor), jonka kyydissa silloin ajelin temppelilta toiselle. Hauskaa! Hanen kanssaan lahdimme seuraavana aamuna katsomaan viela yhta temppelia, joka oli 80 kilometrin paassa kaupungista. Sampon vauhtia matka ei tuk-tukillakaan kestanyt kauaa. Perilla odotti todellinen Indiana Jones -temppeli, monin paikoin aivan sortunut ja viidakon vallassa oleva suuruus. Kiipeilimme kivikasoilla ja muurien ylitse, ja oli hauskaa :)

Paluumatkalla kolari sitten sattui. Pienia ja/tai herkkia lukijoita (seka itseani) saastaakseni kerron siita vain, etta ottaen huomioon, kuinka pahalta tilanne naytti, selvisimme kaikki todella vahin vammoin. Sampon hieno toiminta pelasti paljon, ja varmasti ihan silkka varjelus. Laura sai joitakin naarmuja ja kuhmuja, Sampo turvonneen posken ja kipeat (mutta kavelyyn pystyvat) jalat, mina turvonneen nilkan seka nelja tikkia silmakulmaan paikallisessa sairaalassa (Lauran valvoessa tohtorin tekemisia vieressa). Kaikki hoitui yllattavan nopeasti: poliisin ja ambulanssin tulo, suuren katsojalauman keraantyminen, syyllisen (se kuorma-autokuski) selvittaminen jne.

Seuraavat paivat kuluivatkin sitten paaosin lepaillessa ja toipuessa. Kavimme myos syomassa illallista Sampon kanssa, jotta saatoimme mm. puhua tapahtuneesta ja havaita, etta hankin parani hyvin. Iloitsimme majapaikkamme ihanista tyontekijoista, jotka hymyilivat ja toivat meille kaikkea, mita tarvitsimme (kuten jaita ja lisatyynyja). Siem Reapissa kului siten monta paivaa suunniteltua enemman, mutta lopulta jaksoimme lahtea jatkamaan matkaa Phnom Penhiin. Eilisen vietimme taalla kuninkaanpalatsia ja kansallismuseoa kierrellen minun vanhan lukiokaverini Thidan ja hanen sulhasensa Vandyn kanssa, jotka ovat molemmat Kambodzasta kotoisin. He ovat tulleet tanne, Suomesta ja Kanadasta, viettamaan haitaan :)

Taalla tosiaan onkin nyt oikea haakausi meneillaan. Missa tahansa asutulla seudulla liikkuessa voi tuskin pariakaan kilometria taittaa nakematta vahintaan yksia haajuhlia, jotka ovat aina samannakoisia: pihalle tai tielle on rakennettu suuri, rimpsureunainen katos, jonka alla on pyoreita, katettuja poytia. Olemme kuulleet, etta nyt on hyva aika pitaa haita mm. siksi, etta on kuiva kausi ja maanviljelijat eivat ole kiireisia toissaan. Sangen kaytannollista :)

Taalta menemme siis Kambodzan rannikolle viela joksikin aikaa, kunnes on aika nousta Bangkokista takaisin Balille vievaan koneeseen...

---

---